Asu avoliitossa 10 v vanhemman avovaimon kanssa (minä 34 v ja vaimo 44 v). Jo alusta alkaen oli semmoinen tunne, että sellaista syvää rakkautta ei ollut; ei mitään palavaa tunnetta, ei rajua mustasukkaisuutta tms, ei muuta kuin tietyntyyppinen kaveruus ja yhdessä puuhailu. Juuri koskaan ei ole riidelty, vain tasaista oloa.
Vuosien mittaan on alkanut suoraan sanoen tuntumaan puulta. Koetin jo pari vuotta sitten irrottautua, vuokrasin jo yksiön itselleni mutta peruin sen katumapäälle tultuani. Ja tässä ollaan taas! Asiaa on pahentanut jatkuvasti ja yhä lisääntyvästi se että vaimo on alkanut sairastelemaan fyysisesti, ja vaivat ovat lisääntyneet koko ajan. Hänestä on tullut yhä uupuneempi, on "vanhettunut" huomattavasti, nyt tuntuu kuin asuisi eläkeläisnaisen kanssa. Seksi on oman haluni varassa, aloitetta hän ei tee. Sekin on pikasuoritusta.
Mitä teen? En haluaisi olla mikään törkeä itsekäs sika tms, joka ajattelee vain omaa etuaan. Pidän hänestä sinänsä, mutta se JOKIN puuttuu. Tulee tunne, että on yksin yhdessä. Mieli halajaisi uuteen, erilaiseen. Tuntuu että tässä vanhenee itsekin yhä nopeammin, jos ei ratkaisua tee. Lapsia meillä ei ole, eikä mitään yhteisiä lainoja. Pitäisikö tässä vaan ajatella loppusuoralla kuitenkin itseään, koska oma elämä on kyseessä?
Vuosien mittaan on alkanut suoraan sanoen tuntumaan puulta. Koetin jo pari vuotta sitten irrottautua, vuokrasin jo yksiön itselleni mutta peruin sen katumapäälle tultuani. Ja tässä ollaan taas! Asiaa on pahentanut jatkuvasti ja yhä lisääntyvästi se että vaimo on alkanut sairastelemaan fyysisesti, ja vaivat ovat lisääntyneet koko ajan. Hänestä on tullut yhä uupuneempi, on "vanhettunut" huomattavasti, nyt tuntuu kuin asuisi eläkeläisnaisen kanssa. Seksi on oman haluni varassa, aloitetta hän ei tee. Sekin on pikasuoritusta.
Mitä teen? En haluaisi olla mikään törkeä itsekäs sika tms, joka ajattelee vain omaa etuaan. Pidän hänestä sinänsä, mutta se JOKIN puuttuu. Tulee tunne, että on yksin yhdessä. Mieli halajaisi uuteen, erilaiseen. Tuntuu että tässä vanhenee itsekin yhä nopeammin, jos ei ratkaisua tee. Lapsia meillä ei ole, eikä mitään yhteisiä lainoja. Pitäisikö tässä vaan ajatella loppusuoralla kuitenkin itseään, koska oma elämä on kyseessä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
No jos tilanne on tosiaan noin yksioikoinen kuin kerrot niin kait se ero on oikea vaihtoehto. Et toisaalta kerro mitään naisesi tunteista sinua kohtaan eli mitä hän ajattelee sinusta? Oletteko puhuneet asiasta vai oletko vain miettinyt kaiken tämän pääsi sisällä?
Jos ei ollut edes alussa mitään rakkautta/intohimoa niin ihemettelen miksi jäitte edes yhteen mutta paha sitä on näin ulkopuolisen arvostella. Sanoit myös että olit jo erilleen muuttamassa, mutta tulit katumapäälle. Miksi näin? Eli mikä oli tuolloin syynä?
ja kun kysyt tuossa lopussa että pitäisikö tässä ajatella loppusuoralla kuitenkin itseään niin onko tuo nyt edes oikea kysymys? Kaikki tekevät loppuviimein ihan itse omat päätöksensä elämässä ja niiden mukaan on elettävä. Jos et ole tyytyväinen nykytilanteeseen niin jotain luulisi sinunkin tilanteelle tekevän eikä jatkaa samaa "paskaa" hautaan saakka. Se "jotain" voi olla esim tuo ero jos ei muuta mahdollisuutta ole, mutta koska mielestäni kerro kaikkea tilanteestasi niin en sitä ainaona vaihtoehtona ehdota. Eli mitä kaikkea olet mm. näiden kymmenen vuoden aikana tehnyt tilanteen parantamiseksi?
No käsittääkseni vaimo välittää minusta, rakastaneekin, vaikka hänelle tunteiden näyttäminen on vaikeaa. Tuo piirre varmaan tekee sen että itse en koe hänen taholtaan lämpöä kovinkaan paljon, vain sellaista perustasaista yhdessäoloa.
Silloin edellisen kerran kun olin jo muuttamassa pois, aloin pelkäämään mm. yksinäisyyttä, "hunningolle" joutumista (kaljoittelun uhka vapaa-ajalla jne kuten yksinäiset miehet monesti tekee), ja toiveissa siinsi myös ajatus että jospa suhde tästä vielä syvenisi ja lujittuisi.
No et edelleenkään kertonut mitä olet noiden kymmenen vuoden aikana tehnyt tilanteen parantamiseksi... Eli oletko oikeasti edes yrittänyt? Jos et niin siinä olisi tosiaan yksi asia jota harkita. Ja mitä tulee siihen että menisit hunningolle jos sinulla ei ole naista vierelläsi niin siinä asissa nyt ei oikein kukaan voi sinua auttaa. Jos ei oikeasti osaa pitää itse itseään niskasta kiinni niin... Toki siinä tuntisi yksnäisyyttä kymmänen vuoden yhdessäolon jälkeen, mutta muutos ei ole koskaan helppoa. En ala tässä nyt mitään kannnustuspuhetta pitämään, mutta sen vain tosiaan sanon että 10 vuotta tuntuu minusta aika pitkältä ajalta vain istua sohvalla tyytymättömänä tilanteeseen mitään tekemättä... eli olisko jo aika nousta ylös ja tehdä jotain?