Iski ja upposi =(

Hmm, nostat esiin tärkeän kysymyksen. Itse olen laillasi etsinyt rakkautta sieltä, mistä sitä kaikkein epätodennäköisimmin tulisin saamaan: ns. rentuista. Perheen kaipuu oli kova, ja kärsin suurista sisäisistä ristiriidoista hakeutuessani sen kannalta aina kuitenkin väärään seuraan.

Lakkasin soimaamasta itseäni tästä taipumuksesta, kun tajusin, että se lopulta kouli ja kypsytti minua arvostamaan uskollisuutta ja pysyvyyttä enemmän kuin hetkellistä hurmaa.

Minulla on lapsi ja suhde miehen kanssa, joka on kaikkea muuta kuin täydellinen. Meidän yhteiselomme oli alussa silkkaa huumaa, mutta arki alkoi pian. Sen myötä aloin ymmärtää, että parisuhde on aina kompromissi. Tämä mies perheineen opetti minulle sitoutumista ja sitkeyttä. Helppoa meillä ei ole, mutta olen äärettömän onnellinen pienokaisestamme, kuten hänkin.

Monesti olen miettinyt eroa, etenkin katsoessani miehen käytökseen kyllästyneenä jotain romanttista leffaa. Kyse on kuitenkin harhaanjohtavasta aikuisten sadusta, jolla ei ole mitään tekemistä tosielämän kanssa. Lapsen kannalta voi itse asiassa olla paljon parempi, etteivät vanhemmat ole NIIN hurmoksissa toisistaan.

Elämyksiä ja sisältöä voi parisuhteessakin saada yhteisten arvojen ja kumppanuuden kautta. Eikä se oma mies välttämättä ole se ainut ihminen, jolta voi saada arvokkaita kokemuksia tai "viihdytystä" elämäänsä. Ystävät ovat tarpeen, jo senkin vuoksi, ettei parisuhde kuormitu liiallisilla odotuksilla.

Moni hakee romantiikasta ja seksistä sisältöä ja lohtua tyhjyyden tunteeseen. Kukin on viime kädessä vastuussa oman elämänsä mielekkyydestä, mutta pienten lasten vanhempien tulisi onnen etsinnässään huomioida sen mahdollinen hinta.

Vaikea on ketään neuvoa tilannetta tarkemmin tuntematta. Itsetutkiskelu on varmasti itse kullekin tarpeen.

Nyt vain on ilmeisesti tullut se aika, kun pitäisi oikeasti alkaa rakastamaan. Nykyajan kulttuuri kun tuntuu olevan, että kun ei miellytä niin heti erotaan, vaikka kaikki mahdollisuudet olisi hyvään parisuhteeseen. Toki intohimo on tärkeä asia ja sitä pitää olla, mutta se on paljon omissa käsissä, roihuaako se. Parisuhteen eteen on aina, ihan aina tehtävä töitä jotta se roihu pysyy.
Tämä renttuihin rakastuminen vain palvelee naisissa sitä tunnetta, että minä olen se nainen,joka saa rentun rauhoittumaan ja pian huomaa kuitenkin, että niin ei käynytkään.
Nyt sinusta otetaan oikeasti mittaa oletko valmis sitoutumaan eliniäksesi ja tekemään sen eteen töitä.

kiinnostaa? Yleensä kai se, että he ovat tunteellisia. He ovat niin tunteellisia, että antavat tunteiden heitellä itseään, eivätkä pysty kontrolloimaan niitä. Näin ollen renttu osoittaa niitä positiivisia rakastumisen tunteita estottomasti ja naiset tykkään.

Vastaavasti ne samaiset rentut osoittavat estottomasti niitä vähemmän positiivisiakin tunteita. Niinpä he hakkaavat vaimonsa tai lähtevät kuukauden ryyppyreissulle pienen riidan päätteeksi, koska eivät hallitse itseään ja tunteitaan ja sen myötä käytöstään. Tällainen mies (tai nainen) ei ole tunne-elämältään aikuinen tai kypsä.

Normaali parisuhde on pidemmän päälle enemmän arkea kuin romantiikkaa. Sen kuuluu olla. Romantiikka kun sisältää myös sen kauhuromantiikan, mikä ei kuulu perheeseen, ei varsinkaan lapsisellaiseen. Ei käytännössä ole sellaista vaihtoehtoa, että saat miehen, joka on äärettömän romanttinen ja rakastunut aina, mutta hallitsee ne negatiiviset tunteensa kunnolla.

Toisin sanoen ne, jotka ottavat eron puolisostaan siksi, ettei hän ole riittävän romanttinen (vaikka on muuten asiallinen ja turvallinen), eivät itse ole oikein tunne-elämältään aikuisen tasoa. Ei suhteen alkuaikojen rakastuminen voi säilyä, suhteen täytyy arkistua ja rakastumisen täytyy muuttua erilaiseksi, rakastamiseksi. Sillä pohjalla perhe pysyy ehjänä ja kaikki, lapset mukaan lukien, kärsivät vähiten.

Joten alahan tutkiskelemaan itseäsi ja miettimään, mitä elämältäsi haluat. Saada mieheltäsi turpiisi tasaisin väliajoin, vai saada rakastavan miehen, joka pitää huolta sinusta ja lapsistanne?

nuo sinun aiemmat renttumaiset miesystävät-tarinasi.

Oletko aina seurustellut, vai osannut elää aikuisiällä myös yksin..omillasi,toisiin tukeutumatta.Ehkä lapsuudenkodin vaikutuskin elämisen malliin vaikuttaa?

Itsellä oli nuorena samankaltaista...poikaystävät oli niin komeita,mutta myös sellaisia jotka pettivät,löivät ja mie vaan kestin..kait niissä sitten oli jotain ihanaa kun muutkin naispuoliset heistä tykkäsivät;)

Sitten tuli aikuisuus..ja päätin että yksikään mies ei enää minua lyö,juopottele,petä eikä jätä.
Kohtasin "kunnollisen"miehen,joka ei koskaan pettäisi,juopottelisi,jättäisi tai kohtelisi rumasti...vaan kuinkas kävikään.

Yhteisten lasten,ja 12 vuoden yhteiselon jälkeen mies ilmoitti että"hänellä on toinen ja haluaa erota"...ei siis ole takeita siitä että ihminen pysyisi muuttumattomana,ja yhteiselo olisi auvoista sen "kunnollisenkaan"miehen kanssa.

Taitaa vain olla niin että parisuhde tarvitsee sen kipinän...rakkauden tunteen.
Pitää voida rakastua kumppaniinsa yhä uudelleen.

Arjessa ei aina muista parisuhdetta hoitaa,kun lapset ja työkiireet uuvuttaa...mutta miksi sitä ei muistaisi kun vanhempien lämmin suhde on kuitenkin kaiken perusta.

Samalla voi miettiä mitkä ovat ne kumppanin hyvät puolet/ja mikä olikaan se syy jonka vuoksi toisen kanssa yhteen aikoinaan menikään/yhteiset lapsetkin teki??

Tuskinpa se oli sinunkaan kohdallasi vain sitä "koska biologinen kello tikitti"??

Mietipä sitä asiaa, että et koskaan - ikinä - milloinkaan edes tulisi löytämään sellaista suhdetta, jossa intohimo voisi säilyä hamaan hautaan asti! Kyllä se suurin intohimo on aina siinä alussa ja juuri monesti käy niin, että mitä suurempaa se intohimo ensin on, sen kovemmin sitä rytistää sitten sieltä alas tähän "normaali elämään".
Intohimoa täytyy pitkässä suhteessa myös ruokkia, olla leikkimielinen, keksiä niitä kaikenlaisia uusia tapoja ja keinoja toisen ja ennen kaikkea itsensä virittämiseen! Mutta tähänhän tarvitaan tietenkin kaksi ihmistä, kukaan ei sitä yksinään voi tehdä eikä yksin ylläpitää. Keskustelkaa tästä miehesi kanssa.
Mietipä tarkkaan että mikä sinulle tekee sen tunteen että olisit onneton?
Olisitko onnellisempi jonkun arvaamattoman rentun ja hulttion kanssa josta et koskaan tietäisi tuleeko kotiin, mätkiikö päihin ja ryyppääkö kavereiden kanssa ja milloin palaa häntä koipien välissä, tms.?
Katso asioita eteenpäin sinne eläkeikään asti ja mieti millaisessa suhteessa haluat elää ja millaisessa kodissa lapsesi kasvattaa aikuisiksi.
Saatat haluta ja hakea jotain sellaista mitä oikeasti ei edes ole olemassa kuin vain haaveissa ja saduissa.
Mietti myös todella sitä, mikä on se paras kasvualusta lapsille.
Onko siihen onnettomuuteen ihan oikea syy vai pelkkä harha jota kaipaat? Vaikka myönnätkin heti perään että et oikeastaan ole onneton...