Toivon asiallisia vastauksia, ymmärrystä, kokemuksia ja ehkä vinkkejäkin tilanteeseeni.
Olen hieman päälle parikymppinen nainen ja elän avoliitossa kuusi vuotta vanhemman miehen kanssa. Olemme olleet yhdessä reilun vuoden. Voisi sanoa, että hän on elämäni toinen kunnon rakkaus. Aikaisempi noin kolmen vuoden suhde päättyi poikaystäväni sairaaseen käytökseen, jossa vallitsi mustasukkaisuus ja tyrannia. Hän sairastutti myös minut. Olin pitkään alistettu, mutta rakastin häntä silti. Tiedän, että vihaakin häntä kohtaan alkoi nousta. Meillä oli kuitenkin paljon vanhanaikaisia arvoja. Koimme ensimmäisen fyysisen läheisyyden toistemme kanssa.
Se tuntui silloin oikealta niin, sillä olimme
olleet yhdessä melko pitkään ja tiiviisti. Asiat näytti hyvältä ja tuntui turvalliselta silloin.
Suhteemme jatkui vielä pitkään. Tunsimme toisemme
läpikotaisin, mutta hän alkoi olemaan hyvin omistushaluinen ja alkoi käyttämään heikkouttani ja jopa pelkojani hyväksi, saadakseen tuntea valtaa ja kontrollia ylitseni. Hänestä tuli kuin toinen ihminen, alkuperäisen vastakohta. Onneksi lopulta sain voimia irtautua hänestä, mutta vielä tänäpäivänäkin joskus suren sitä, mitä koin silloin. Mitä hän teki, mitä hän sanoi ja millaiset jäljet minuun jäi. Olen huono unohtamaan
ja huono antamaan anteeksi sydämessäni. Kului sitten aikaa maailmalla, matkalaukkuelämää viettäen, kuin paossa täältä. Osittain kylmänä muille, mutta uskollisena arvoilleni ja sille mitä olen. En tahtonut päästää ketään elämääni. En uskaltanut, ei tuntunut oikealta. En myöskään elänyt vapaamielisesti. Jos satutin, satutin itseäni. Surin mennyttä, mutta kuljin eteenpäin.
Yhtenä päivänä kuitenkin, ollessani käymässä Suomessa tapasin nykyiseni, joka sai minut jäämään. Tuntui kuin kaikki asiat olisivat johdattaneet meidät toistemme luo. Aloimme seurustelemaan hyvin nopeasti ja kemia välillämme
toimi. Tunsin onnea. Periaatteistani poiketen,
päästin suhteen etenemään varsin nopeasti eri tasoille ja tein tietoisen uhrautumisen siinä,
että jätin uuden, silloisen elämäni taakse ja
lopetin matkailun. Silti usein näin painajaisia
ja tuntui kuin jokin olisi pielessä. Sitä joskus itkeskelin ja tiedostin, ettei se johdu pelkästään
pelosta sitoutua ja antaa kaikkensa. En tuntenut
häntä vain tarpeeksi ja alitajuntani lähetti viestejä, unet olivat selkeitä. Hänellä oli silloin myös paljon naisia kavereina, ei niinkään miehiä kuten nyt. Aloin kysellä menneistä, sillä
en voinut aina käsittää hänen tapojaan toimia,
enkä pitänyt hänen tuttavistaan. Eivätkä monikaan
heistä minusta. Mieheni myös salaili joitakin asioita ja kertoi valheita, joista jäi kiinni.
Oli kuitenkin uskollinen minulle muuten, kuten yhä, mutta ei tahtonut tuoda itseään valoon kokonaisena. Minulle ihminen on kokonaisuus, jossa
myös menneillä on merkityksensä ja tuntui pahalta
kuulla asioita, joita olin halveksunut koko elämäni. Kotonakin minut oli kasvatettu "yhden miehen naiseksi". Mitä enemmän hän väkinäisesti
kertoi tai sain hänestä irti, sitä enemmän alkoi tuntua, että tukehdun. Kaduin jopa, että muutamien
"selibaattivuosien" jälkeen tein jotain ihmisen kanssa, jolla oli juuri ollut seksisuhde jonkun toisen kanssa ja tämä nainen lähetteli vielä epätoivoisia viestejään. Itselleni ei koskaan
tulisi kysymykseenkään ryhtyä sellaiseen. Halveksun sitä. Olen yksinkertaisesti liian tunteikas ja "vanhanaikainen". Hänen kertomansa mukaan hänellä on ollut paljon huonoja, onnettomia ja petollisia suhteita eikä hän ole enää osannut/uskaltanut ottaa ketään tosissaan. On silti toivonut aina tapaavansa kunnollisen,
luotettavan naisen ja kun tutustuimme, oli se
suurta rakkautta. Hän on myös juonut paljon. Lopetti sen kuitenkin täysin jo jokin aika sitten.
Meistä kumpikaan ei juo emmekä tapaa enää ihmisiä,
joista olisi harmia tai epäilyksiä. Hän oli kuitenkin silloin "tottunut" vanhaan elämäänsä,
jonka minä kuitenkin muutin parempaan päin.
Nykyisin kaikki on hänen elämässään toisin ja
hän sanoo vilpittömästi olevansa kiitollinen siitä. Mikä sitten on ongelmani? Se, että jo vuoden verran mielessäni on vellonut kysymys;
tunnenko hänet oikeasti? Onko hän se persoona,
johon minä ihastuin vai se joka hänestä tuli esiin. En kestä hänen menneisyyttään. En kestä sitä sellaisenaan. Tuntui kuin olisin tullut "petetyksi". Minulla oli liian kapeakatseisia
odotuksia ja toive löytää kuin kaltaiseni. Esiin
tulleet asiat tulivat vasta sitten päivänvaloon,
kun jotain lopullista oli jo tapahtunut. Siitä
voin syyttää myös itseäni, mutta hän antoi ymmärtää asiat paremmassa valossa ja ettei mikään
muuttuisi. Kaiken tiedon jälkeen oloni oli tyhjä,
jopa likainen. Minulle yksilön elämä ja valinnat
ovat aina olleet tärkeitä. Olen pyrkinyt järkeen
ja kokonaisvaltaiseen kunnioitukseen, henkisyyteen. Minulle läheisyys on ollut rakkautta. Paitsi aivan teininä, jolloin nykyajan maailma korostui. En silti päästänyt irti periaatteistani. Huonosti on minuakin kohdeltu,
mutta olen kääntänyt sen itseeni. En ole tahtonut viattomien saavan kärsiä. Olen uhrautunut paljon.
Tiedän, että mieheni on hyvä sydämeltään, mutta
toiminut monesti typerän yksinkertaisesti, antaen himoille vallan, myös pettänyt. Se on asia mitä en käsitä. Olen itse käynyt kovaa elämänkoulua, menettänyt ihmisiä myös kuolemalle, kokenut lapsena hyväksikäyttöä, löytänyt silti vahvan uskon ja ammantanut voimani siitä. Jotkut sanovat,
että olen "vanha sielu", järkevä ja kunniallinen.
Olen vahva, mutta tunteikas. Jotkut voivat hyvin
sanoa, puollustaessaan tekojaan, ettei menneisyy-
dellä ole väliä. Minulle sillä on, ollut aina.
En käsitä hänen ratkaisujaan, enkä salailuja vaikka hän sanookin, että teki niin, koska pelkäsi
menettävänsä minut. En tahdo elää ihmisen kanssa,
jota en voi koskaan tuntea täysin. Hänen mielestään kaikesta ei tarvitse puhua, ettei niillä ole merkitystä. Itse olen avoin
aroissakin asioissa. En pysty ymmärtämään/ hyväksymään hänen tai kenenkään muun vastaavia vapaamielisiä tekojaan. En pysty unohtamaan. Ne vaivaavat minua ja ne muuttivat minua, tunteita ja toiveita. Olen lähellä, mutta silti kaukana ja usein itken. Mietin olenko aivan järjetön arvojeni kanssa tässä ajassa vaiko vain väärinymmärretty, erilainen. Hän on minulle tärkeä, mutta ajoittain ajattelen häntä sinä persoonana, minkä loin silloin, kun kaikki vanha tuli esiin. Pelkään panostaa meihin enää. Luin täällä palstoilla jotain muutama vuosi vanhoja juttuja joidenkin miesten kirjoittamina vastaavista tilanteista. Joku mainitsi saman kuin minä, että tunsi tulleensa kuin petetyksi, eikä läheisyys tunnu enää hyvältä. Hänkin taisi vaalia samoja arvoja elämässään. Meillä on muuten järkevä suhde, mutta tunteet puoleltani ovat osittain jäissä. Hän taas tahtoisi panostaa meihin täysin. Jokin silti puuttuu. En vain pysty kunnioittamaan kuten ennen ja näkemään häntä kokonaisena. En toivo mitään yksinkertaisia/kylmiä näkemyksiä asiaan vaan mieluiten kokemusten kautta koettuja juttuja, toiselta, joka ymmärtää minua edes jotenkin. Usein kodeissa opetetaan tiettyjä asioita vuodesta toiseen. Niin opetettiin minuakin ja koin ne oikeaksi. Ajoittain jopa kysellään missä entiseni on, sillä hän oli merkittävä osa perhettämme aikoinaan. Tuntuu, että vapaamielisyys on nykyisin päivän sana, jonka tavoin eletään päivä kerrallaan
ajatellen omaa hyötyä. En tahdo silti tuomita ihmisiä kokonaan, se on myös uskossani. Mieheni ei kuulu kirkkoon, eikä osaa määritellä uskoaan. Hyväksyn sen omalla tavallani. Olen nöyrä ja
hyväntahtoinen. Autan mielelläni ja suuntaudun erityiskasvatukseen, mutta hyvin usein unohdan
itseni. Toisin sanoen teen asioita itseni kustannuksella. Pyrin siihen, että muilla on hyvä olla ja myönnettäköön, että minulla itselläni on paljon surua sisälläni. Miten voisin saada rauhan ja tasapainon asioista, joita en ole koskaan voinut hyväksyä keneltäkään? Tuleeko minun toimia edes näin itseäni vastaan vai olenko kylmä jos
luovutan? On paha olla, öisin on vaikea saada unta
ja kotona saatan karttaa häntä. Olen päästänyt
itseni osittain taas heikoksi. Kuinka te, samaa
tunteneet olette ratkaisseet tilanteen? Painotan
sitä, että olen huono unohtamaan ja kannan oman menneisyyteni mukanani pelkäämättä kuitenkaan kertoa siitä. Mennyt, nykyisyys ja tuleva muodostavat minulle kokonaisuuden. Ehkä elän jossain ihmemaassani, mutta olen myös realisti. Jouduin kasvamaan lapsena nopeasti aikuiseksi ja tiedostin, mitä elämältä haluan. En ole kokeilunhaluinen, enkä ole pyytänyt elämältä liikaa. Onko mahdoton löytää toista, kaltaistani, joka ymmärtäisi miten ja miksi olen elänyt näin,
ja miksi on vaikeaa elää vastakohdan kanssa?
Meillä on myös hyviä hetkiä, mutta samaan aikaan kannan kuin taakkaa, jota on raskas kantaa.
Olen hieman päälle parikymppinen nainen ja elän avoliitossa kuusi vuotta vanhemman miehen kanssa. Olemme olleet yhdessä reilun vuoden. Voisi sanoa, että hän on elämäni toinen kunnon rakkaus. Aikaisempi noin kolmen vuoden suhde päättyi poikaystäväni sairaaseen käytökseen, jossa vallitsi mustasukkaisuus ja tyrannia. Hän sairastutti myös minut. Olin pitkään alistettu, mutta rakastin häntä silti. Tiedän, että vihaakin häntä kohtaan alkoi nousta. Meillä oli kuitenkin paljon vanhanaikaisia arvoja. Koimme ensimmäisen fyysisen läheisyyden toistemme kanssa.
Se tuntui silloin oikealta niin, sillä olimme
olleet yhdessä melko pitkään ja tiiviisti. Asiat näytti hyvältä ja tuntui turvalliselta silloin.
Suhteemme jatkui vielä pitkään. Tunsimme toisemme
läpikotaisin, mutta hän alkoi olemaan hyvin omistushaluinen ja alkoi käyttämään heikkouttani ja jopa pelkojani hyväksi, saadakseen tuntea valtaa ja kontrollia ylitseni. Hänestä tuli kuin toinen ihminen, alkuperäisen vastakohta. Onneksi lopulta sain voimia irtautua hänestä, mutta vielä tänäpäivänäkin joskus suren sitä, mitä koin silloin. Mitä hän teki, mitä hän sanoi ja millaiset jäljet minuun jäi. Olen huono unohtamaan
ja huono antamaan anteeksi sydämessäni. Kului sitten aikaa maailmalla, matkalaukkuelämää viettäen, kuin paossa täältä. Osittain kylmänä muille, mutta uskollisena arvoilleni ja sille mitä olen. En tahtonut päästää ketään elämääni. En uskaltanut, ei tuntunut oikealta. En myöskään elänyt vapaamielisesti. Jos satutin, satutin itseäni. Surin mennyttä, mutta kuljin eteenpäin.
Yhtenä päivänä kuitenkin, ollessani käymässä Suomessa tapasin nykyiseni, joka sai minut jäämään. Tuntui kuin kaikki asiat olisivat johdattaneet meidät toistemme luo. Aloimme seurustelemaan hyvin nopeasti ja kemia välillämme
toimi. Tunsin onnea. Periaatteistani poiketen,
päästin suhteen etenemään varsin nopeasti eri tasoille ja tein tietoisen uhrautumisen siinä,
että jätin uuden, silloisen elämäni taakse ja
lopetin matkailun. Silti usein näin painajaisia
ja tuntui kuin jokin olisi pielessä. Sitä joskus itkeskelin ja tiedostin, ettei se johdu pelkästään
pelosta sitoutua ja antaa kaikkensa. En tuntenut
häntä vain tarpeeksi ja alitajuntani lähetti viestejä, unet olivat selkeitä. Hänellä oli silloin myös paljon naisia kavereina, ei niinkään miehiä kuten nyt. Aloin kysellä menneistä, sillä
en voinut aina käsittää hänen tapojaan toimia,
enkä pitänyt hänen tuttavistaan. Eivätkä monikaan
heistä minusta. Mieheni myös salaili joitakin asioita ja kertoi valheita, joista jäi kiinni.
Oli kuitenkin uskollinen minulle muuten, kuten yhä, mutta ei tahtonut tuoda itseään valoon kokonaisena. Minulle ihminen on kokonaisuus, jossa
myös menneillä on merkityksensä ja tuntui pahalta
kuulla asioita, joita olin halveksunut koko elämäni. Kotonakin minut oli kasvatettu "yhden miehen naiseksi". Mitä enemmän hän väkinäisesti
kertoi tai sain hänestä irti, sitä enemmän alkoi tuntua, että tukehdun. Kaduin jopa, että muutamien
"selibaattivuosien" jälkeen tein jotain ihmisen kanssa, jolla oli juuri ollut seksisuhde jonkun toisen kanssa ja tämä nainen lähetteli vielä epätoivoisia viestejään. Itselleni ei koskaan
tulisi kysymykseenkään ryhtyä sellaiseen. Halveksun sitä. Olen yksinkertaisesti liian tunteikas ja "vanhanaikainen". Hänen kertomansa mukaan hänellä on ollut paljon huonoja, onnettomia ja petollisia suhteita eikä hän ole enää osannut/uskaltanut ottaa ketään tosissaan. On silti toivonut aina tapaavansa kunnollisen,
luotettavan naisen ja kun tutustuimme, oli se
suurta rakkautta. Hän on myös juonut paljon. Lopetti sen kuitenkin täysin jo jokin aika sitten.
Meistä kumpikaan ei juo emmekä tapaa enää ihmisiä,
joista olisi harmia tai epäilyksiä. Hän oli kuitenkin silloin "tottunut" vanhaan elämäänsä,
jonka minä kuitenkin muutin parempaan päin.
Nykyisin kaikki on hänen elämässään toisin ja
hän sanoo vilpittömästi olevansa kiitollinen siitä. Mikä sitten on ongelmani? Se, että jo vuoden verran mielessäni on vellonut kysymys;
tunnenko hänet oikeasti? Onko hän se persoona,
johon minä ihastuin vai se joka hänestä tuli esiin. En kestä hänen menneisyyttään. En kestä sitä sellaisenaan. Tuntui kuin olisin tullut "petetyksi". Minulla oli liian kapeakatseisia
odotuksia ja toive löytää kuin kaltaiseni. Esiin
tulleet asiat tulivat vasta sitten päivänvaloon,
kun jotain lopullista oli jo tapahtunut. Siitä
voin syyttää myös itseäni, mutta hän antoi ymmärtää asiat paremmassa valossa ja ettei mikään
muuttuisi. Kaiken tiedon jälkeen oloni oli tyhjä,
jopa likainen. Minulle yksilön elämä ja valinnat
ovat aina olleet tärkeitä. Olen pyrkinyt järkeen
ja kokonaisvaltaiseen kunnioitukseen, henkisyyteen. Minulle läheisyys on ollut rakkautta. Paitsi aivan teininä, jolloin nykyajan maailma korostui. En silti päästänyt irti periaatteistani. Huonosti on minuakin kohdeltu,
mutta olen kääntänyt sen itseeni. En ole tahtonut viattomien saavan kärsiä. Olen uhrautunut paljon.
Tiedän, että mieheni on hyvä sydämeltään, mutta
toiminut monesti typerän yksinkertaisesti, antaen himoille vallan, myös pettänyt. Se on asia mitä en käsitä. Olen itse käynyt kovaa elämänkoulua, menettänyt ihmisiä myös kuolemalle, kokenut lapsena hyväksikäyttöä, löytänyt silti vahvan uskon ja ammantanut voimani siitä. Jotkut sanovat,
että olen "vanha sielu", järkevä ja kunniallinen.
Olen vahva, mutta tunteikas. Jotkut voivat hyvin
sanoa, puollustaessaan tekojaan, ettei menneisyy-
dellä ole väliä. Minulle sillä on, ollut aina.
En käsitä hänen ratkaisujaan, enkä salailuja vaikka hän sanookin, että teki niin, koska pelkäsi
menettävänsä minut. En tahdo elää ihmisen kanssa,
jota en voi koskaan tuntea täysin. Hänen mielestään kaikesta ei tarvitse puhua, ettei niillä ole merkitystä. Itse olen avoin
aroissakin asioissa. En pysty ymmärtämään/ hyväksymään hänen tai kenenkään muun vastaavia vapaamielisiä tekojaan. En pysty unohtamaan. Ne vaivaavat minua ja ne muuttivat minua, tunteita ja toiveita. Olen lähellä, mutta silti kaukana ja usein itken. Mietin olenko aivan järjetön arvojeni kanssa tässä ajassa vaiko vain väärinymmärretty, erilainen. Hän on minulle tärkeä, mutta ajoittain ajattelen häntä sinä persoonana, minkä loin silloin, kun kaikki vanha tuli esiin. Pelkään panostaa meihin enää. Luin täällä palstoilla jotain muutama vuosi vanhoja juttuja joidenkin miesten kirjoittamina vastaavista tilanteista. Joku mainitsi saman kuin minä, että tunsi tulleensa kuin petetyksi, eikä läheisyys tunnu enää hyvältä. Hänkin taisi vaalia samoja arvoja elämässään. Meillä on muuten järkevä suhde, mutta tunteet puoleltani ovat osittain jäissä. Hän taas tahtoisi panostaa meihin täysin. Jokin silti puuttuu. En vain pysty kunnioittamaan kuten ennen ja näkemään häntä kokonaisena. En toivo mitään yksinkertaisia/kylmiä näkemyksiä asiaan vaan mieluiten kokemusten kautta koettuja juttuja, toiselta, joka ymmärtää minua edes jotenkin. Usein kodeissa opetetaan tiettyjä asioita vuodesta toiseen. Niin opetettiin minuakin ja koin ne oikeaksi. Ajoittain jopa kysellään missä entiseni on, sillä hän oli merkittävä osa perhettämme aikoinaan. Tuntuu, että vapaamielisyys on nykyisin päivän sana, jonka tavoin eletään päivä kerrallaan
ajatellen omaa hyötyä. En tahdo silti tuomita ihmisiä kokonaan, se on myös uskossani. Mieheni ei kuulu kirkkoon, eikä osaa määritellä uskoaan. Hyväksyn sen omalla tavallani. Olen nöyrä ja
hyväntahtoinen. Autan mielelläni ja suuntaudun erityiskasvatukseen, mutta hyvin usein unohdan
itseni. Toisin sanoen teen asioita itseni kustannuksella. Pyrin siihen, että muilla on hyvä olla ja myönnettäköön, että minulla itselläni on paljon surua sisälläni. Miten voisin saada rauhan ja tasapainon asioista, joita en ole koskaan voinut hyväksyä keneltäkään? Tuleeko minun toimia edes näin itseäni vastaan vai olenko kylmä jos
luovutan? On paha olla, öisin on vaikea saada unta
ja kotona saatan karttaa häntä. Olen päästänyt
itseni osittain taas heikoksi. Kuinka te, samaa
tunteneet olette ratkaisseet tilanteen? Painotan
sitä, että olen huono unohtamaan ja kannan oman menneisyyteni mukanani pelkäämättä kuitenkaan kertoa siitä. Mennyt, nykyisyys ja tuleva muodostavat minulle kokonaisuuden. Ehkä elän jossain ihmemaassani, mutta olen myös realisti. Jouduin kasvamaan lapsena nopeasti aikuiseksi ja tiedostin, mitä elämältä haluan. En ole kokeilunhaluinen, enkä ole pyytänyt elämältä liikaa. Onko mahdoton löytää toista, kaltaistani, joka ymmärtäisi miten ja miksi olen elänyt näin,
ja miksi on vaikeaa elää vastakohdan kanssa?
Meillä on myös hyviä hetkiä, mutta samaan aikaan kannan kuin taakkaa, jota on raskas kantaa.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Itse olen alle 20 kymppinen nainen. Tajuan tavallaan kantasi. Siis jos oikein ymmärsin pidät esim. seksisuhteita "likaisena" ja jopa itsekkäänä puuhana. Haluan kertoa oman kantani. En itsekään arvosta ihmisiä jotka vaihtava kumppania kuin alushousuja, mutta olen silti sitä joskus tehnyt. Minä en hautonut omia ongelmiani sisälläni vaan levitin niitä ympäriinsä pahentaen omaakin oloa. En silloin vain tiennyt miten purkaa pahaa oloa. Se oli tapa hakea hyväksyntääkin.
Toisaalta kohdalleni on myös asunut seksisuhteita, joista olen oikeasti nauttinut enkä ole todellakaan ajatellut kumpaakaan osapuolta suhteessamme itsekkääksi. Muista, että ihminen, joka ei sitoudu mihinkään vakavampaan voi myös olla todella epäitsekäs. Hän voi luopua "normaalista" suhteesta esim. siksi, että tietää, ettei hänellä ole sellaiseen juuri aikaa sillä hetkellä.
Kehotan sinua vähän "relaamaan". Meillä jokaisella on menneisyytemme eikä sitä voi muuttaa vaikka niin haluaisikin. Jos miehesi on sinulle luotettava ja haluaa panostaa suhteeseenne niin toimi sinäkin niin. Vanhojen miettiminen vie sinulta vain turhaa energiaa. Vanhempasi on varmaan kasvatuksessaan painottanut hyviä arvoja, mutta muista, että kaikki erilainen ei aina tarkoita, etteikö sekin hyvää voisi olla.
Ihan liian pitkä värssy. Tiivistä vähän niin palaillaan sitten taas asiaan :)
- Janne
loukata, mutta miehesi käytöksessä kaikki viittaa alkoholismiin. Valehtelu, salailu, muista ihmisistä johtuneet useat suhteiden epäonnistumiset, että kunnollisen naisen saatuaan kaikki muuttuu... ja unelmia uudesta elämästä, jonka joku toinen ihminen mahdollistaa... tuo mukanaan sen hukassa olleen onnen. Jos kyse on alkoholistista, hän ei parane parisuhteen myötä, vaan juominen alkaa uudestaan jossakin vaiheessa. Rakkaus ei paranna tästä sairaudesta, surullista, mutta totta.
Oli kyse mistä hyvänsä, ole hieman varuillasi tämän kaverin kanssa, hän ei ole ollut sinulle rehellinen, kuten olisi pitänyt olla. Ja ennen kaikkea, pidä hyvää huolta itsestäsi.
sinä siis väität että alkoholismi ei "parane" millään? eli sinun mielestä kaikki maailman "alkoholistit" on tuhoon tuomittuja? oletko itse "holisti"?
eli kunnon kappalejakoja kiitos. Yksi asia, jokunen lause jne...ja katki. Minäkään en jaksanut lukea.
Elämänhistoriasi on aika lailla samanlainen kuin minun. Jopa opiskelualamme liittyy kasvatukseen!? Minunkin mies vanhempi.. edellinen suhde päättyi alkoholismiin, yhtä sielua repivä suhde kuitenkin kuin sinulla ollut. Ja tosissaan oltiin, teinistä asti yhdessä.
Uskon vakaasti, että oma perhetausta vaikuttaa arvoihin ja siihen, millaista elämää pitää (nuoruuden mustavalkoisuudessaan) "oikeana" tai "vääränä". Meillä oli tavallaan boheemi ja rento perhe, mutta kuitenkin perhearvot hyvin konservatiiviset..vanhemmat olleet nuoresta yhdessä, enkä esim. isän petollisuutta olisi voinut lapsena/nuorena kuvitellakaan todeksi. Keppana kyllä maistui joka viikonloppu, mutta muuten hyvin hellä ja mukava isä/mies. Tässä olen funtsinut, että molemmissa "elämäni miehissä" on ollut yhdistävä tekijä, vaikka he muuten ovat kuiun yö ja päivä. Heissä kummassakin on ne asiat, jotka minua isäni käytöksessä eniten on satuttanut. Ne asiat olen ymmärtänyt vasta aikuisiällä, ja edelleen kuitenkin pidän lapsuuttani onnellisena.
Tähän kun yhdistää kumppanin, joka on elänyt epävakaassa perheessä, isä valehdellut ja pettänyt näkyvästi, perheessä huudettu ja raivottu harva se päivä, perhe on ollut yhtä kuin vanhempien riitojen pelikenttä... Poikaa ei koskaan kannustettu eikä ihailtu, hän ei kokenut olevansa riittävä. Teininä hän oppi hakemaan hyväksyntää naisilta, geenit kun olivat vielä suotuisat tähän (ulkonäkö naisten makuun..). Kuitenkin hän ajatteli, että yhdenillanhoito ei ole tarpeeksi "kunniakas" hänen vaimokseen. Hän halusi sisimmässään, että vaimo vastaisi hänen äitiään siinä mielessä, ettei rilluttele baareissa, tekee ruuan pöytään, on kiltti ja tekee kaikkensa perheen puolesta.
Kun sattumalta kohdattiin, palaset kävivät yksiin. Mies oli kunnollinen (ei juonut ym), hänellä oli perinteiset perhearvot, arvosti asioita joita minäkin..hän oli puuttuva pala, vastakkainen tavallaan. Näin mieskin ajatteli minusta. Hän arvosti sitä, että minulla oli "korkea moraali" ihmissuhteissa jne. Minunkin oli vaikea suhtautua miehen lukuisiin menneisyyden seksijuttuihin ja siihen, että hän oli edelleenkin tekemisissä joidenkin exiensä kanssa.
Joo, mullakin on tosiaan taipumusta tällaiseen liian pitkään kerrontaan... :)
Kuitenkin, nyt vuosien jälkeen pahimmat pelkoni toteutui, ja mies jäi kiinni pettämisestä. En olisi hänestä voinut uskoa, vaikka tiesin hänen menneisyytensä. Olemme käyneet pariterapiassa, ja siellä on tosi paljon käsitelty lapsuuden aikaisia juttuja. Etenkin jos toisella on alttius pettää ja valehdella, niin kyllä siihen on syy. Vaikka toinen ei sitä osaisi sanoa. Pitää tehdä paljon töitä, että pystyy myöntämään omat heikkoutensa, ja että uskaltaa olla nöyrä elämän edessä.
Sinä olet liian ehdoton. Syytät ja tuomitset helposti muita, jotka eivät elä sinun elämän ihanteesi mukaan. Jossain on siihenkin syy, miksi muunlainen kuin sinun tapasi elää, (esim. seksisuhteet), loukkaavat sinua niin paljon? Jokaisella meillä on sisäänrakennettu moraali ja arvot, niiden mukaan elämme...mutta suuri ihminen on sellainen, joka pystyy hyväksymään, ettei ole yhtä oikeaa tapaa elää. Sinä olet itse elämästäsi vastuussa, ja jos sinusta tuntuu ylitsepääsemättömältä hyväksyä miehesi menneisyys, sinun on itse tehtävä päätös ja lopettaa suhde, jos siinä oleminen sotii arvojasi vastaan. Kuitenkin, ensin kannattaa harrastaa itsetutkiskelua, ettet elä koko elämääsi läpät silmillä.
Luottamus ja rehellisyys, se on kuitenkin suhteen perusta. Ilman niitä ei ole todellista rakkautta ja avoimuutta. Silloin vain mennään naamioiden taakse, annetaan tälle trendikkälle yksilönvapaudelle valta. Totuus tekee usein kipeää, mutta on rohkeutta kohdata se.
Minun mieheni ymmärtää vasta nyt, kuinka suuri merkitys näillä asioilla on suhteessa. Aiemmin hän ei ole sitä sisäistäntyt, osittain siksi kaikki hänen aiemmat suhteensa ovat päätyneet eroon. En sano, että olisi helppo jatkaa, enkä tiedä, olemmeko yhdessä enää puolen vuoden päästä. Tätä tietä on niin helvetin vaikea kulkea. Tiedän kuitenkin, ettei se ole miehelleni yhtään helpompaa. Pettäjän taakkaa kantaa helposti läpi elämän, etenkin kun aidosti katuu ja haluaisi korjata suhdetta, ja silti menettää toisen.
Älä ylianalysoi. Osaan kuvitella, miten mahdollisesti prässäät miestäsi asioilla, joista hän ei välttämättä tajua hölkäsen pöläystä, tai jotka hänen mielestä ollaan jo käsitelty. Nuo asiat eivät muutu, eikä hänen menneisyytensä muutu. Ainoa mitä teillä on elettävänä, on tämä hetki. Tulevaisuutta voitte yhdessä luoda, sitoutumalla tähän päivään ja suhteeseen.
Mielestäni voisitte myös hyvin mennä ammattiauttajalle, ja sitä suosittelen oikeasti kaikille, joilla on jokin painava solmu suhteessa. Minun mieheni ei sinne olisi lähtenyt, ellei hän olisi itse tehnyt pahoja virheitä, ja ellei hän pelkäisi menettävänsä minua. On kuitenkin parempi hakea apua, ennen kuin mitään toista pahasti rikkovaa tapahtuu.
Luulin joskus, etten koskaan antaisi pettämistä anteeksi. Että se olisi sitten sillä selvä. Elämä ei kuitenkaan ole mustavalkoista, ei varsinkaan enää sitten kun joutuu kohtaamaan todellisuuden kantapään kautta.
Mieti, miksi alunperin lähdit suhteeseen miehesi kanssa? Jotain hänessä oli sellaista, mikä miellytti sinua, vaikka et olisi rakastunut ollutkaan. Suosittelen sulle luettavaksi Harville Hendrixin kirjan "Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu". Itse ainakin ymmärsin valtavasti enemmän suhteestani ja siitä aiemmasta.
Opettele seisomaan omilla jaloillasi, äläkä elä miehesi ehdoilla. Usein teemme sen huomaamatta..minulla varsinkin on ikuinen passausvietti, ja jos mies on talossa niin en saa omia juttuja aikaan vaan hännystelen mieheni perässä ja haluan keskustella tms :) Sitten kun olen yksin, nautin vapaa-ajastani ja huokaan kuinka ihanaa kun saa vihdoin asioita tehtyä jne...ihan itse ongelmani järjestän.
Luulen että tiedostat aika monet asiat itsessäsi, mutta paljonko lopulta teet näiden asioiden muuttamisen tai hyväksymisen eteen? On helppoa aina valittaa toisesta...todellisuudessa halveksimme niitä asioita itsessämme, tai tavallaan kadehdimme. Kuulostaa ensin siltä, että ei pidä paikkaansa...mutta kyllä olen huomannut, että taitaa se sittenkin pitää :)
Älä kaltaistasi etsi, siinä ei jää kuin luu kouraan, ja kuka haluaisi samanlaisen ihmisen kanssa elää loppuelämän? mieti kuinka paljon saat siitä, että teillä on erilaisuus. Se mahdollistaa valtavan kasvun kummallekin, se jäisi ehkä läpikäymättä samanlaisen kumppanin kanssa. Ainoa asia, mikä tulee löytyä, että kasvu ja suhde on kestävällä tavalla mahdollinen, on aito sitoutuminen, johon kuuluu rehellisyys, luottamus, toisen ja omien tarpeiden tunnistaminen ja niiden hyväksi toimiminen.
Luin vielä uudelleen tarinasi, ja entistä enemmän ihmettelen että mietit täysin samoja kysymyksiä suhteessa/elämässä kuin minä, miehellä täysin samat vastaukset asioihin...Hän on mm. sanonut, ettei hän koe tarvetta tai edes halua kertoa tietystä asioista elämässään tai meinneisyydestään, sillä haluaa näin säästää minua turhalta tuskalta. Mies ei ymmärtänyt, että vaikenemisella ja epärehellisyydellä hän vain pahensi asioita, ja kuilu välillämme syveni. En tarkoita, että pitää sanoa jos joku ihminen on esim. iskenyt silmää kadulla tms :) vaan puhun isommista, merkityksellisemmistä asiosta.
Meillä lähtötilanne oli samanlainen, miehen ex pommitteli ja oli hyvin mustasukkainen että miehellä oli uusi nainen, kaiken lisäksi nuorempi hempukka joka ei tiedä elämästä yhtikäs mitään :) Sieltä tuli sen tason juttua, että toivoin hartaasti ettei valtaosa kolmekymppisistä naisista (tai miehistä) ole yhtä henkisesti kehittymättömiä. Mies katkaisi välit tähän naiseen, vaikka he olivat olleet ystäviä heidän eronsa jälkeen. Mikä osittain laukaisi kriisimme, oli sen asian paljastuminen, että mies on salaa pitänyt koko ajan yhteyttä tähän naiseen minun tietämättäni. Hän toisti samaa kaavaa kuin aina ennenkin..ajattelee asioita itsensä näkökulmasta, pakenee ongelmia luomalla "täyttäviä" suhteita muihin ihmisiin. Istuu koneella vaiti, paneutuu harrastuksiinsa...Ongelmien kohtaaminen on ollut hänelle aina vaikeaa. Vasta nyt, nyt kun minun on enää hyvin vaikea jatkaa, hän on ensimmäistä kertaa elämässään avoin ja nöyrä.
Tämähän olisi "loistava" tilaisuus painaa toinen maanrakoon, räkiä maassa makaavan päälle ja häipyä ovet paukkuen. "Arvasin tämän aina, muistatko kaikki se paha olo mistä olen kärsinyt" jne.. Se olisi helpoin vaihtoehto, lähteä suhteesta. Etenkin kun ei ole vielä lapsiakaan. En usko pääseväni kuitenkaan irti katkeruudesta, ja luulen etten kasva henkisesti yhtään, jos nyt lähden enkä suostu näkemään virheitä myös itsessäni.
Kuka tahansa voi pettää ja valehdella, lopulta myös se, jolla piti olla kovin korkea moraali. Elämä kun ei ole mustavalkoista, edelleenkään. Ihminen tekee virheitä, mutta niistä on opittava. Jos huomaat, että miehesi vastustaa avoimuutta, rehellisyyttä, muutosta...niin toisiin aatoksiin häntä ei saa prässäämällä. Pitää tapahtua jotain silmät avaavaa että ihminen havahtuu, yleensä.
Kiitos,
Sen verran voin vielä korjata, etten todellakaan etsi täydellistä kaltaistani vaan toista joka ymmärtää arvomaailmani, eikä omaa sellaista menneisyyttä, jota ei kehtaa ääneen tuoda julki.
Avointa, järjellä varustettua, kunniallista.
Täytyykö kaikki aina olla jälkiviisautta? Pitääkö tosiaan kahlata ensin pohjalla, jotta voi tietää mikä on oikein? Niin toimii usein seikkailija,
päivä kerrallaan eläjä. Enkä näe seksiä likaisena
asiana, jos siinä on aitoa rakkautta. Yhdenillanjuttuja, pettämistä ja seksisuhteita
en voi vain ymmärtää. Mielestäni nämä viittaavat
kaikki heikkouteen ja alapäällä ajatteluun.
Toki siinä voi usein myös yhdistyä heikkous
juomiseen, mutta eikö juodessakin yleensä ala toteuttamaan asioita, joihin selvinpäin ei pysty.
Jos ei osaa juoda oikein vaan juo niin, että se
muuttaa itseä ja perinteisiä arvoja, niin mielestäni ei tarvitsisi juoda ollenkaan. Näin
säästyisi varmasti helpommin morkkiksiltakin
ja selityksiltä, asioilta joita joutuu kantamaan
läpi elämän. On helppoa vedota aina alkoholiin, välinpitämättömyyteen ja muiden vääriin tekoihin.
Eikö pitäisi jokaisen kantaa vastuuta teoistaan
ja pyrkiä hyvään? Kyllä sitä näkee jo aivan hyvin
tänäpäivänä kuinka moni noudattaa toista kunnioittavia arvoja. Sitten pitäisi hyväksyä
kaikki sellaisenaan, kun ne eteen tulevat.
Jos kaikki oikeuttavat itselleen typerän käytöksen,eri syihin vedoten, niin millaisessa maailmassa me oikein lopulta elämme..? Kaikki on
jo nyt mielestäni riittävän sairasta. Todisteita
tästä löytyy niin arkielämästä kuin täältä palstalta.
Kiitos pitkistä kirjoituksistasi. Kiitos,
kun olet nähnyt vaivaa jakaa asioita kanssani
ja myös ymmärtänyt minua. Olen pahoillani
kokemastasi, mutta iloinen kärsivällisyydestäsi
ja hyväntahtoisuudesta. Sinussa on minua,
mutta toivon ettet ole ihan sellainen kuin minä
olin entisessä suhteessani. - Aivan liian
heikko irtautumaan ajoissa. Mies ei koskaan
pettänyt minua, mutta piti neljän seinän
sisällä ja alisti, satutti niin henkisesti
kuin fyysisesti. Annoin aina anteeksi,
sisimmässäni en kai koskaan. Sairastuin
niin masennukseen, syömishäiriöön kuin
valtavaan itsetuhoisuuteenkin. Joskus
jouduin sairaalaan ja silloin hän katui.
Vannoi, ettei koskaan enää satuta ja minä
heikkona tahdoin uskoa. Ajan mittaan asiat
vain alkoivat mennä sairaammaksi. Hän joutui
auto-onnettomuuteen, jossa minä en ollut
onnekseni mukana. Poliisin mukaan olisin
kuollut heti. Oli sekunneista kiinni, etten
häntä menettänyt ja se oli kamalaa aikaa.
En silloin ymmärtänyt, että se oli aivan
selvä karma hänelle niistä ajoista kun hän joskus
kysyi minulta: "Tahdotko kuolla tänään?" ja oli
tietoisesti viemässä meitä molempia kuolemaan
autokolarin avulla. Vaikka hän oli kohdellut
minua tyrannin tavoin, jatkoin suhdetta ja
olin tukena entistä enemmän. Olin liian kiltti ja hyvä! Kyseisen onnettomuuden jälkeen hän muuttui täysin. Hänestä tuli täysin kylmä, ajattelematon ja entistä väkivaltaisempi. Hänen silmänsäkin
muuttuivat vihreistä sinisiin. Toive mitä minä elätin oli se, että hän tulisi vielä entiselleen. (Oli kuitenkin mm. lyönyt kolarissa päänsä tuulilasista läpi ja selkäranka oli "rikki").
Olin äärettömän uhrautuvainen, mutta lopulta
muutin häntä ikäänkuin pakoon monen sadan kilometrin päähän, Vapaudentielle ja vietin
muutaman kuukauden yksin. Näin vahvistuin ja
muistoista noussut viha sai minuun muutoksenhalun.
Kuitenkin hänen jälkeensä on ollut enää vaikeaa
päästää ketään elämääni. Jo hänessä, niissä muistoissa on tarpeeksi kannettavaa loppuelämäksi.
Pitkään minä toivoin, että hän kuin tuli enkelin tavoin pelastamaan minut, sillä olin niin surullinen oman veljeni kuolemasta. Koskaan en tehnyt mitään sellaista, joka olisi oikeuttanut hänen käytöksensä tehdä elämästäni helvettiä.
Hän tuhosi minua lopulta niin paljon ja olin
surullinen jälleen. Menetin veljeni pitkälti
ihmisten kylmyyden, petosten ja itsekkyyden vuoksi. Siinäpä se syy miksen voi kevytmielisyyttä
sietää. Hän oli hyvä yksilö, parhain, jonka olen
koskaan tuntenut. En ehkä milloinkaan saa tietää
kuinka huonosti hänen rakastamansa nainen häntä
kohteli.
Outolintu.
Hyväksyn kyllä miehen ja naisen välisen kaveruuden/ystävyyden, mutta en sitä, että kaikki
on käyty läpi sängyn kautta. En siedä baareissa
istumista, enkä useinkaan niitä, joita siellä tapaa. En pidä siitä, että toinen katsoo pornoa salaa. En pidä myöskään salailusta ja liiasta heittäytymisestä asioihin alkoholin vaikutuksen
alaisena. Olen aina osannut juoda oikein niin ettei se muuta minua ja voin myöntää juoneeni joskus paljon. Tyhmimmät tekoni on tehty selvinpäin, liiasta uhrautuvaisuudesta. Tiedostan voivani saada seuraa muutenkin kuin baareista tai kaduilla huutelijoista. Tiedän, että olen ollut
haluttu ja minua kunnioitetaan kaveripiireissäni,
mutta koskaan en ole antanut asioiden nousta
liikaa päähän. En perusta liioin pinnallisuuksista
vaan syvällisyydestä ja järkiperäisestä ajattelusta. Uskosta siihen, että kaikella mitä
täällä teemme on seurauksensa. Pyrin hyvyyteen,
mutta olen ollut sitä myös liikaa. Tuntuu usein
siltä, että olen se äitihahmo tai vanha
oppinut, joka neuvoo kuinka olisi oikein muille.
Tätä olin jo pienenä. Tulen hyvin toimeen erityisesti itseäni paljon vanhempien kanssa.
Outolintu.
Jos sinusta tuntuu, paha olosi miehesi kanssa perustuu enemmän todellisiin ristiriitoihin kuin pelkoihin ja suvaitsemattomuuteen, niin sinun on kuunneltava itseäsi ja tehtävä päätös sen mukaan. Kukaan muu ei voi lopulta neuvoa, on vain kuunneltava itseään niin kauan, kunnes ääni on selkeä eikä epävarmuutta enää ole. Näin tapahtuu joko oman mietiskelyn kautta, tai sitten elämässä tulee eteen yllätyksiä, jotka avaavat silmät.
Nuo toisen puolesta uhrautumis-jutut ovat minullekin hyvin tuttuja, mutta ei tästä suhteesta vaan siitä edellisestä. Olen muuttanut omaan asuntoon juuri saadakseni tilaa omille ajatuksilleni ja itselle, ja osin myös nähdäkseni, kuinka tosissaan mies lopulta on. Näillä eväillä käydään siellä terapiassa. Tein ekassa suhteessa sen virheen, että jaksoin uskoa unelmiin miltei loputtomasti, vaikka kaikki muu puhui niitä vastaan. Kun jouduin kokemaan ensimmäisen juoppohullun raivokohtauksen 4 päivän "karkureissun" jälkeen, lähdin suhteesta. Sitä ennen tuskani oli enemmänkin sanatonta, itkua yksin pimeässä odottaessa toista kotiin. Sitä, ettei koskaan voinut luottaa toisen sanoihin ja tekoihin. Selvinpäin hän oli se ihminen, jota rakastin. Tein pitkään sen virheen, että ajattelin hänen olevan tavallaan kaksi persoonaa, se joka on selvinpäin ja se joka on kännissä. Selvinpäin hän sen valinnan teki, että tarttui pulloon. Yhä uudelleen ja uudelleen. AA:n ovella kävi useaan otteeseen, mutta joka kerta teki selvinpäin sen valinnan, ettei astukaan ovesta sisään. Ei muuta ku lähiöräkälään lievittämään ahdistusta ja itsesyytösten vyöryä. Tällaista touhua alkoholistin sijaiskärsijänä kun katsoin aivan liian pitkään, niin ihmettelen että olen selvinnyt elämästä näinkin hyvin, ja että minusta löytyy nykyään sellaisia voimavaroja, joista en ollut aiemmin tietoinenkaan.
Minäkin olen aina tullut hyvin toimeen itseäni vanhempien kanssa. Lapsena molemmat mummoni olivat minulle hyvin tärkeitä ihmisiä, ja osittain arvoperustani vaikuttajia. Heiltä ja isoisiltä opin arvostuksen luontoa ja ihmisyyttä ja elämää kohtaan. En usko, että olisin sama ihminen jos olisin syntynyt kaupunkioloihin. Olisikohan se yksi syy näihin ongelmiin..sen jälkeen kun muutin kaupunkiin, jouduin vastakkain aivan erilaisen todellisuuden kanssa. Kaikella on vain välinearvo, itseisarvoa ei millään. Ainakin näin halutaan elää, huolimatta siitä että jokin pieni ääni sisällä aiheuttaa tuskaisen olon, turvattoman.. On kuitenkin helpompaa kulkea massan mukana ja samalla toteuttaa itseään individualistisin periaattein. Halutaan kaikki, muttei anneta itsestään mitään. Halutaan kontrolloida elämää,
vaikka tätä elämää ei voi elää ohjekirja kädessä.
Vapaus on vaikea asia, ja se on nähty ihmiskunnan historian aikana yhä uudelleen ja uudelleen, että ihminen ei kykene "hallittuun" vapauteen. Vapaana ei enää haluta ottaa vastuuta, kun ei ole pakko. Ei ole enää esimerkiksi sosiaalisia paineita pysyä yhdessä, vaan voi vaihtaa parisuhdetta, kun toisen naama alkaa v**uttamaan. Samalla tavalla lapsetkin ovat vain pelinappuloita aikuisten tragedioissa. Vaikka lapsilla ei ehkä ennen ollut kovin ihanteellista kotia siellä neljän seinän sisällä, heillä kuitenkin oli koti. Ei monta kotia, ei monta ex-isä- tai äitipuolta, ei monta kotikaupunkia.
Olen joskus huvikseni miettinyt, että minun mieheni pitäisi varmaan olla psykologi tai pappi, eikä sekään vielä kerro ihmisen moraalisesta hyvyydestä mitään. Pappi tai psykologi on yleensä kuitenkin ammattinsa puolesta joutunut kohtaamaan elämän ristiriitoja, ja miettinyt tosissaan näitä asioita, arvojaan ja moraaliaan.
Uskovaisten joukosta löytyy kyllä valitettavan usein ehdottomia ja omaa elämäntapaansa julistavia ihmisiä. Uskollisuus ei välttämättä perustu ihmisen sisäänrakennettuun moraaliin, vaan opittuun lauseeseen. Niin kauan kun tietyt asiat ovat ihmiselle kiellettyjä hedelmiä, niihin yleensä ennemmin tai myöhemmin lankeaa.
Tämä asia on vaikea, mutta kun olet/olemme tiedostaneet mikä on meidän tiemme, meidän oikeaksi kokemamme tapa elää...tiedostamme että olemme kilttejä ja ns. hyviä ihmisiä...niin aiheuttaako se lopulta sen, että kategorisoimme ihmisiä liian helposti hyviin ja pahoihin, että pidämme itseämme tavallaan henkisesti korkeammalla olevina kuin muita? Onko meillä tarve saada toinenkin ymmärtämään asiat niin, miten ne meidän näkökulmastamme ovat? Jos toinen näin tekee, hän on kasvanut..toivomaamme suuntaan :)
Hyviä ajatuksia, kiitos niistä. Mainitessasi
muutaman ammatin, olivat ne juuri niitä joihin olen itse suunnannut katseeni ja jotka tuntuvat oikeilta kaiken jälkeen. Minulla on hyvin erilaisia ihmissuhteita ja olen aina pyrkinyt olemaan tuki ja turva. Olen tuntenut kutsumusta siihen. Tuntuu, että olen miestänikin auttanut paljon ja se on totuus. Kuka auttaisi minua? Kuka olisi oikeasti vahvempi kuin minä? Kaikkein aidoin ymmärrys tulee kuitenkin oman kokemuksen kautta. Enhän esim. voi sanoa jollekin, että tiedän miltä sinusta tuntuu taistella syöpää vastaan. Näin vuosien jälkeen kaipaan todellista ymmärtäjää, tukijaa, jonka kanssa tuntuisi, että elämässä on vielä jotain hyvää ja aitoa, mikä tekee olon kevyeksi. Voisi nukkua yönsä rauhassa ja herätä
aamulla onnellisena. En aina tahtoisi ja jaksaisi olla se taistelija. Tuntuu, että kaiken tekee aina muiden vuoksi ja oma itse unohtuu. Paljon on unelmia, mutta liikaa sydäntä muille. Siksi olen ainakin ollut helppo kohde polkea maahan ja käyttää hyväksi. Joskus tuntuu myös, että pitää mennä vielä eteenpäin, jatkaa matkaa siitä mihin se jäi. Olin pitkään poissa, elin melkein toisella puolella maailmaa. Kiertelin, kaartelin, eri töitä tehden ja tutustuen muihin. Vahvistuen entisestään. Pitkään elin myös kaupungissa, joka on varmasti yksi maailman pinnallisimmista. Sillä oli myös toki se kääntöpuolensa ja haasteet jokapäiväisessä elämässä. Liian usein kai tunnen itseni yksinäiseksi vaikka elämässäni on monia.
Valtaosa heistä, jotka ovat kokeneet jotakin samaa kuin minä, ovat pilanneet elämänsä. Luovuttaneet,
antaneet sen tuhoutua, eivätkä he ole tänäpäivänä
enää sitä mitä ennen. Harvalla on selviä päiviä.
Olen huono pyytämään apua, mutta usein rukoilen.
Saan siitä voimaa ja sitä kautta myös vastauksia,
ennemmin tai myöhemmin. Silti joskus kun eniten
apua tarvitsin, en sitä saanut vaan lisää surua
ja tuskaa elämään. Se vei paljon uskoa ihmisiin
ja rakkauteen.
Outolintu.
tuli mieleen, että oletko itse käynyt koskaan psykologilla? Tai yleensäkin puhumassa jollekin ulkopuoliselle ajatuksistasi...se voi helpottaa. Mä soitin kerran kriisipuhelimeen kun olo oli niin epätoivoinen eri asioiden takia. Siellä vastasi todella asiansaosaava ja ymmärtäväinen mies, juttelin hänen kanssaan melkein tunnin. Sain rohkaisua ja vahvistusta valintoihini, ja osviittaa sellaisiin asioihin jotka olivat vielä elämässä levällään.
Se on hieno homma, ettei jää tuleen makaamaan! Niin kauan kun on toivoa, on elämää. Mä ainakin olen päättänyt, etten lannistu vaikka elämä kuinka potkisi päähän. Usein myös mietin ihmisiä, joilla asiat ovat oikeasti huonosti, siis taistelua toimeentulosta, ruuasta, elämästä..sellaisia ihmisiä, joita töiden kautta olen tavannut..jotka ovat eläneet kamalissa perheissä, joiden tulevaisuus on tavallaan ennalta määrätty. Meillä on asiat hyvin, kun olemme saaneet rakastavan ja hyvän kodin. Siksi jaksamme uskoa, meillä on siihen tarvittava ehtymätön lähde!
Taas kirjaideoita, oletko lukenut Tommy Hellstenin kirjoja? Niissä pohditaan paljon liiallisen kiltteyden "syndroomaa", läheisriippuvaisuutta ja uskoa (ei siis välttämättä uskonnollista uskoa).
Se kannattaa sinunkin nyt oppia, että elämä on taistelua. Me vaan kärsitään siinä ehkä enemmän, koska ainakin minulla on ylivilkas mielikuvitus ja olen hyvin tunteellinen...me elämme kokonaisina, emme puolikkaina. Siksi meihin myös sattuu enemmän, koska avaamme itsemme myös elämän satuttaville asioille. Me todella elämme. Olen varma siitä, että ennen kuolemaani kohtaan menneisyyteni vielä kiitollisena.
Kiitos vinkeistä ja kaikesta. Lähetän paljon lisävoimia elämääsi ja iloa huomiselle. Paljon
on takana, mutta vielä enemmän edessä. Kaikessa surussa ja menetyksissä on ollut tarkoitus.
Pysytään sellaisina kuin olemme - ainakin on paljon
hyvää tahtoa ja auttamishalua. Apua taatusti tarvitaan.