jota ei ymmärrä ennen kuin joutuu kokemaan.
Surua on monen sorttista. Pinnallista ja syvää.
Hän joka suree lähimmäistään on syvää hän joka suree rahojaan on pinnallista. Sitä surua joka on pois menneen jättämä ei voi sanoin kuvata minkälainen tuska ja hätä on ihmisellä jäljelle jääneellä. Miksi täällä on tuollaisia ilkimyksiä juhlimassa ekana olosta tai tokana? Ettekö ole vielä menettäneet ihmistä rinnaltanne joka oli lapsesi tai jokin lähi sukulainen?
Sinä joka näillä palstoilla heität ihmeellisiä kommenttejasi niin sinulle jonain päivänä tapahtuu menetys. Silloin tarvitset sinäkin tätä palstaa.Huudatko täällä että vihdoinkin minulta kuoli ihminen rinnalta hahaa miten mukavaa? Kun sinulle todellisuudessa tapahtuu tämä niin muista miten herjasit tätä sivua mieluimmin kuin olisit avannut kunnon keskustelun.
Surua on monen sorttista. Pinnallista ja syvää.
Hän joka suree lähimmäistään on syvää hän joka suree rahojaan on pinnallista. Sitä surua joka on pois menneen jättämä ei voi sanoin kuvata minkälainen tuska ja hätä on ihmisellä jäljelle jääneellä. Miksi täällä on tuollaisia ilkimyksiä juhlimassa ekana olosta tai tokana? Ettekö ole vielä menettäneet ihmistä rinnaltanne joka oli lapsesi tai jokin lähi sukulainen?
Sinä joka näillä palstoilla heität ihmeellisiä kommenttejasi niin sinulle jonain päivänä tapahtuu menetys. Silloin tarvitset sinäkin tätä palstaa.Huudatko täällä että vihdoinkin minulta kuoli ihminen rinnalta hahaa miten mukavaa? Kun sinulle todellisuudessa tapahtuu tämä niin muista miten herjasit tätä sivua mieluimmin kuin olisit avannut kunnon keskustelun.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kuolema on asia johon ei löydy lähestymistapaa edes sen jälkeen kun on sen joutunut kohtaamaan. Ihminen ei tunne sen merkitystä, joten omat tunteet läheisen menettämistä ja kuolemaa kohtaan ovat hämmentäviä, joskus joutuu jopa kokeilemaan erilaisia tunnetiloja ja käsittelytapoja ennenkuin löytää itselleen sopivan tavan surra. Jos menettää läheisen ihmisen yllättäen, se on kuin vedettäis matto alta. Toiset surevat syvästi, itkevät ja puhuvat, toinen ääripää saattaa jopa vitsailla asiasta koska yksinkertaisesti ei löydä muuta tapaa käsitellä asiaa. Olen menettänyt tärkeän ihmisen elämässäni ja tiedän että surusta on pakko kertoa jollain tavalla. Kaikki eivät vaan läheisen poismenon jälkeen pitkään aikaan pysty hyväksymään tapahtunutta tai löytämään oikeaa tapaa lähestyä hämmentävää ja pelottavaa kuolemaa. Voiko surua ymmärtää vaikka sen joutuisikin kokemaan? Hiljaista kuolemaahan se on, toiset vain peittävät kärsimystään hymyilemällä..
Minulla ei ole sanoja jatkaa sinulle, joten kysynkin sinulta miten reakoit ensiksi?
Minulta kuoli lapsuuden kaikkein parhain ystäväni. Minulle tuli voimakas viha. Vihasin ystäväni sukulaisia siskoja ja vanhempia. Haukuin heidät pataluhaksi, katuen jälkeen päin. He eivät olleet mitenkään syyllisiä ystäväni kuolemaan.
Olen myöskin samaa mieltä kanssasi.
Itse menetin alle 30 vuotiaan mieheni työtapaturmassa. Jäin yksin
muutaman viikon ikäsen vauvan kanssa.
Tästä on jo jokunen vuosi aikaa, vieläkin suren tätä.
Suru vain tuntuu olevan eri ajanjaksoina erilaista.
Ensimmäiset päivät olivat yhtä shokkia, tuntui kuin elämä olisi jäänyt hetkeksi
paikoilleen. Alkuun tuntui olevan tarve puhua asiasta muillekin, mutta minulle
kävi niin, että töihin palatessani äitiyslomalta leskenä, tuli jokin stoppi. En halunnut
ottaa asiaa missään esille ja puhua siitä. Ulospäin näytin ja näytän edelleenkin
siltä, että kaikki on hyvin ja asiasta on päässyt yli. Ehkä uskottelen näin
itsellenikin, mutta aina silloin tällöin omissa ajatuksissaan huomaa, että
ei asia todellakaan ole näin.
Itselleni on ollut vaikea myöhemmin puhua omasta surusta ja miehen kuolemasta muille,
koska huomaa että muut ihmiset ovat vaivautuneen oloisia, kun eivät tiedä miten
osallistua keskusteluun. Välttämättä sitä ei edes kaipaisikaan muuta kuin kuuntelijaa.
Toivottavasti tämän palstan keskustelut pysyvät jatkossa asiallisina, olisi ihan
mukava keskustella muidenkin samanlaisia menetyksiä kokeneiden kanssa.
Ensin minä huusin, sit vaan unohdin. Muistin sen kyllä mutta toisaalta vain unohdin. Aina kun rupesin ajattelemaan asiaa, tulin niin surulliseksi, että halusin mennä nukkumaan ja unohtaa taas. Näin olen elänyt puoli vuotta ja joka kerta kun asia palaa mieleen, joudun tekemään jotain pyyhkiäkseni sen pois. Mieli on niin hienorakenteinen mekanismi, että se käsittelee surua ja vaikeita asioita juuri siinä määrin kuin pystyy, se tulee ennemmin tai sitten myöhemmin. Surussa itseään ei pidä pakottaa kohtaamaan mitään mihin ei ole valmis, pitää antaa itselleen aikaa mutta kuitenkin tarttua ikävään vähän kerrallaan. Mitä ajattelen surusta. Suru tuntuu omalta kuolemalta, itku ja ikävä on niin voimakasta että se puristaa rintaa välillä niin, että luulee kuolevansa. Sitten se menee hetkellisesti ohi ja pettyy, koska ei kuollutkaan, vaikka äsken niin kovasti luuli..Tsemppiä kaikille menetyksen kohdanneille.
...Pysyy tämä sivu kunnossa kun emme välitä heistä jotka solvaavat. Annetaan heidän olla omassa mailmassaan. Ne jotka tänne irvistelee niin he saavat itse tuomita itsensä jossain elämän vaiheessa. Me jotka olemme menettäneet ihmisen rinnaltamme tai läheltämme tiedämme mitä kirjoitamme edelleenkin.
Ihanaa huomata, etten ole yksin ajatusteni kanssa, etten ole ainut jonka on pakko pysyä liikkeessä jotta suru ei vie mennessään. Tekisi mieli vain nukkua, nukkua jotta ei tarvitsisi ajatella. Jotta ei tarvitsisi olla vahva.
Mutta ei, pitää jaksaa hoitaa hautajaiset ja muut käytännön asiat, soittaa sukulaiset ja ystävät, siinä sivussa huolehtia kodista, tyttärestä ja jos en tällä hetkellä olisi kesälomalla, vielä käydä töissäkin.
Ystävät eivät tiedä mitä sanoisivat, miten kohtaisivat minut, joten eivät kohtaa lainkaan. Kukaan ei soita, kukaan ei ole tarjonnut apuaan, tuntuu ettei kukaan välitä. Kukaan ei kysy jaksanko, kehuvat vain kuinka olen vahva. Joskus tekee mieli huutaa ääneen, mutta en voi, se ei ole sopivaa. Ja taas otan itseäni niskasta kiinni ja keskityn pitämään itseni liikkeessä, sillä vielä en voi antaa periksi surulle, on vielä niin paljon tehtävää. Ehkä sitten jonain päivänä jaksan kohdata surun silmästä silmään ja aloittaa tervehtymisen.
Kehoittaisin sinua tekemään surutyösi pitkällä tähtäimellä sillä niin rankkaa se on.
itse olen tehnyt sitä nyt 4 vuotta mutta en yli ole päässyt vieläkään,ikävä ja kaipuu on vielä kovin raskasta toisinaan.kyyneleet tuntuu etteivät ehdy koskaan kuin päiväksi korkeintaan sitten taas tulee jotain mieleen ja ikävä niin kyyneleet ovat sitten helpotus.
Hei!
Onko teistä tämän palstan lukijoista ja kirjoittajista kokemuksia, että olisitte käyneet katsomassa lähiomaistanne jo hänen kuolleessaan.
Minkälaisia ajatuksia se teissä herätti.
Kun jotkut sanovat, että se kuva jää mieleen ikuisiksi ajoiksi, minkä näkee kun näkee ihmisen kuolleena.
Mutta oma mielipiteeni on se, että vaikka se kuva tulisikin mieleen, niin se ei tosiaankaan ole paha kuva, vaan päinvastoin.
Vastatkaa minulle tähän viestiin, olen juuri menettänyt äitini ja kävin häntä katsomassa omaisten huoneessa kappelissa.
Olen niin yksinäinen, olisi kiva vaihtaa ajatuksia muiden samojen asioiden kamppailevien kanssa.
Toiset sanoo, että kuolevan näkeminen on pelottavaa, mutta ei minusta, ainakin jos ihminen on kuollut luonnollisen kuoleman, kuten minun äitini.
no multa kuoli viikko sit mummo...
enkä mä sitä sure juuri mitenkää...en itke..
ryyppäsin kolme päivää niin helppas...ja oli kivaa.....toiset on vaan nii saamarin herkkiä että turhan takia itkee
No jaa huomaa, että kommentti oli aseteltu ihan vaan omasta näkökulmastasi. Turhaa itkua ei ole! Joskus joku asia tuntuu jälkeenpäin siltä, että miksikähän minä sitäkin itkin. Mutta ihmettely johtuu vain siitä, että on päässyt jo asian yli mutta itkun hetkellä asia oli toisin.
minulta on kuollut poika,elämänsä parhaassa miehuus iässä,siitä en pääse yli vaikka mitä tekisin hetkittäin saan sen asian painettua taka-alalle,mutta sieltä se pulpahtaa aina yksinäisinä hetkinä kaksinkertaisena,nyt suruun liitty jo ikäväkin.hän lähti ihan luonnollisesti sydän petti,olisi vain pitä nyt töihin mutta samana aamuna ei ollut enää töihin lähtijää.
tunsin niin suurta vihaa ettei sitä voi sanoin kuvata,ja se on ihmeellistä ettei se viha kohdistunut kehenkään se vain oli minussa,vihasin vaikka katsoin mihin niin siinä aina oli vihaa,mutta sitä kesti vain niin kauan kuin pääsin poikani luo ja katsoin häntä paareilla,hänellä oli niin rauhallinen ilme kasvoilla.mutta minulla on tunne että olen kosketuksissa häneen yhä,ei sitä ,ei voi selittää,on se sellainen tunne.mutta olen ydittänyt surutyötä tehdä,ei vain ota onnistuakseen,minulla on ollut ystävä joka on minua auttanut ja kuunnellut ottanut osaa,kaikki on tullut häneltä sydämestään,mutta suren yhä käyn kuukausittain hänen haudallaan vien kukkia ja kynttilöitä,silloin tunnen olevani lähellä häntä.en osaa kirjoittaa niinkuin tunnen joten nyt lopetankin tämän ja itken taas jonkun aikaa sitten vähän helpottaa.
Olen täysin samaa mieltä!No ne on jotain teinejä jotka vielä tajua mitään.Ainut jonka tähän mennessä olen menettänyt on isäni...olin neljä kun isäni kuoli.OLEN NYT 20.
meitsi on 17v....ja ei kyl oo teini-ikää ollukkaa...en oo äiteelle huutanu enkä paiskonu ovia...faija kanssaki menee tosi hyvin
eli sun ja sossujen teinit taas..
et huuhaata vaan
Pitäishän se tajuta, että teini-ikä tarkoittaa ikävuosia 13-19, eli niitä numeroita, joilla englannissa on teen-pääte.
Eli sinä 17-vuotias olet teini-ikäinen. Ei sitä tarvitse sotkea mihinkään ovien paukutteluun.