Olen 16 vuotias nuori nainen ja isäni kuolemasta on nyt noin 2kk. Isälläni oli tuskainen matka, mitä en soisi edes pahimmalle vihamiehelleni, vatsasyöpä.
Alkuun peitin suruani nauramalla ja välillä vain siirsin sen kylmästi pois. En osannut (en osaa vieläkään) puhua siitä, mutta se ei tarkoita ettenkö osaisi kuitenkin omassa päässäni käsitellä sitä. En masistele toisten nähden, en edes oman äitini tai veljieni. Yritin pitää itselläni ns. "suruajan" mutta eipä se sureminen onnistunut. Olisin halunut miettiä asioita ja tätä elämää ihan rauhaksiin. Paskan marjat minä mitään miettinyt. Kävin vain kavereiden kanssa kahvilla pää sumussa naureskelemassa huonoille läpille.
Totta puhuen minua hämmästyttää, että oliko tämä näin helppo juttu. Se vähän pelottaakin. Olen ehkä yhdet itkut itkenyt illalla yksikseni kotona. Isä oli minulle kuitenkin hyvin tärkeä ja olisin niin toivonut, että hän olisi voinut kasvattaa minua vielä. Hänellä oli välillä niin hyviä neuvojakin ja osasi jotenkin olla niin oikeudenmukainen ja keksi oikeat sanat jokaiseen oikkuuni. Aina välillä jopa ihmettelin, kuinka onnistui siinä =)
Minua pelottaa, että unohdan isän elämän neuvot, kun hän ei ole sanomassa niitä. Ja toivoisin, että muistaisin ne, niin voisin tulevia lapsiani kasvattaa yhtä hyvin. Mutta kuinka voin, jos ne unohtuu. :s
Sitten en edes tunne mitään ylenpalttisen suurta kaipuuta isääni kohtaa. Ikävä tietenkin on, mutta varsinaista surua ei. Minua siis pelottaakin se, että vaikka nyt tuntuu, että suru olisi käsitelty, niin aikuisempana tuleekin jotain "jäänteitä" tästä ajasta. Ihmis mieli, kun kuitenkin on niin kummallinen. Vaikka joskus sitten, kun mahdollisesti tuleva aviomieheni on isäni ikäinen, niin alankin pelkäämän, että mitäs jos hänkin nyt kuolla kupsahtaa. Tai sitten, jos saan lapsia minulle tulee hirveä masis, kun isäni ei näe lapsenlapsiaan. Tiesin kuitenkin miten paljon hän olisi halunut olla vaari ja piti lapsista.
En mitenkään haluisin joskus kolmekymppisenä masentua ja sitten kukaan ei tiedä syytä. Ja silloin on erittäin vaikea alkaa hoittamaan kaikkia vanhoja käsittelemättömiä juttuja pois.
Alkuun peitin suruani nauramalla ja välillä vain siirsin sen kylmästi pois. En osannut (en osaa vieläkään) puhua siitä, mutta se ei tarkoita ettenkö osaisi kuitenkin omassa päässäni käsitellä sitä. En masistele toisten nähden, en edes oman äitini tai veljieni. Yritin pitää itselläni ns. "suruajan" mutta eipä se sureminen onnistunut. Olisin halunut miettiä asioita ja tätä elämää ihan rauhaksiin. Paskan marjat minä mitään miettinyt. Kävin vain kavereiden kanssa kahvilla pää sumussa naureskelemassa huonoille läpille.
Totta puhuen minua hämmästyttää, että oliko tämä näin helppo juttu. Se vähän pelottaakin. Olen ehkä yhdet itkut itkenyt illalla yksikseni kotona. Isä oli minulle kuitenkin hyvin tärkeä ja olisin niin toivonut, että hän olisi voinut kasvattaa minua vielä. Hänellä oli välillä niin hyviä neuvojakin ja osasi jotenkin olla niin oikeudenmukainen ja keksi oikeat sanat jokaiseen oikkuuni. Aina välillä jopa ihmettelin, kuinka onnistui siinä =)
Minua pelottaa, että unohdan isän elämän neuvot, kun hän ei ole sanomassa niitä. Ja toivoisin, että muistaisin ne, niin voisin tulevia lapsiani kasvattaa yhtä hyvin. Mutta kuinka voin, jos ne unohtuu. :s
Sitten en edes tunne mitään ylenpalttisen suurta kaipuuta isääni kohtaa. Ikävä tietenkin on, mutta varsinaista surua ei. Minua siis pelottaakin se, että vaikka nyt tuntuu, että suru olisi käsitelty, niin aikuisempana tuleekin jotain "jäänteitä" tästä ajasta. Ihmis mieli, kun kuitenkin on niin kummallinen. Vaikka joskus sitten, kun mahdollisesti tuleva aviomieheni on isäni ikäinen, niin alankin pelkäämän, että mitäs jos hänkin nyt kuolla kupsahtaa. Tai sitten, jos saan lapsia minulle tulee hirveä masis, kun isäni ei näe lapsenlapsiaan. Tiesin kuitenkin miten paljon hän olisi halunut olla vaari ja piti lapsista.
En mitenkään haluisin joskus kolmekymppisenä masentua ja sitten kukaan ei tiedä syytä. Ja silloin on erittäin vaikea alkaa hoittamaan kaikkia vanhoja käsittelemättömiä juttuja pois.
Vastaukset 3
Vanhimmat
suremme omalla tavallamme. Sinun suruaikasi on vasta ihan alussa. Oma isäni kuoli nelisen kuukautta sitten suurin piirtein samasta syystä, kuin sinun isäsi ja tunteet alkavat tulla pintaan vasta nyt. Läheisen kuolemasta toipumiseen menee vähintään vuosi ja tunteet aaltoilevat jatkuvasti. Uskon, että psyykesi ei vielä ole oikeastaan edes ehtinyt sisäistämään isäsi poismenon lopullisuutta. Myös minun isäni oli minulle erittäin tärkeä ihminen ja aina pystyimme puhumaan kaikesta, ehkä juuri sen vuoksi sitä ei oikein voi tajuta, ettei häntä enää ole.
Jos tämä "suremattomuus" kuitenkin askarruttaa sinua vielä, kannattaa mennä koulussa terkkarille ja kysyä häneltä voisitko saada ajan psykologille. Tai voit tietenkin varata sen ajan myös yksityiseltä psykologilta tai mielenterveystoimistosta.
Anna itsellesi aikaa toipua ja anna myös itsellesi mahdollisuus surra sillä tavalla, kuin se sinulta tulee luonnostaan. Ei ole olemassa mitään kaavaa, jonka mukaan surut tulee surra. Lämmin halaus sinulle.
Sen verran olen itse tässä lähiaikojen kuolemantapausten osalta oppinut, että jokainen ihminen suree eri tavalla. Muistan ihmetelleeni jo silloin, kun mummoni kuoli (mummoni oli käytännössä toinen äitini, kun äiti oli paljon pois) etten itkenyt kuin muutaman kerran mummoni kuoleman takia, joista yksi kerta hautajaisissa. Ajattelin vaan että no se johtuu siitä, että mummon kuolema oli odotettu, hän oli pitkään sairas ja loppuajan tajuton.
Sitten kuoli isoisä viime syksynä, ja tässäkin tapauksessa hän oli kuin toinen isä, niin paljon olin heidän luonaan hoidossa. Silloinkin itkin vain muuutamia kertoja, joista yksi kerta hautajaisissa. Silloin rupesin jo miettimään, että ehkä en vaan osaa surra ja masentua samalla tavalla kuin muut ihmiset.
Nyt veljeni kuoltua olen tajunnut että tämä itkemättömyys on minun tapani surra. Veljeäni olen kyllä itkenyt huomattavasti enemmän kuin isovanhempiani, mutta näin puolentoista viikon kuluttua veljeni kuolemasta olen jo pääpiirteittäin asian kanssa ok. Tiedän että tulen itkemään hautajaisissa vuolaasti ja että se päivä tulee olemaan ihan kamala. Mutta en usko että tulen kovin montaa kertaa ennen hautajaisia, tai niiden jälkeen enää itkemään.
Se ei tarkoita ettenkö olisi rakastanut veljeäni, ja etteikö hänen kuolemansa olisi ollut suuri kolaus. Se ei myöskään tarkoita että minussa olisi jotain vikaa. Ihmisten suru vaan ilmenee monin eri tavoin, joiltakin se vie voimat kuukausiksi, ja jotkut surevat sen "kerralla pois" ja jotkut sitten siltä väliltä.
Mutta jos asia kovasti epäilyttää ja huolestuttaa niin käy juttelemassa lääkärin kanssa. Aviomieheni kävi lääkärissä kun häneltä ei tullut itku minun veljeni kuoleman johdosta (he olivat läheisiä). Hänen ei tarvinnut kuin astua lääkärin huoneeseen ja avata suunsa, niin jo tuli itku ja kunnolla. Lääkäri antoi itkeä ja tarjosi miehelleni sairaslomaa, hän sanoi että ei tarvitse, piti vaan saada itkettyä ja nyt se nähtävästi onnistui. :)
Edelleen, heitän saman kliseen tähän kuin muutkin. Kaikki surevat omalla tavallaan.
Mummuni kuoli eilen tulipalossa. Tähän hetkeen mennessä en ole vuodattanut yhtään kyyneltä. Tosin olen varmaan vielä jonkin asteisessa shokissa, tämä kuitenkin tuli yllättäen. Ehkä sen kohta ymmärtää..
Olin tavallaan valmistautunut hänen kuolemaansa, hän oli jo melkoisen huonossa kunnossa. Ehkä sen takia osasin tavallaan odottaa tätä. (En tietenkään tapaa, mutta kuitenkin.) Tavallaan en osaa olla surullinen, ainakaan vielä, koska tiedän että nyt hänellä on hyvä olla. Totta kai minulla on ikävä häntä, mutta jotenkin en osaa ajatella kuolemaa tavalla, jolla ehkä suurin osa ihmisistä sen ajattelee. Kun toinen mummuni kuoli vajaa 3 vuotta sitten, en itkenyt silloinkaan. Enkä myöskään kun papastani aika jätti. Olen käsitellyt ne omalla tavallani, ja olen ok asian kanssa. Toki ikävä on suuri, hetkittäin, esim jouluisin, sietämättömän suuri, mutta sen kanssa oppii olemaan sinut.
Ehkä suruni on vasta tulollaan, tiedä häntä. Mutta jos ei tule, en ajattele minussa olevan vikaa. Tiedän, että olen käsitellyt asian muuten.
Ja osan ottoni isäsi poismenosta.