On aivan ilmeistä, että vaikka maailmassa on miljoonia kristittyjä, niin heidän joukossaan vain muutamat tuntuvat ymmärtävän, mistä kristillisessä sanomassa on kyse. Nuo muutamat armoitetut harvoin viihtyvät pitkään näissä piireissä. On vieläpä yleistä, että nuo oivaltaneet yksilöt heittäytyvät kristinuskon vastustajiksi ja tuomitsevat sen sisällön. Nähdäkseni sellainen ei kuitenkaan olisi tarpeen.
Totuuden oivaltaminen edellyttää aina valheen paljastumista. Jos on oivaltanut Totuuden ja sen jälkeen kokee kristinopin typeryydeksi, niin on huomattava, että se ei ole kristinoppi, joka on typerää, vaan kristinuskonto, joka kristinopista on kokoonkyhätty. Tällainen erotus olisi siis hyvä tehdä: erotus kristinopin ja kristinuskon välillä. (Tämä vaatii uutta syventymistä siihen alkuperäisen opetuksen koko sisältöön; kaikkeen siihen mikä tähän asti on uskollisesti tulkittu perinteisistä ja totunnaisista näkökulmista.)
Kristinoppi on se opetus, se pohjattoman syvä ymmärrys, jota n. 2000 vuotta sitten opettivat tietyt armoitetut henkilöt, joille oli suotu lahja - suurenmoisin lahja, minkä ihminen elämässään voi saada. Tuo lahja soi heille tarpeen ja kyvyn puhua kenties suurenmoisimpia sanoja, mitä tässä maailmassa oli siihen mennessä kuultu. Ja näiden ihmisten sanat eivät muodostuneet heidän omista itsekeskeisistä ajatuksistaan, vaan he opettivat Totuudesta käsin - siitä elävästä elämän Totuudesta käsin, joka oli heille avautunut, joka heissä eli, jossa he elivät ja joka virtasi heissä alati kirkkaana ja raikkaana. He ammensivat opetuksensa sydämensä syvyydestä. Heidän Totuuden Opetuksensa ei ollut sanoja sanojen perään, vaan se oli ensisijaisesti voimana heidän sisimmässään - ja vasta toissijaisesti sanallista puhetta. Totuus ei näet sisälly sanaan; totuus ei ole sana. Sana on vain sormi, joka osoittaa kohteeseen. Hän, joka oivaltaa, mihin sormi osoittaa, kiittää sormea avusta ja lähtee matkaan, löytää oikean tien.
Kristinoppi on tuo "sormi". Entäs sitten kristinuskonto, kristinusko? Kristinusko ei niinkään julista "oikeaa tietä" - ei ainakaan vakavasti painota sitä - vaan se on jäänyt tuijottamaan tuota "osoittavaa sormea" ja rakentanut sen ympärille viihdeorganisaation. Uskonto ja uskonnollisuus yleensä on pinnallistettua Totuutta, jossa on jumituttu palvomaan ja kumartamaan tienviittoja tai pinnallisia mielikuvia sen sijaan, että noudatettaisiin kiitollisuudella viittojen osoittamaa tietä ja edettäisiin yksilöinä. Siitä huolimatta uskontojen pohjalla piilee usein myös aitoa ylevyyttä ja pyhyyttä esimerkiksi pyhien kirjojen sisällön muodossa - toisinaan myös elävien opettajien muodossa. Pyhitetystä kirjasta sen ylevä sisältö ja perusta ei useinkaan pääse täysin katoamaan kun kirja kerran on pyhitetty. Mutta uskonnollisuuden periaate kuitenkin on useimmiten karsia tuosta viisauden syvyydestä joitain mieluisia opinkappaleita, painottaa niitä, korottaa ne korkeimmaksi totuudeksi, hokea niitä - ja sulkea silmät ja ohittaa olankohautuksella se alkuperäisen opetuksen herkkyys, rikkaus, kaikenkattavuus ja yhtäkaikki: se alkuperäinen henki, josta opetus on lähtöisin.
"Opetus" on jotain, mitä otetaan vastaan, kun halutaan todella oppia jotain tärkeää. "Usko" on useimmiten jotain samaa kuin mielipide, jotain, mihin turvaudutaan, kun halutaan korostaa ja tehostaa omaa itseään; kun halutaan osoittaa oman itsensä paremmuus toiseen nähden, voittaa kiista, kilpailu, kamppailu, taistelu tai sota. Uskon pohjavire on useimmiten väkivaltainen; se kasvaa väkivallan maaperällä ja se ravitsee vihamielisyyttä ja erillisyyttä ihmisten kesken. Näin ollen usko - sellaisena kuin olemme sen käsittäneet - on kristinopin kannalta antikristillisyyttä. Se on täysin vastoin universaalin veljeyden ja rakkauden ihannetta, sanomaa ja henkeä; siis jotain päinvastaista, mitä alkuopettajamme Jeesus Kristus ja hänen puhtaimmat seuraajansa opettivat ajanlaskumme alussa. Myöhemminkin sitä ovat opettaneet vilpittömät yksilöt, joista monet nimitettiin historian aikana "kerettiläiseksi" eli harhaoppiseksi ja surmattiin polttamalla tai kiduttamalla tai muulla tavoin, ja joista osa taas lokeroitiin kristillisiksi houkiksi ja pyhimyksiksi. Eräs näistä pyhimyksistä, nimeltään Gregory Nazianzen, kuvaa uskonnollisuuden olemusta tylyin sanoin: "Ei mikään voi vedota ihmisiin paremmin kuin jaarittelu; mitä vähemmän he ymmärtävät, sitä suuremmin he ihastuvat."
Jääkööt kristinopin ylistys nyt tähän, avoimeksi kuin elämä itse.
Totuuden oivaltaminen edellyttää aina valheen paljastumista. Jos on oivaltanut Totuuden ja sen jälkeen kokee kristinopin typeryydeksi, niin on huomattava, että se ei ole kristinoppi, joka on typerää, vaan kristinuskonto, joka kristinopista on kokoonkyhätty. Tällainen erotus olisi siis hyvä tehdä: erotus kristinopin ja kristinuskon välillä. (Tämä vaatii uutta syventymistä siihen alkuperäisen opetuksen koko sisältöön; kaikkeen siihen mikä tähän asti on uskollisesti tulkittu perinteisistä ja totunnaisista näkökulmista.)
Kristinoppi on se opetus, se pohjattoman syvä ymmärrys, jota n. 2000 vuotta sitten opettivat tietyt armoitetut henkilöt, joille oli suotu lahja - suurenmoisin lahja, minkä ihminen elämässään voi saada. Tuo lahja soi heille tarpeen ja kyvyn puhua kenties suurenmoisimpia sanoja, mitä tässä maailmassa oli siihen mennessä kuultu. Ja näiden ihmisten sanat eivät muodostuneet heidän omista itsekeskeisistä ajatuksistaan, vaan he opettivat Totuudesta käsin - siitä elävästä elämän Totuudesta käsin, joka oli heille avautunut, joka heissä eli, jossa he elivät ja joka virtasi heissä alati kirkkaana ja raikkaana. He ammensivat opetuksensa sydämensä syvyydestä. Heidän Totuuden Opetuksensa ei ollut sanoja sanojen perään, vaan se oli ensisijaisesti voimana heidän sisimmässään - ja vasta toissijaisesti sanallista puhetta. Totuus ei näet sisälly sanaan; totuus ei ole sana. Sana on vain sormi, joka osoittaa kohteeseen. Hän, joka oivaltaa, mihin sormi osoittaa, kiittää sormea avusta ja lähtee matkaan, löytää oikean tien.
Kristinoppi on tuo "sormi". Entäs sitten kristinuskonto, kristinusko? Kristinusko ei niinkään julista "oikeaa tietä" - ei ainakaan vakavasti painota sitä - vaan se on jäänyt tuijottamaan tuota "osoittavaa sormea" ja rakentanut sen ympärille viihdeorganisaation. Uskonto ja uskonnollisuus yleensä on pinnallistettua Totuutta, jossa on jumituttu palvomaan ja kumartamaan tienviittoja tai pinnallisia mielikuvia sen sijaan, että noudatettaisiin kiitollisuudella viittojen osoittamaa tietä ja edettäisiin yksilöinä. Siitä huolimatta uskontojen pohjalla piilee usein myös aitoa ylevyyttä ja pyhyyttä esimerkiksi pyhien kirjojen sisällön muodossa - toisinaan myös elävien opettajien muodossa. Pyhitetystä kirjasta sen ylevä sisältö ja perusta ei useinkaan pääse täysin katoamaan kun kirja kerran on pyhitetty. Mutta uskonnollisuuden periaate kuitenkin on useimmiten karsia tuosta viisauden syvyydestä joitain mieluisia opinkappaleita, painottaa niitä, korottaa ne korkeimmaksi totuudeksi, hokea niitä - ja sulkea silmät ja ohittaa olankohautuksella se alkuperäisen opetuksen herkkyys, rikkaus, kaikenkattavuus ja yhtäkaikki: se alkuperäinen henki, josta opetus on lähtöisin.
"Opetus" on jotain, mitä otetaan vastaan, kun halutaan todella oppia jotain tärkeää. "Usko" on useimmiten jotain samaa kuin mielipide, jotain, mihin turvaudutaan, kun halutaan korostaa ja tehostaa omaa itseään; kun halutaan osoittaa oman itsensä paremmuus toiseen nähden, voittaa kiista, kilpailu, kamppailu, taistelu tai sota. Uskon pohjavire on useimmiten väkivaltainen; se kasvaa väkivallan maaperällä ja se ravitsee vihamielisyyttä ja erillisyyttä ihmisten kesken. Näin ollen usko - sellaisena kuin olemme sen käsittäneet - on kristinopin kannalta antikristillisyyttä. Se on täysin vastoin universaalin veljeyden ja rakkauden ihannetta, sanomaa ja henkeä; siis jotain päinvastaista, mitä alkuopettajamme Jeesus Kristus ja hänen puhtaimmat seuraajansa opettivat ajanlaskumme alussa. Myöhemminkin sitä ovat opettaneet vilpittömät yksilöt, joista monet nimitettiin historian aikana "kerettiläiseksi" eli harhaoppiseksi ja surmattiin polttamalla tai kiduttamalla tai muulla tavoin, ja joista osa taas lokeroitiin kristillisiksi houkiksi ja pyhimyksiksi. Eräs näistä pyhimyksistä, nimeltään Gregory Nazianzen, kuvaa uskonnollisuuden olemusta tylyin sanoin: "Ei mikään voi vedota ihmisiin paremmin kuin jaarittelu; mitä vähemmän he ymmärtävät, sitä suuremmin he ihastuvat."
Jääkööt kristinopin ylistys nyt tähän, avoimeksi kuin elämä itse.
Vastaukset 7
Vanhimmat
kirjoitus, täytyy myöntää että siinä on aikamoinen siivu yhtymäkohtia minun näkemyksiini.
Ihminen itsessäänkin on symboli, ja minuus vain vertauskuva. Mitä sitten ovatkaan kirjaimet ja merkit?
Ne ovat kuin ovatkin suuntaviittoja.
Ne ovat meille annettu jotta löytäisimme ja pääsisimme lähemmäksi. Eräs ilmestyksen kaltainen minkä sain, oli hämmästyttävällä tavalla samankaltainen kuin Platonin "kultainen elämän ketju", 'minun' versiossani tuo on vain vuori, jonka huippu on Kether. Mutta en-sof, onkin sen yläpuolella. (Muutenkin uusplantonistisuus on loistava tapa ymmärtää ja tulkita.)
Itse en toki tuomitse sitä perinteistä mummoa joka käy sunnuntaisin kirkossa, ja kuuntelee virsiä, ja kokee siten pääsevänsä lähemmäksi Jumalaa.
Hän olkoot autuas uskossaan.
Mutta syventymiseksi kutsuttava etsiminen, liike ja lepo on myöskin varsin hyödyllistä.
Se ruokkii Jumalan kaipuuta, ja vieläpä ravitseekin sitä. Tosin, kyllähän tuo mummokin omaa reittiään tuon voi kokea. Se on pitkälti Jumalasta kiinni.
Ikävä kyllä monet "vasemman kaistan" menijät voivat kyllä tuon kipinänsä havaita, mutta eivät käsitä edes mitä suuntaviitoissa lukee.
Jostain syystä palstalla ollessamme on huomaamatta näkökulmamme lähestyneet, tosin eripuolilta, toisiaan.
No eii vaiteskaan.
Opetusneuvos Yrjö Kalliseltahan minä opin, että sana on sormi, ja hän taas siteerasi zen-mestaria.
"Elämys alkaa siellä, missä sanat loppuvat. Ja kuitenkin sanat saattava johdatella ihmistä sanomattomaan tuntumaan.", sanoi tämä valon lähettiläämme Oulusta.
"Meidän sanalliset ilmaisumme ja käsitteemme ovat merkillisen hataria ja sekavia. Ihmisessä on tarve hahmottaa asiat, nähdä ne kokonaisuuksina ja ilmaista ne sanalla. Ilmaisu palvelee meitä hyvin konkreettisissa asioissa, mutta käsitteellisyydessä se ei lainkaan päde. Siitä johtuu, että ideologiat, olkoonpa ne uskonnollisia, poliittisia tai mitä tahansa aateryhmityksiä, voivat kaikki sisältää mitä vain suurimmasta julmuudesta kauneimpaan rakkauteen. Ihmiset ryhmittyvät käsitteiden ympärille ja taistelevat keskenään. Ja ne, jotka eniten taistelevat, kaikkein vähiten tietävät, minkä puolesta he taistelevat."
Mummo-asiastakin löytyy sellainen usein referoimani Kallisen lause: "Uskokoon ihminen mitä tahansa, jos hyvyys rupeaa sen uskon voimalla hänessä pulppuamaan ja hän odottaa jopa kuolemaa iloisena tapahtumana. Silloin on parasta olla hiljaa. Ei saa häiritä uskoa."
(Rutkasti Kallisen mietelmiä on tulossa lähikuukausina Teosofia.nettiin. Siihen saakka nuo löytyvät osoitteesta http://www.sunpoint.net/~kolbjan/yrjo_kallisen_ajatuksia_sivu_1.htm)
"Jostain syystä palstalla ollessamme on huomaamatta näkökulmamme lähestyneet, tosin eripuolilta, toisiaan. "
Kun omilla reiteillämme tarpeeksi avarrutaan, niin lopulta ollaan yhtä.
> Touuden oivaltaminen edellyttää aina valheen paljastumista<
Niinpä niin, valheesi on paljastunut.
>totuus ei näet sisälly sanaan, totuus ei ole sana. Sana on vain sormi joka osoittaa kohteeseen.<
Olisiko tuo sormi, vaikka keskisormi?
Taitaa olla taas tuota hihulin "maalaisjärkeä"?
...peepee. Alkoikin tulla jo ikävä ;)
Hyviä selityksiä sanoille, siteeraan niitä luvallasi joskus...
Itse ymmärrän kyseiset termit siten, että kristinoppi on oppi raamatusta, siihen kuuluu opettaja ja oppilas. Sitä ohjaa myös opettajan ja oppilaan välinen vuorovaikutussuhde. Kristinusko tarkoittaa minusta sitä mitä opetuksen jälkeen on oppilaalle jäänyt päähän, eli sitä mitä hän uskoo.
Minusta näitä termejä ei ole tarpeen ylistää/tuomita, ne ovat niin vahvasti yhteydessä toisiinsa.
Niin, kyllähän kristinoppi ja kristinusko ovat sama asia, mutta tässä tuli nyt havainnollistettua asiani tällä tavalla.
Tosiasiassahan kristinuskon piirissä on enimmäkseen noviiseja oppilaita, seuraajia, uskovaisia ja näistä muodostettu perusteeton hierarkia. Raamattu on aika mykkä opettaja niille, joille henkisyyden perusteetkin ovat hämäriä.