Minä taidan tässä suhteessa olla se hankala osapuoli. Olen sanonut avomiehelleni usein, että en tarkoita tuottaa hänelle pahaa mieltä jos olen vaikkapa huonolla tai vaikealla tuulella sillä omat ongelmani eivät todellakaan johdu hänestä. Minulla oli vaikea lapsuus josta on jäänyt traumoja ja aloitan psykologilla käymisen viikon kuluttua.mVihdoin olen päättänyt hankkia apua itselleni, että voisin vihdoin oppia olemaan tyytyväinen elämääni ja itseeni. Joskus tuolla pään sisällä on niin ruuhkaista että ajatukset ovat todella sekaisin.
Ollaan miehen kanssa oltu 8,5 vuotta yhdessä joista 2,5 vuotta kihloissa. Rakastamme toisiamme ja olemme uskollisia. Minulle vain on hyvin vaikeaa näyttää ja vastaanottaa rakkautta. Mieheni sanoo esimerkiksi usein, että rakastaa minua mutta minun korvissani se useimmiten vain kuulostaa jankuttamiselta tai sitten en vain välitä ja ajattelen, että "Joopa joo niin varmaan". Toisinaan minulle tulee tunne, että kaikki mitä hän tekee on todella epäilyttävää ja hän ei oikeasti rakasta minua eikä tahdo olla kanssani. En yleensä sano näistä tunteista miehelleni mitään vaan kärsin yksin epäluuloisessa maailmassani. Tajuan kyllä itsekin, että ajatukseni ovat täysin ristiriitaisia ja typeriäkin usein, mutta sielläpä ne ovat minun päässäni ja riistävät.
Usein mietin myös että alan olla jo liian vanha (25v) ja etsin mieheni sanoista ja teoista virheitä joista huomaisin että hän tahtoo oikeasti elämäänsä jonkun teinitytön eikä aikuista naista. Omasta mielestäni tällaisia piirteitä sitten löydänkin, vaikka oikeasti ei varmasti sellaisia merkkejä ole ilmassa. Mies saattaa vaikkapa heittää jonkin vitsin joka liittyy johonkin pelkooni ja olen silloin varma omassa mielessäni että se on oikeasti hänen OIKEA mielipiteensä ja tahtoo vain vitsin varjolla nähdä reaktioni.
Mies siis sanoo rakastavansa minua, halailee ja rutistelee aina kotosalla ohi mennessään tai taputtaa pyllylle. Hän myös usein tuijottelee minua kun katsotaan vaikkapa leffaa ja sanoo sitten että "nätti tyttö" tai rutistaa vaan ja sanoo kauniiksi. Hän myös pyytää minua usein ulos baariin tai ravintolaan tai laittaa kotona ruokaa. Nytkin hän pyysi minua kaverinsa mökille mukaan.
Kertovatko nämä teot että mies rakastaa minua vai onko se vain silmänlumetta... en ymmärrä miksi olen niin vaikea ja elättelen mielessäni kaikenlaisia salaliittoteorioita. En siis ole mustasukkainen, epäluuloinen vain hänen rakkaudestaan. Hän sanoo minulle usein, että häntä häiritsee kun en osoita rakkauttani kovin usein enkä ole hellä.
Kait minä jotenkin olen alkanut tässä pelkäämään myös sitä, että kun ollaan oltu ikuisuus yhdessä niin mies kyllästyy ja lopulta kuitenkin lähtee nuoremman matkaan tai ryhtyy myöhemmin suhteeseen jonkun toisen kanssa selkäni takana. En tiedä miten sellaiseen voisi sitten suhtautua. Olen sanonut hänelle aina, että kertoo mielellään sitten heti ensimmäisenä minulle jos ei tahdo enää olla kanssani, ettei tule mitään yllätyksiä. Paremmin kestän reilun dumppaamisen kuin selän takana kyräilyn.
Annan mieheni liikkua vapaasti baareissa ja mökki- ja laivareissuilla kavereidensa kanssa koska mielestäni molemmilla täytyy olla myös oma elämänsä.
Vaikeaa on, mutta ilmeisesti vain minulla. Joskus yritän katsoa itseäni ulkopuolisen silmin enkä kyllä suoraan sanottuna aina ymmärrä omaa käyttäytymistäni.
Ollaan miehen kanssa oltu 8,5 vuotta yhdessä joista 2,5 vuotta kihloissa. Rakastamme toisiamme ja olemme uskollisia. Minulle vain on hyvin vaikeaa näyttää ja vastaanottaa rakkautta. Mieheni sanoo esimerkiksi usein, että rakastaa minua mutta minun korvissani se useimmiten vain kuulostaa jankuttamiselta tai sitten en vain välitä ja ajattelen, että "Joopa joo niin varmaan". Toisinaan minulle tulee tunne, että kaikki mitä hän tekee on todella epäilyttävää ja hän ei oikeasti rakasta minua eikä tahdo olla kanssani. En yleensä sano näistä tunteista miehelleni mitään vaan kärsin yksin epäluuloisessa maailmassani. Tajuan kyllä itsekin, että ajatukseni ovat täysin ristiriitaisia ja typeriäkin usein, mutta sielläpä ne ovat minun päässäni ja riistävät.
Usein mietin myös että alan olla jo liian vanha (25v) ja etsin mieheni sanoista ja teoista virheitä joista huomaisin että hän tahtoo oikeasti elämäänsä jonkun teinitytön eikä aikuista naista. Omasta mielestäni tällaisia piirteitä sitten löydänkin, vaikka oikeasti ei varmasti sellaisia merkkejä ole ilmassa. Mies saattaa vaikkapa heittää jonkin vitsin joka liittyy johonkin pelkooni ja olen silloin varma omassa mielessäni että se on oikeasti hänen OIKEA mielipiteensä ja tahtoo vain vitsin varjolla nähdä reaktioni.
Mies siis sanoo rakastavansa minua, halailee ja rutistelee aina kotosalla ohi mennessään tai taputtaa pyllylle. Hän myös usein tuijottelee minua kun katsotaan vaikkapa leffaa ja sanoo sitten että "nätti tyttö" tai rutistaa vaan ja sanoo kauniiksi. Hän myös pyytää minua usein ulos baariin tai ravintolaan tai laittaa kotona ruokaa. Nytkin hän pyysi minua kaverinsa mökille mukaan.
Kertovatko nämä teot että mies rakastaa minua vai onko se vain silmänlumetta... en ymmärrä miksi olen niin vaikea ja elättelen mielessäni kaikenlaisia salaliittoteorioita. En siis ole mustasukkainen, epäluuloinen vain hänen rakkaudestaan. Hän sanoo minulle usein, että häntä häiritsee kun en osoita rakkauttani kovin usein enkä ole hellä.
Kait minä jotenkin olen alkanut tässä pelkäämään myös sitä, että kun ollaan oltu ikuisuus yhdessä niin mies kyllästyy ja lopulta kuitenkin lähtee nuoremman matkaan tai ryhtyy myöhemmin suhteeseen jonkun toisen kanssa selkäni takana. En tiedä miten sellaiseen voisi sitten suhtautua. Olen sanonut hänelle aina, että kertoo mielellään sitten heti ensimmäisenä minulle jos ei tahdo enää olla kanssani, ettei tule mitään yllätyksiä. Paremmin kestän reilun dumppaamisen kuin selän takana kyräilyn.
Annan mieheni liikkua vapaasti baareissa ja mökki- ja laivareissuilla kavereidensa kanssa koska mielestäni molemmilla täytyy olla myös oma elämänsä.
Vaikeaa on, mutta ilmeisesti vain minulla. Joskus yritän katsoa itseäni ulkopuolisen silmin enkä kyllä suoraan sanottuna aina ymmärrä omaa käyttäytymistäni.
Vastaukset 7
Vanhimmat
aloitat sen psykologilla käymisen. Elämäntilanteesi ja ikäsi huomioon ottaen nuo ajatuksesi ovat nimittäin aika "mielenkiintoisia".
Niin minunkin mielestäni...omat ajatukseni ovat todella "mielenkiintoisia" ja vielä kun sen itse tajuaa ettei omissa ajatuksissa ole mitään järkeä niin se kuluttaa jo aika paljon. =(
Hyvä kun hoksasit lähteä hakemaan apua. Kun tiedätkin oikeastaan mistä kiikastaa, niin on mahdollisuuksia oppia hallitsemaan ajatuksiaan ja ymmärtämään itseään.
Monilta menee koko elämä ilman että saavat asioitaan kuntoon.
Jos minulla olisi ollut tuollainen mies, niin olisin ikionnellinen. Minulle ei ole koskaan vannottu rakkauden valoja, eikä kehuttu nätiksi. Ja siitä huolimatta olen jaksanut pakvella häntä jo neljäkymmentä vuotta.
Moitetta kyllä olen saanut, milloin mistäkin, mutta nyt olikin kyse sinun suhteestasi.
Ole onnellinen ja ota kiitollisuudella vastaan hänen hellyyden osoitukset ja kehumiset. Lähde myös mukaan, jos mahdollista,kun hän vielä pyytää. Tsemppiä sinulleja ja kaikkea hyvää.
oot melkein esimerkki mun gimmafrendistä! mä tosin oon jo pikkasen vanhempaa kaliberii,mun muija on 25,mä ite 36,paljon maailmaa nähny ja paljon kokenu!Ahdistaa välillä se,et muijalla on halu bilettää,vaik mä haluisin pitää rauhallisen koti-illan,mut kai siinä ilmeisesti ikäerokin painaa? kaikenlisäks muijakaveri on 5-vuotiaan tytön yksinhuoltaja,alkaa tyttö pitää mua melkein isänään!? Mä oon nuoruuteni eläny ns. Tuomari Nurmion sanoin "tuhannen kapakan kautta"! mut siihen asiaan rakkaudesta,kun mä sanon muijalle,et rakastan,tulee vastaus tohon sävyyn,et joo,mut ei oikeestaan mitään kunnon vastausta,et en edelleenkään tiedä sen oikeista tunteista!? Välillä tuntuu,et mua käytetään vaan hyväks,et oon pelkkä lapsenvahti viikonloppuisin?
Kyllä mä sen ymmärrän,et muija haluu käydä bailaamassa sillontällön,mut nykyisin se alkaa olla joka viikonloppu! Me ei kumminkaan asuta samankaton alla,sen on elämä mulle opettanu,et en ihan heti muuta yhteen,vaikka on seurusteltu jo n. 2 vuotta! Mä ite oon nykyään melkein absolutisti,muutama bisse sillontällön,mut toiselle tuntuu maistuvan välillä vähän liikaakin... Mä oon saanu kuulla muijalta vähän kaikenlaista,oon ite helvetin itepäinen...mut kyllä tämä toinen luulee aina olevansa oikeessa!
Vaikee lapsuus muijallakin on ollu,faija alkoholisti,mutsi nyrkin ja hellan välissä! Masennusta tuntuu muijalla olevan jatkuvati,ja oon yrittäny,et menis ammattiauttajalle,mut ei ne kuulemma sen mielestä mitään osaa tehdä,eikä minkäänlaisia lääkkeitä ala ottaa,et mitäpä mä siihen osaan tehdä! Ite joudun ottaa mielialalääkkeitä ja rauhottavia huumetaustan takia,et pystyis elämään normaalia elämää,mikä sit loppujenlopuks on normaalia!? ja tietenkin muijakaveri on niitäkin vastaan,on kuulemma periaatekysymys,ettei mitään nappeja,et revi siitä sit huumorii...en haluu et pälli levii!!! Sit kaikenlisäks syyttää mua siitä,et sidon sitä liikaa,vaikken oo estäny edes ravintoloissa käymistä,ainoastaan sanonu mielipiteeni siitä,ja kumpikin on melko tulisieluisia luonteita,niin äkkiäkös siitä riita syntyy...!
Itse en kovin paljon käy baareissa, mutta silloin kun lähden niin sitten biletetään yleensä kunnolla eli pää täyteen.... Olen nyt yrittänyt vähentää tuon alkoholin kertakulutusta ja käyttöä muutenkin ja luultavasti tulee ammattiauttaja sanomaan että se pitää jättää kokonaan. Joskus lukioaikoina join todella usein ja paljon ja sekoilin milloin missäkin...jotain oireilua sekin. Nyt kuitenkin henkistä kasvua on sen verran tapahtunut että itsekin ymmärtää mistä kaikki nuoruuden toilailut voisi johtua ja yritän edes luopua alkoholista vaikka kokonaan.
Myös siskoni on käynyt ammattiauttajalla ja hänen elämänasenteensa ja luonteensa muuttui todella paljon parempaan suuntaan siellä. En minäkään mielelläni lääkkeitä ryhdy käyttämään mutta olen valmis kokeilemaan mitä tahansa jo senkin vuoksi että itselläni olisi hyvä olla ja että voisin olla muillekin ihmisille ystävällinen ja empaattinen...etenkin miehelleni sellainen nainen kuin haluaisin.
Olen vihdoin hyväksynyt sen, että en selviä enää eteenpäin elämässä jos en hae apua jostain. Mutta kuulemma jo 50-60% ihmisistä saa apua jo pelkästä ammattiauttajalle juttelemisesta ja tiiviistä terapiasta ilman lääkkeitä.
Hei!
Sinulla tuntuu olevan aivan ihana mies. :) Minulla on onneksi samanlainen :)). Uskon myös, että on todella hyvä, että molemmilla on vähän omaakin elämää.
Ajatuksesi eivät ole minullekaan täysin vieraita, tosin itselläni ne eivät mene aivan noin pitkälle. Välillä mun on vaikea uskoa, että joku ihminen todella haluaa olla ystäväni tai että appivanhempani todella pitävät minusta jne. Mieheni rakkautta en onneksi epäile.
Olen myös opetellut ihan tietoisesti näyttämään ja osoittamaan rakkautta, sillä lapsuudenkodissani tunteita ei osoitettu oikeastaan mitenkään. Myös negatiiviset tunteet kätkettiin. Herkemmistä asioista ja tunteista puhuttiin vain vihjaillen, joten minäkin teen osittain samaa kuin sinä, eli yritän lukea huolimattomasti heitettyjen lauseiden tai vitsien seasta jotain suuria traagisia totuuksia. Tälläinen tulkitseminen ja rivien välistä lukemisen yrittäminen ei tietenkään tuota muuta tulosta, kuin että hermoilen vain itse ja hätäilen.
Kaikkea hyvää sinulle ja ehkäpä itsekin menen joskus vielä terapiaan pohtimaan näitä juttuja... Olen kyllä nyt tyytyväinen itseeni ja onnellinen elämääni, joten tällaisenkin ongelman - sinänsä ei mikään maailmaa ravisteleva ongelma, mutta elämän- ja parisuhteenlaatua se voi heikentää - kanssa voi elää ja rakastaa elämää :)). Tsemppiä!