Milloin on tuntunut, ettei aika etene yhtään?
Minulla oli nuorena, kun perjantaina täytin 18, veikkaus ja inssi oli samana päivänä, mutta sen verran myöhään, etten kerennyt enää samana päivänä hakemaan korttia vallesmannilta, joten täytyi odottaa kärsivällisesti maanantaihin.
Minulla oli nuorena, kun perjantaina täytin 18, veikkaus ja inssi oli samana päivänä, mutta sen verran myöhään, etten kerennyt enää samana päivänä hakemaan korttia vallesmannilta, joten täytyi odottaa kärsivällisesti maanantaihin.
Vastaukset 20
Vanhimmat
En poistunut kotoa moneen päivään, makasin vain sohvalla ja yritin muistaa syödä. Silloin tuntui kuin aika ei menis lainkaan eteenpäin, toivoin että olisin voinu hypätä suoraan ajassa 6 kuukautta eteenpäin mutta jokainen minuutti oli vaan otettava vastaan.
isompia juttuja :( Kyllä minunkin elämään mahtuu pari puolivuotista, joista ei oikein ole mitään selkeää muistikuvaa.
Hassua miten muisti katoaa noissa tilanteissa, sitä elää pitkään kuin sumussa eikä jälkikäteen oikein muista miten sieltä sumun keskeltä haparoihti ulos...
olivat aika hidastempoisia..
Viimeset tunnit valvoessa on jotain käsittämättömän pitkiä. Vaikka töitäki tekis niin se kello ei vaan mene eteenpäin. Koko ajan sitä odottaa että joko se ovi pian kävis ja ekat aamulaiset tulis töihin.
se, kun meillä suhteen alussa meni jotenkin sukset ristiin ja C halusi ottaa tuumaustauon.
Mä olin ihan sydänjuuriani myöden loukkantunut ja vihapäissäni hommasin itselleni laastarin ja olin sen kanssa ja sen kämpillä pari yötä.
Ajatukset oli kuitenkin koko ajan C:n tykönä. Inhosin sitä ja itteeni, kun olin heti laastaroimassa pelkästä kiukusta.
Se oli pitkä viikonloppu se.
Sitten sain eräänä torstaina tietää että verkkokalvot on kummastakin silmästä irronnut ja roikkuvat pienestä kiinni. Ne oli kuulemma kuin reikäiset lepattavat verhot ja yhdellä nipsulla kiinni.
Käskettiin mennä varvovasti kotiin, sokeutuminen voi tapahtua minä hetkenä hyvänsä kun esim ajan autolla kuoppaan tai yskäisen. Kotona piti maata selällään sängyssä ja odottaa lisätietoja. Pelkäsin niin hirveästi enkä uskaltanut kuitenkaan edes itkeä, kun olin ihan varma että ne kyyneleet liottaa niitä lisää. Tuntui kokoajan että tukehdun itkunhaluuni ja pelkooni. Sitten soitettiin että hätäleikkaus suoritetaan heti ma aamuna Kuopiossa jonne menen taksilla sunnuntaina. Siinä sitten makasin viikonlopun, välttelin paniikkia ja yritin järjestellä hoitajaa lapsille ja tietysti rauhoitella niiden paniikkia.
Se oli pitkä viikonloppu.
Tuollanen on jo sellaista pelkoa, ettei osaa kuvitellakaan ennenkuin sen kokee. Onneksi selvisit tuosta, mutta aika hurjalta kuulostaa :(
Hätäleikkauksessa laitettiin silikonia silmät täyteen yms. Ei kivaa. Ai niin, mulla on muuten silikonit, en ole ihan luomu :)
1,5v sen jälkeen jouduttiin laserilla polttaan muuria (jonka pitäisi estää eteneminen) silmäpohjiin. Toiseen n.260 ja toiseen n.70 polttoa.
Tuo on parantumaton juttu joten se sokeutuminen on melko varmasti mun edessä ennemmin tai myöhemmin. Pelko on seuralaiseni aina, joka kerta kun menen silmälääkäriin kontrollikäynnille voidaan sanoa "rappeuma on edennyt, yritetään laseroida"
Siihenkin jo on tottunut :D
kuulostaa aika rankalta ja vaikka sinä oletkin "tottunut" siihen, niin kyllä se meitin vetää hiljaiseksi. Näköaisti on kuitenkin sen verran hallitseva kaikella kannalla, ettei sitä edes käsitä, mitä elämä ois ilman sitä tai jos vaara piile koko ajan sen menettämisestä :(
Ja minä kun uikutan jo siitä kuinka inhottavalta tuntuu käyttää kosteuttavia silmätippoja kuivien silmien takia... Aika pientä sun kokemaan tuskaan verrattuna.
Kuulostaa ihan mielettömän ikävältä. Ihmisellä on tietty mieletön sopeutumiskyky, mutta nimenomaan tuon aiheuttaman pelon kanssa ei varmaankaan oo helppoa olla. Onneks sä ite tunnut suhtautuvan tosi reippaasti :)
Enkä aio sokeana viikkoa pidempään elää. Toivon vaan että on mahdollisimman pitkä aika jäljellä, uusia keksintöjäkin keksitään kokoajan. Luin tieteen kuvalehdestä, että nyt on jo mahdollisuuksia saada tuo korjattua mutta niiden keinojen yleistymiseen menee tietysti vielä kymmenen vuotta.
Niin ja mä voin jäädä auton alle yms ennen sitä joten aivan turha miettiä sitä päivittäin :)
Saat uikuttaa, muakin ärsyttäis laitella sellaisia, nyt ei onneksi tarvitse :)
Joo, en mä sitä normaalisti enää niin panikoi ja mieti, kaikkea voi sattua, hyvääkin. Mulla on vaan nyt edessä se kontrolli ja sillä alkaa pikku kauhu nostaan taas päätään. Hyviä uutisia kuullessa meneekin taas seuraava puoli vuotta onnesta leijuen. Vähäx kätevää, pääsee korkeelle ilman päihteitäkin :)
ettei se tilannetta muuta mihinkään, vaikka kuinka murehtii, eikä sitä liikaa kannata tulevaisuuttakaan murehtia. Mistäpä kukaan huomisesta vielä tietää. Toivotaan nyt ainakin parasta, että ne viisaat siellä labrassa saavat tehtyä palkkansa eteen rutkasti tuloksia :)
Tosin jos valita sais niin ehkä sitä valitsis erilaisen tavan päästä sinne korkealle :)
Nuo on sellaisia asioita, jotka pistää aina miettimään sitä miksi joillakin pitää olla niin mahdottoman huono onni, että jotain tuollasta tapahtuu. Se nyt tietty on ihan turhaa pohdintaa siinä mielessä, että elämä joskus vaan on suoranaista paskaa eikä sille mitään voi. On vaan otettava ne ilon hetket irti elämästä ja jatkettava eteenpäin...
Mä pidän sulle peukut ja isovarpaat pystyssä kun meet kontrolliin jotta saat hyviä uutisia ja voit leijua pilvissä pitkään :)
Sitten jo se oppinut ettei nää hommat itkemällä parane.. eikä varsinkaan jossittelemalla ja tulemalla katkeraksi. Tää nyt on mun osa ja sillä pitää tulla toimeen. Ja vielä hymyillen :)
Niin ja mä olin vielä tosi harvinainen. Mulla ei ole diabetesta eikä korkeaa ikää joktka ovat normaaleja syitä tohon. Olen harvinaisuus :)
Kyllä mä ennemmin tän otan kuin syövän ja saatiinhan se näkö pelastettua joten mitään hätää ei nyt ole. Huominen saa pitää huolen itsestään ;)
Thänks
Mullaki vierähti kivi sydämeltä ku mulle annettiin joulun aikoihin taas lupa juosta ja treenata kunnolla ainaki seuraavat puolvuotta ja sit katotaan jalkoja uudelleen.
Mut jos molemmilla on tasasen huono tuuri niin Sie saat kantaa tai työntöä mua ja mie opastan, samalla kerron mitä nähdään siellä perussa. Joten pie sie ainaki jalat terveenä niin mie koetan säilyttää näköni.
Hyvä juttu, kyllä se käveleminenkin/juokseminenkin kivaa on :)
Onneks mulla on kohtuulliset haukkarit (29cm), töpäkät kintut ja suomalaisen korpisissin sitkeä luonne, joten vien sua kummasti vaikka viidakossa yli kivien ja kantojen. Sovitaan näin :)
itte oon ollu onnellisessa asemassa. En muista pitkiä viikonloppuja olleen ties millon. Armeijasta tulee yks mieleen ku oltiin hälytys valmiudessa pasin miehistönä eikä saatu poistua 2 minuuttia edemmä ajoneuvosta. Valmius alko muistaakseni torstaina ja loppu lauantai aamuyönä.
Tietysti sit se ku mun selkä leikattiin, se oli aika tylsää, mut särkylääkkeiden avulla oli aika huoleton olo.