Aikaa on kohta kuukausi kun rakkaampaakin rakkaampi veljeni teki itsemurhan. En kykene mihinkään. Syyllistän itseäni, ruoskin ja hakkaan, en suostu hyväksymään. En pysty. Muistan kaiken hänestä vielä niin kristallin kirkkaasti, hymyn, naurun ja kyyneleetkin. On kuin hän olisi vielä täällä, jossain. Pakko olla. Pää hajoaa ikävästä ja surusta. Miten voin olla niin tyhmä, saamaton paska etten nähnyt hänen kärsimystään. Itsemurhaa sanotaan itsekkääksi teoksi, mutta veljentappajan elossa pysyminen on paljon itsekkäämpää. Mitä helvettiä nyt. Tätäkö tämä on. Pitääkö, voiko tätä jatkaa. En ymmärrä. mitä teen. Tule takaisin, ihan miyen vaan, mutta tule.
Eihän tätä kestä
ikäväkoskee
7851
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Et toki ole veljentappaja, vaikka veljesi päätyikin itsemurhaan. Kovin ikävää, että hän ei löytänyt muuta ratkaisua, mutta syy ei missään nimessä ole sinun. Minäkin syytän itseäni äidin yllättävästä kuolemasta, jossa alkoholilla oli osuus, syytän koska en mennyt hänen luokseen sinä viikonloppuna. kaikki saattaisi olla toisin nyt. Olen kuitenkin pikkuhiljaa luopunut syytöksistä, koska enhän minä äitiä käskenyt juomaan. Etkä sinäkään veljesi kuolemaa aiheuttanut. Me jäljelle jääneet helposti syytämme itseämme,koska etsimme vastausta kysymykseen : miksi. Otan suuresti osaa ja toivon sinulle kovasti voimia eteenpäin. Älä syyllistä itseäsi.
Ei se ole sinun syysi että veljesi teki itsemurhan. Minun pikkuveljeni teki saman reilu 2kk:tta sitten. Ikävä ja tuska on niin kova ettei sitä edes ymmärrä. Olo ei ole helpottunut yhtään. Sen kanssa on vain pakko elää.
Yritä muistella niitä hetkiä, kun olitte yhdessä. Ja kun teitte jotain mukavaa.
Veljeni oli hieman erakko luonne, muttei kukaan koskaan ymmärtänyt mitä hän voi tehdä. Suunnitteli tulevaisuuttakin.
Minulle traumaattisin asia oli se kun menimme hyvästelemään hänet. Hän oli niin kaunis arkussaan. Ruumis oli täällä mutta sielu jo poissa. Vasta se sai minut ymmärtämään että hän on pois.
Joskus tulee silti olo että nyt soitan. Mutta ei, en voi.
Suru ottaa aikansa.
Otan osaa menetyksiinne Minun poikani ajoi niin hurjaa ylinopeutta ja menehtyi varmasti juuri siitä syystä
Minäkin syytän itseäni siitä että olisi vielä enemmän pitänyt puhua siitä ajotyylistä ja sen vaaroista Tai ainakin muistaa kertoa se että "Älä aja niin kovaa koska en halua menettää sinua"
Se tärkeä jäi sanomatta Toivon että hän kuitenkin tiesi että rakastin häntä enemmän kuin omaa elämääni
Se oli niin kipeä kokemus nähdä hänet siinä elottomana sairaalan kappelissa Kaikki oli niin lopullista Koskaan ei enää voi sanoa niitä asioita
lapselleen jotka olisin halunnut sanoa
Usein tuli naputettua niistä ylinopeuksista ja nuoren miehen reissuista mutta tuo tärkeä etten haluaisi menettää jäi sanomatta ja siitä tunnen niin kovaa tuskaa että en osaa edes sanoiksi pukea
Minä sanoin äidille viimeisessä puhelussani hänen kanssaan, että hän on minulle ja lapsilleni tärkeä. En vain tiennyt että puhuin hänen kanssaan viimeistä kertaa, sanoin vielä lopuksi että soitellaan. Kunpa olisin sanonut, että en missään tapauksessa halua häntä menettää, huolehdi äiti-kulta itsestäsi etten vaan joudu sinua menettämään. Olisiko tämä auttanut? En tiedä. Sitä en sanonut, enkä mennyt hänen luokseen. Aikaa minulla oli, oli sunnuntai.Miksi siis en mennyt? Olisinko silloin voinut tapahtuman estää? En tiedä. Syyllisyys sai minut aluksi epätoivoon ja aiheutti vakavan masennuksen. Vieläkin tulee mieleen, että JOS... tulin lopulta kuitenkin siihen tulokseen, että en voinut tälle mitään. Näin kävi enkä voinut estää, koska minulla ei ole kristallipalloa. kaipukseni ja ikäväni on loputon. Syyllisyydestä luovuin,koska muuten en olisi voinut jatkaa omaa elämääni. Ja elämälläni on tarkoitus,lapseni tarvitsevat minua. Teidän muidenkin läheisenne tarvitsevat teitä.
Lohdutuksestasi Näinhän se asia on On pakko luottaa että meidän rakkaat tiesi että emme halunneet heitä menettää vaikkemme ehtineet sitä sanoiksi pukea heille
Pelkään aivan kamalasti poikani kuoleman vuosipäivää 27.4 Se on varmaan tuskallista kun pakostakin muistaa mitä edellisenä vuonna sattui
Muistan äitienpäivänikin kauhean tuskan keskellä viikkoa ennen hautajaisia Niin kauheaa äitienpäivää ei voi olla enää koskaan
Minulla oli perhe ympärillä mutta jotenkin vaan oli niin surullista kun ei ollut rakasta poikaa siinä
Hyvä että sinä ehdit Melli kertoa äidillesi että hän on sinulle ja lapsille tärkeä Se on arvokas asia ja äitisi varmasti myös arvosti sitä
sinulle Eva.Stina kovasti voimia, kun tuo vuosipäivä lähestyy. Se varmaankin tuo mieleen kaiken uudelleen. Minäkin tulen varmasti ensi marraskuussa vuosipäivänä muistamaan, miten äitini löysin ja miten epätoivoisena yritin häntä herättää henkiin ennenkuin asiantuntijat tulivat paikalle ja sanoivat ettei mitään ole tehtävissä. Muistan miten hän "katsoi" lävitseni niillä kauniin sinisillä silmillään... ne silmät eivät enään nähneet mitään. Kaiken tämän elän aivan varmasti uudelleen vuosipäivänä, sen epätoivon, pelon, tuskan. Ja mietin, jos vaikka olisin hänen luokseen mennyt edellisenä päivänä...Miten asiat olisivat ? Sitä en saa koskaan tietää.
On hyvä että sanoin äidille hänen olevan tärkeä meille. Harmittaa kun en sitä osoittanut ja mennyt hänen luokseen. Mutta asiat menivät näin, jostain syystä. Rakastan äitiäni ikuisesti.
Voimia tulevaan, Eva.Stina.
minulla tuli eilen 14,2 ystäväinpäivänä vuosi kun menetin rakkaan alle30v pikkuvelun yllättäin sairauskohtaukseen...aamusta asti mietin ja kelloa katoin että niin ja niin monta tuntia vajaa vuosi kaikki oli vielä hyvin.ei tätä opi ymmärtämään ollenkaan.sanotaan että aika tekee tehtävänsä.mutta saa nähä tekeekö.ja kuin kauan vie aikaa että se suru muuttaa muotoaan niin kuin kaikki sitä tolkuttaa.mutta vielä on tunne että ei tämä muutu miksikään..otan osaa myös sinun veljesi pois menosta.