Mitä mieltä olette?

Monet tulevat vastaamaan tähän kohtaan, että hidas aineenvaihdunta, geenit tms. Ne ovat niitä helppoja selityksiä, joilla hyvin harvoin on todellista pohjaa. Vain muutamalla prosetilla liikalihavista kyse on sairaudesta.

Ihminen lihoo, jos hän saa ruuastaan enemmän energiaa kuin kuluttaa. Nykypäivänä ruokaa on saatavilla paljon ja helposti. Elintaso on noussut ja ihmisillä on rahaa ruokaan. Monet työt ovat nykyään sisätöitä, joilloin luontainen liikkuminen jää hyvin vähäiseksi. Liikenne on kehittynyt, pieniäkin matkoja pääsee helposti bussilla tai autolla. TV ja tietokoneet sitovat ihmisiä illaksi kotiin istumaan.

100 vuotta sitten jokapäiväisen ruuan eteen oli tehtävä fyysistä työtä. Kauppaan, kouluun ja kirkolle oli kilometrien, jopa kymmenien matka, joka kuljettiin usein kävellen. Rahaa oli vähän, herkkuja ei ollut varaa ostaa. Lapset leikkivät ulkona, ei ollut TVtä tai tietokonetta, ja he osallistuivat myös töihin. Ei ollut liiemmin siihen aikaan lihavuutta...

Pointtini ei ole se, että pitäisi elää kuin 100 vuotta sitten kurjuudessa, vaan oppia siitä. Ihminen syö elääkseen, ei elä syödäkseen. Nykyään on tarjolla hyvää ja ravitsevaa ruokaa, mutta sen eteen ei tarvitse tehdä mitään (tietysti hankkia rahat). Ihmiset tylsistyvät ja syövät tylsyyteensä. Jos ihmisillä olisi reilusti fyysistä tekemistä, ei syömisestä tulisi itseisarvo, eikä sitä tarvitsisi miettiä. Lisää liikkumisen iloa!

Muutama ylimääräinen kilo tulee ihmiselle juhlakausien tai vain liikkumattoman elämän seurauksena.

Olen jutellut useiden kunnolla lihavien kanssa (painoindeksi > 30), ja näppituntumani on, että taustalla on kaksi syytä:
- laihduttaminen
- traumat

On kieltämättä outoa sanoa, että laihduttaminen lihottaa, mutta näin tuntuu monasti käyvän. Ensin paino putoaa kaksi kiloa, ja sitten ahmitaan kiireesti kolme kiloa takaisin. Tai laihdutetaan reippaasti kaksikymmentä kiloa, ja sen jälkeen repsahdetaan, ja lihotaan kolmekymmentä kiloa.

Terveen lapsuuden elänyt ihminen ei ole kovin tyytymätön itseensä, eikä hänen ruokasuhteensa kovin ihmeelliseksi koskaan muutu. Liikunta vähentää hänellä pari kiloa, ja sen jälkeen on hyvä jatkaa.

Sairaan lapsuuden tai traumaattisen kokemuksen jälkeen ruokasuhde voi olla aivan omituinen. Voi pelätä näkkärin kaloreita, ja muutama päivä sen jälkeen ahmia suklaata ilman tolkkua. Ahmimalla voi peittää pahanolon tunteita.

Usein puhutaan itsekurista, mutta en usko sen vaikuttavan. En tarvitse itsekuria siihen, etten himoshoppaile, katso lapsipornoa tai käytä huumeita. En vain ole kiinnostunut tuollaisesta käyttäytymisestä, joten en tee sitä.

Minulle syöminen on ollut tapa purkaa pahanolon tunteita, muilla ihmisillä on muut tavat purkaa ahdistustaan. Nyt olen pikkuhiljaa oppinut purkamaan pahaa oloani muillakin tavoilla, ja olen pikkaisen hoikistunut.