Nyt tuntuu todella pahalta.
Mies on ottanut minusta avioeron jo aikaa sitten...prosessi oli tosi pitkällinen, sahaava ja kuluttava. Mies on hyvässä asemassa ja minun oli pakko lähteä käytännössä tyhjin käsin, koska en voi hallita suuria tavaramääriä.
Minulla on ollut pari hyppäystä tässä välissä, tulinhan jätetyksi. Näiden myöhempien suhteiden katketessa suren kuitenkin etupäässä särkynyttä avioliittoani, sitä, että minulta vietiin kaikki. Olin todella leimaantunut aviomieheeni.
Nyt tuntuu etten jaksa enää. Minulla on vahva tunne siitä, etten koskaan onnistu ihmissuhteissa tiettyjen luonteenpiirteideni vuoksi. Aikakin alkaa loppua kesken. En kuitenkaan halua saati pystykään muuttamaan persoonallisuuttani, ja jo ihan periaatteestakin haluaisin tulla hyväksytyksi vikoineni. Kukaan mies ei vaan enää kiinnostu/kiinnosta, tuntuu, ettei toivoa ole...enkä halua jakaa persettäni loputtomiin.
Miehellä on omat pisneksensä, ja olen aika tehokkaasti polttanut sillat siihen suuntaan.
Mitäkö haluan sanoa? Tuntuu pahalta. Tuntuu, ettei toivoa enää ole. Olen huolestunut, koska en tiedä jaksanko tätä elämää enää.
Mies on ottanut minusta avioeron jo aikaa sitten...prosessi oli tosi pitkällinen, sahaava ja kuluttava. Mies on hyvässä asemassa ja minun oli pakko lähteä käytännössä tyhjin käsin, koska en voi hallita suuria tavaramääriä.
Minulla on ollut pari hyppäystä tässä välissä, tulinhan jätetyksi. Näiden myöhempien suhteiden katketessa suren kuitenkin etupäässä särkynyttä avioliittoani, sitä, että minulta vietiin kaikki. Olin todella leimaantunut aviomieheeni.
Nyt tuntuu etten jaksa enää. Minulla on vahva tunne siitä, etten koskaan onnistu ihmissuhteissa tiettyjen luonteenpiirteideni vuoksi. Aikakin alkaa loppua kesken. En kuitenkaan halua saati pystykään muuttamaan persoonallisuuttani, ja jo ihan periaatteestakin haluaisin tulla hyväksytyksi vikoineni. Kukaan mies ei vaan enää kiinnostu/kiinnosta, tuntuu, ettei toivoa ole...enkä halua jakaa persettäni loputtomiin.
Miehellä on omat pisneksensä, ja olen aika tehokkaasti polttanut sillat siihen suuntaan.
Mitäkö haluan sanoa? Tuntuu pahalta. Tuntuu, ettei toivoa enää ole. Olen huolestunut, koska en tiedä jaksanko tätä elämää enää.
Vastaukset 7
Vanhimmat
toivoa on aina. Mene vaikka minuutti kerrallaan, aina seuraavaan minuuttiin, tunti kerrallaan aina seuraavaan tuntiin. Elämässä on se ihana puoli että ei koskaan voi tietää mitä ihanaa tapahtuu.
Ole utelis ja katso mitä se tuo sinulle tullessaan, sillä elämällä on takulla myös sinulle paljon vielä tarjottavaa, myös niitä ihania asioita.
Tämä on nyt uuden alku!
Leimaanutua ei ole hyvä keneenkään, sillä jos ei muuten meitä eroteta niin kuolemassa kuitenkin.
Mitkä luonteenpiirteet eroon teitä veivät? Jos on leimaantuminen ja vääränlainen sitominen, pääset sellaisista piirteistä eroon. Ensimmäiseksi alat kehittää isteäsi. Ei tarvitse tyytyä niihin piirteisiin. Ihminenhän on koko ajan kasvusssa, emme voi jäädä samoiksi kuin ennen, sillä olosuhteet muuttavat meitä pakosti. Emme voi vaatia tulla hyväksytyiksi kaikkine vikoinemme, ei sellaisien,joita voi muutttaa ja jtoka toisia häiritsevät. En puhu hammastuubien puristamisesta väärästä päästä tai mistään niin yksinkertaisesta. Ajatttele, että jos mies on vaikka väkivaltainen, ei sitä voi hyväksyä.
Onko teillä lapsia? Kuinka valmis olet muuttumaan heidän takiaan? Miksi et miehen, jos se olisi pelastanut liittosi?
Tuot mieleen yhden entisen ystäväni, vaikka en nyt tiedä näitä ikäviä'piirteitäsi. Hän joi paljon ja käyttäytyi sen nojalla huonosti. Yhden tosi nolon jutun jälkeen sanoin asiasta, ja siihen loppui ystävyytemme. Hän ei ollut valmis muuttumaan, minun olisi vain pitänyt sopeutua. Eihän sellaiseen joka asiassa pysty, ei kun toisen käytös oli tosi noloa.
Olen its eeronnut pian viisi vuotta sitten ja minun mielestäni tämä on ollut kasvua, tämäkin. Ota tämä niin, kurkoita tähtiin ja kirjoita sinne nimesi. Tee itsellesi hyvä itsellinen elämä ja ota tämä kasvun paikkana. Itsekin selviydyin, kyllä sinäkin!
Kovin kuulostaa ajatuksesi samoilta kuin ne ajatukset jotka minunkin päässä tällä hetkellä pyörivät. Erosta on aikaa ja kuvittelin selvinneeni siitä jollain tavalla. Mutta jostain kumman syystä viime aikoina tuntuu, että en todellakaan kestä enää hetkeäkään tätä paskaa elämää. Lapset oireilee, koulusta tulee pelkkää negatiivista palautetta, samoin päiväkodista. Ukko ei halua ottaa lapsia koskaan luokseen ja rahaa ei ole lapsenvahtiin jotta edes hetkeksi pääsisi eroon tästä ahdistavat ympyrästä. Uutta suhdetta en edes usko koskaan löytyvän sillä enhän osannut pitää kunnossa entistäkään parisuhdetta niin miksi onnistuisin uudessa. En onnistuisi koska alkukin olisi niin hankalaa noiden lasten takia. Ja missä ihmeen välissä seurustelisin kun olen kiinni 24 tuntia vuorokaudessa lapsiin.
Varmaan tuntuu pahalta, sitä ei voi kukaan kieltää. Mutta älä vaivu synkkyyteen. Pala palalta eteenpäin, ole rehellinen itsellesi. Et voi tietää, minkä nurkan takana onni odottaa.
Itse käyn yhä edelleen avioeroprosessia harkinta-ajalla. Vaimo ei tahdo millään enään luottaa siihen, että minä kykenisin tuomaan takaisin hänen onnellisuutensa. Rintaani repii oikein kunnolla, mielenrauha on kaukana. Täytyy kuitenkin varautua pahimpaan. Teen kaikkeni ja jos se ei riitä, niin sitten ei.
Tsemppiä!
Minäkin tiedän että varmasti tuntuu todella pahalta, itsellänikin on harkinta-aika meneillään(kuten edellisellä kirjoittajalla) eikä minunkaan vaimoni anna mitään toivoa suhteemme jatkolle, ei edes halua enää yrittää.
Olo on todella ahdistunut kokoajan, mutta olen huomannut ettei oloni ainakaan parane jos surkuttelen asiaa alituiseen, päinvastoin, pahemmaksi vain muuttuu olo.
Vaikea on ainakaan minun hyviä ja oloa helpottavia neuvoja antaa koska itsekin olen tässä tilanteessa, ahdistavassa erotilanteessa...mutta voimia voin toivottaa, yritä jaksaa, pakkohan asioiden on hyväksikin jossain vaihessa muuttua.
Jokainen meistä työstää elämäänsä eri tavoin. Kun on tarpeeksi monta kertaa pettynyt kestää aikansa koota itsensä, antaa tunteillekin oikeus, sietää niitä ja jatkaa entistä vahvempana eteenpäin. Mutta---jos vain ruikutamme, pelkäämme, syyllistämme, käperymme emme ole itsellemme rehellisiä. Vain epäterveellisistä elämäntavoista kannattaa pyrkiä eroon, mutta eihän ihminen voi totaalisesti muuttua - kuin hetkeksi- vaikka kuinka haluaisi. Onkin rehellisintä jatkaa elämää sellaisena kuin on ja siten kun kykenee. Ei tarvitse hamuta enempää, ei tarvitse hakea kenenkään hyväksyntää, ei tarvitse päteä tullakseen onnellisemmaksi. Voi olla ja nauttia elämästä omana itsenään.
Kun tarpeeksi monta kertaa olet jättänyt itseäsi ja puolisoasi kuuntelematta ja kuulematta. Sitten nurkkaan ahdistettuna luvannut "maat ja taivaa" eihän siitä hyvää seuraa. Vain selittelijän turhat sepustukset. Kannattanee miettiä tarkkaa mitä lupaa itselleen ja puolisolleen. Lupaus vain niin, että sen voi pitää ja siinä voi pysyä.
Mitäs onnenpillereitä sinä olet napsinut? Minä haluan samoja :)
Täytyy sanoa, että tulee hetkiä, että oikeasti ei näe missään mitään hyvää ja kaikki menee päin mäntyä, niin silloin tuommoiset viestit on aika... piiip..
Sympatiat ketjun aloittajalle, yritä kestää!