Paasikiven päiväkirjat ja Kekkonen

Mutta karu tosiasia on että Suomen pääministeri ON EU-kuvernööri.

Poimin oleellisen kohdan tuosta v.1952 tekstistä ja se kertoo kuka sitten lopulta v. 1991 viimeistään voittikaan sodan ja kuka kärsi surkean mutta ansaitsemansa tappion.


"Joskus sodissa käy niin, että ne, jotka voittavat sodan, häviävät rauhan ja joutuvat rauhasta huolimatta sietämättömiin vaikeuksiin. Mutta toisinaan käy myös siten, että kansa, joka häviää sodan, voittaa rauhan."

U.K.K. 1.6.1952 Lahdessa

SODAN MENETTÄMINEN, RAUHAN VOITTAMINEN


Kun tänään paljastamme tämän kauniin muistomerkin niiden suomalaisten miesten ja naisten muistoksi, jotka vuosikymmen sitten joutuivat lähtemään sotaan ja antamaan siellä suurimman uhrin minkä ihminen jonkin asian puolesta voi antaa, ajatukset helposti palaavat tähän vuosikymmenen takaiseen aikaan. Silloin maamme eli yhtä historiansa vaikeimmista vaiheista. Epätietoisuus tulevaisuudesta oli suuri kansamme keskuudessa, niin kuin se oli koko maailmassa. Kansat olivat joutuneet taisteluun toisiaan vastaan ja ne tunsivat, että taistelu koski niiden elämää ja olemassaoloa. Mutta samalla kaikki kansat tajusivat, että maailmaa oli kohdannut hirveä onnettomuus, kun sen ongelmiin ei monista hyvistä yrityksistä huolimatta ollut löydetty muuta ratkaisua kuin sota, joka saattoi vaaranalaiseksi kaikki ne inhimilliset arvot, mitkä aikaisempina vuosisatoina oli työllä ja vaivannäöllä luotu. Yksityinen sotilas saattoi kapinoida sitä vastaan, että ristiriitoihin ei ollut löydetty rauhanomaista ratkaisua, mutta hänelle ei kansakunnan jäsenenä jäänyt muuta vaalia kuin totella ja taistella, kun esivalta oli antanut siihen käskyn. Yksityisten sotilaiden toiminta perustui velvollisuudentunteeseen ja siihen toiveeseen, että kerran on aseellisen kamppailun aika oleva ohitse ja kansat voivat käydä käsiksi rauhan töihin. Tätä toivoivat myös suomalaiset sotilaat. He olivat vakuuttuneita siitä, että he omalta osaltaan olivat luomassa turvattua tulevaisuutta kansalleen. He toivoivat samalla, että myös he itse pääsisivät nauttimaan kaivatusta rauhasta. Niiden kohdalla, joiden kallista muistoa nyt vietämme, kohtalon ankara arpa lankesi toisin. Me tunnemme, että heidän uhrinsa on ollut lunnaina vapaan kansakuntamme elämästä.

Läpi historian on kunnioitettu sotilaita, jotka ovat taistelussa osoittaneet fyysistä ja henkistä kuntoa. Tämä ei sellaisenaan merkitse sodan ihannoimista. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, joista historia kertoo, kansat, eikä vähiten Suomen kansa, näkevät sodassa suuren onnettomuuden. Ne suomalaisetkin sotilaat, jotka sodassa kaatuivat, olivat pohjimmaltaan rauhan miehiä. Sen vuoksi me varmasti parhaiten kunnioitamme heidän muistoaan, kun olemme omistautuneet rauhanomaiseen rakennustyöhön, kun olemme käyneet luomaan sellaisia edellytyksiä kansamme elämälle, että voisimme vastaisuudessa turvata maan siltä tuhotulvalta, mitä sota aina merkitsee.

Sodan päätyttyä oli monia, jotka menettivät rohkeutensa eivätkä uskoneet kansamme elinkelpoisuuteen uusissa olosuhteissa. He olivat väärässä. Suomen kansa ei jäänyt tuijottamaan menneisyyteen, vaan tarttui aurankurkeen ryhtyen kyntämään uutta vakoa uuteen sarkaan. Mutta selviytyminen sodan seurauksista ei ole käynyt päinsä vain taloudellisen rakennustyön avulla, vaan meidän on ollut luotava itsellemme olemassaolon edellytykset uusissa valtiollisissa olosuhteissa. Olemme tässä tehtävässä tyydyttävästi onnistuneet. Se ei olisi ollut mahdollista ilman sitä sitkeyttä ja tervettä elämänhalua, joka on ollut kansallemme ominaista.

Joskus sodissa käy niin, että ne, jotka voittavat sodan, häviävät rauhan ja joutuvat rauhasta huolimatta sietämättömiin vaikeuksiin. Mutta toisinaan käy myös siten, että kansa, joka häviää sodan, voittaa rauhan. Sikäli kuin pystymme tällä hetkellä sodan jälkeisen maailman kehitystä arvioimaan, on ainakin jossain määrin olemassa perustetta väitteelle, että Suomen kansa on voittanut rauhan, vaikka se hävisi sodan. Meillä on ollut ratkaistavana vaikeita ongelmia rauhan luomissa uusissa oloissa. Kun muistamme, miten epävarma oli se lähtökohta, jolle ryhdyimme sodan päätyttyä tulevaisuuttamme rakentamaan, ei ole väärin, jos tiettyä tyytyväisyyttä tuntien tarkastelemme saavutuksiamme. Sodan jälkilaskut alkavat nyt olla valtaosalta maksetut. Talouselämä on palautumassa normaaleihin uomiin, ja kansan elintaso on kohonnut sodan edelliselle tasolle. Samanaikaisesti on pyritty sosiaalisella rintamalla turvaamaan huolto niille kansalaisille, joitten toimeentulolta sota vei pohjan ja joitten kohtalosta olemme yhteisesti vastuussa. Henkisen masennuksen oireet, joita kieltämättä oli sodan päätyttyä kansamme keskuudessa jossain määrin havaittavissa, ovat nyt poistuneet. Kansamme henkinen ryhti ja luottamus tulevaisuuteen on palautunut.

Todetessamme tämän kaiken me samalla muistamme niitä tuhansia kansalaisia, joiden nuoria käsivarsia olisi kipeästi tarvittu raunioita rakentamassa, mutta jotka nyt lepäävät haudan povessa. Tämän kaipuumme merkiksi kohotamme muistomerkkejä. Muistuttakoot ne meitä niistä kovista kohtaloista, joita kansamme on joutunut kokemaan. Ollessamme syvästi kiitollisia niille, jotka ovat maan edestä henkensä uhranneet, meidän on samalla tunnettava vastuumme tämän maan nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Meidän velvollisuutemme on huolehtia siitä, että kansallamme on edellytykset rikkoutumattomaan rauhan työhön, sillä vain rauhan vallitessa jokainen kansa voi ilmentää parasta itseään ja luoda pysyvintä oman maansa ja koko maailman rikkaudeksi. Annettujen uhrien ja koettujen kieltäymysten tietä olemme päässeet sellaiseen asemaan, että meillä on taloudelliset ja poliittiset edellytykset laatia suunnitelmia myös tulevaisuutta varten. Meidän velvollisuutemme on toimia siten, että omalta osaltamme edistämme lujan pohjan luomista rauhalliselle kehitykselle sekä meidän maassamme että koko maailmassa, niin että uusien onnettomuuksien uhka voitaisiin torjua.

Kun ateenalainen valtiomies Perikles teki elämänsä ehtoona tiliä toiminnastaan kansansa palvelijana, hän totesi, että yhdenkään ateenalaisen äidin ei ollut hänen hallituskautenaan tarvinnut pukeutua surupukuun murehtiakseen sodassa menetettyä lastaan, sillä hänen aikanaan oli valtakunnassa vallinnut rauha. Me olemme kokoontuneet kunnioittamaan sodassa isänmaan puolesta kaatuneiden muistoa. Varmaan täytämme näiden jalojen vainajien tahdon, jos tänä heidän muistopäivänään hartaasti toivomme, että kansallemme suotaisiin vapaus ja rauha ja että nykyinen sukupolvi voisi jättää tuleville sukupolville rauhanomaisen työn tyyssijaksi rakennetun kukoistavan maan.