Olen kirjoittanut tänne palstalle paljonkin samasta asiasta ja samalla nimimerkillä Tuskani vaan ei hellitä Suru on tietty käytävä ja käsiteltävä läpi
Takaisinpäinkään ei pääse eteenpäin on pakko mennä
Silti tuntuu välillä etten oikeasti selviä tästä kauheasta surusta
Tämä ei ole itsesääliä Sattuu vaan niin kovasti etten näe mitään lohdullista missään
Käyn haudalla siis poikani haudalla sytyttämässä kynttilöitä Hän piti valosta aina
Hän ei myöskään koskaan halunnut pienenä leikeissään tai muussakaan yhteydessä että hänen kasvonsa peitetään millään Onneksi tyttäreni huomasi seikan ja jätimme sen liinan pois kasvoilta arkussakin Viereen laitoin hänen unilelunsa joka hänellä oli pienenä Itse asiassa hänen isänsä oli heittänyt sen roskiin eräänä päivänä kun siitä lähti niitä sisällä olevia vaahtomuoveja ja poika itki minulle että "raakku" on roskiksessa Minä kävin sen sieltä pois ja piilotin varastoon ja kerroin pojalleni että se on tallessa En ikinä uskonut että joudun laittamaan se poikani arkkuun Nytkin itkettää niin että en näe kohta näppäimistöäni
Olenko tulossa hulluksi?
Takaisinpäinkään ei pääse eteenpäin on pakko mennä
Silti tuntuu välillä etten oikeasti selviä tästä kauheasta surusta
Tämä ei ole itsesääliä Sattuu vaan niin kovasti etten näe mitään lohdullista missään
Käyn haudalla siis poikani haudalla sytyttämässä kynttilöitä Hän piti valosta aina
Hän ei myöskään koskaan halunnut pienenä leikeissään tai muussakaan yhteydessä että hänen kasvonsa peitetään millään Onneksi tyttäreni huomasi seikan ja jätimme sen liinan pois kasvoilta arkussakin Viereen laitoin hänen unilelunsa joka hänellä oli pienenä Itse asiassa hänen isänsä oli heittänyt sen roskiin eräänä päivänä kun siitä lähti niitä sisällä olevia vaahtomuoveja ja poika itki minulle että "raakku" on roskiksessa Minä kävin sen sieltä pois ja piilotin varastoon ja kerroin pojalleni että se on tallessa En ikinä uskonut että joudun laittamaan se poikani arkkuun Nytkin itkettää niin että en näe kohta näppäimistöäni
Olenko tulossa hulluksi?
Vastaukset 54
Vanhimmat
Hei olen se äiti joka joskus olen sinulle kirjoittanutkin.. ja olet vastannutkin minulle.. MEILLÄ meni lähes yhtä aikaa pojat saman ikäiset ja liikenne onnettomuudessa.. jne.. jne..- ei se mullakaan ole tämä elämä.. suru tuska.. millään tavalla juuri helpottanut eikäpä hellittänyt..TUSKIMPA olet hulluksi tulossa.. se tuntuu tuo ikävä ja MUISTOT aina yhtä ilkeeltä.. minäkin hypistelen ja katselen tavaroita joita annoin pojalleni lahjoiksi..elämänsä aikana..KERRAN tässä otin hänen valokuvan keskelle pöytää ja kynttilän viereen JA JUTTELIN SILLE kun hän olisi siinä ihan hengissä vieressä.. sitte alko tuntua että ihan kun se siinä oikeesti olisi ja kerroin kaikenlaista..( lopuksi tuntu että viiraakohan mua tosissaan välillä noin paljon??)
-Välillä tässä saan niin surullisia tuntemuksia että voi hyvänen aika.. kaippa se on sitä suru työtä.. kaikki.. olen tosissani joutunut jatkamaan elämääni joka tapauksessa mulla on myös muitakin lapsia vielä aika pienikin.. mutta se osa alue sen kuolleen johdosta kyllä vie voimia ihan hirveesti olen välillä henkisesti ihan loppu..ajattelin minäkin käydä huomenna haudalla viemässä kynttilän
MEIDÄN täytyy yrittää jaksaa elämää kaiken surun keskellä kuitenkin näin iltaisn on hyvä surra kun muut nukkuu.. VOIMIA SINULLE..eva.stina
Surua se on. Suru joka on kuin aaltoliike. Välillä menee paremmin sitten taas valuu pohjalle.
Kuvittele että otan sinua kädestä kiinni ja kuljetaan matka yhdessä eteenpäin, kun kaadut nostan sinut ylös, kun itse väsyn sinä jeesaat minua..sanoja ei ole joka auttaa, tämä matka on vaan kuljettava, halusimme tai emme. Hali
lohdutat täällä muita, meinaat väsyä itse. Kun luin ajatuksesi, minulta tuli itku, joka ei näytä loppuvan.
Et sinä hulluksi ole tulossa eva.stina. Se on suru ja tuska, joka kalvaa sydänalustaa. Niin se tekee meillä muillakin. Mutta erityisesti sen tuskan täytyy olla suurta siloin, kun menettää synnyttämänsä lapsen. se on taatusti suurin suru, minkä voi saada osakseen.
Rutistan sinua ja annan sinulle voimia. Samalla saan sitä itsekin.
Et ole tulossa hulluksi. Lapsen menettämisen tuska on vain niin raskas kantaa. On elettävä päivä kerrallaan. Välillä tuntuu kuin olisi aallon pohjalla ja välillä pääsee hiukan pinnalle. Välillä tuntuu kuin itku oikein pakahduttaa eikä kyynelistä tule loppua. Mikään ei auta. Lapsen menettämisen suru ja tuska on vain käytävä läpi. Mikään päivä ei ole samanlainen, eikä mikään ole enää samanlaista. Uskon ja toivon, että elämä kantaa ja lapsen menettämisestä selviää. On päätettävä, että tästä selviän ja ajateltava, että elämällä on vielä jotain mukavaakin tarjottavanaan.
Jotenkin tuntuu, että voiko tämä lapsen menettämisen tuska ja suru muuttua kaipaukseksi? Voiko se enää vuosien päästä olla vain kaipausta? Lapsihan on kuitenkin alati mielessä. Joku useita vuosia sitten lapsensa menettänyt kertoi, että elämä "normalisoituu". Elämää voi jatkaa lapsensa menettämisen jälkeen eteenpäin ja tulee niitä hyviäkin päiviä, mutta tietyt merkkipäivät eli menettämänsä lapsen syntymä- ja kuolinpäivät ovat vaikeita. Silloin suru purkautuu.
Poikani kuolemasta tulee maaliskuussa vuosi, enkä vieläkään voi poikani kuolemaa todeksi uskoa. Poikani matkusteli työkseen. Monesti vielä ajattelen, että poikani on matkoilla ja tulee käymään kotona.
Puhuimme mieheni kanssa eilen ja sanoin hänelle, että poikani menettämisen suru ja tuska ei ole enää niin raastavaa. Vielä kuitenkin illalla tulee ahdistus. En voi vieläkään nukahtaa omaan sänkyyni, vaan nukahdan ensin sohvalle telkkarin ääreen.
Yön hiljaisina tunteina valvon, ajattelen poikaani. Itken, eikä kukaan ole näkemässä tuskaani, paitsi koirani.) En halua, että nuoremmat lapseni näkevät minua jatkuvasti itkuisena. Totta puhumme lasteni kanssa heidän veljestään ja saatamme vieläkin itkeä yhdessä, mutta en halua jatkuvasti näyttää lapsilleni, että suren vieläkin niin kovasti.
Olen kokenut usein, että poikani on lähelläni. Viimeksi tällä viikolla heräsin yöllä sohvalta ja tunsin, että poikani oli siinä lähelläni. Se ei ollut pelottava kokemus, vaan tuntui siltä, että nyt voin rauhoittua ja mennä omaan sänkyyni nukkumaan.
Voimia Sinulle eva.stina. Meitä lapsensa menettäneitä on monia.
Jotka vastasitte tähän minun viimeisimpään viestiini ja myös kiitos kaikille jotka olette ennenkin vastanneet Olette minulle suurena tukena kun tiedän että olette valitettavasti kokeneet samaa ahdistusta ja tuskaa kun itsekin koen tällä hetkellä
Hienoa kuulla että en ole tulossa "hulluksi" Välillä kun sekin oikeesti käy mielessä
Kyllä tämä on raastavaa tuskaa meillä kaikilla ei tämmöistä olisi uskonut olevankaan Joskus ajattelin vuonna 2001 kun sairastuin itse vakavasti että se on pahinta mitä voi tulla eteen ei se ollutkaan Tämän pahempaa ei voi enää tulla siitä olen varma Kauan odotettu esikoiseni Ennen kun sain hänet syliini olin kokenut 3 keskenmenoa ja olin niin onnellinen kun sain potran pojan ihan ihka OMAN hoidettabakseni Kyselen joka päivä Jumalalta Miksi annoit minulle näin vähäksi aikaa lainaksi Onhan minulla tyttäreni nyt 19v Hän on minulle myös kaikki kaikessa Hänkin raukka suree ainoata veljeään Välillä tuntuu että yritämme olla tekopirteitä ja jaksaa koko porukka mutta kyllä se väkinäistä on
Harrastan liikuntaa käyn töissä ja käyn myös terapiassa kuukausittain alussa kävin useammin
Ei sellaista vaan ole keksitty mikä veisi surun pois eikä ole tarpeenkaan Suru on surtava ehkä se joskus muuttuu kaipaukseksi
Kiitos kaikista voimahaleista ja myötätunnostanne
se lämmittää kun on ihmisiä jotka tajuaa mistä on kysymys
On pakko kertoa teille eräs asia Työtoverini kertoi tässä muutama viikko takaperin että kun hänen 19v poikansa oli romuttanut hänen autonsa ja on muutenkin aiheuttanut harmia äidilleen yhdessä jos toisessa asiassa "niin siis hän sanoi lapsen äitinä että hän toivoisi että hänen poikansa olisi kuollut kun on niin paljon harmia hänestä"
Ajatelkaa että joku äiti voi sanoa noin Minusta jo tuntuu että voinko enää edes työskennellä tuommoisen ihmisen kanssa jos hän todella ajattelee noin Kun kysyin että mitä sitten jos oikeesi kävisi niin Hänelle on aivan yhdentekevää mitä tälle hänen lapselleen tapahtuu
Siis oli kyllä hirveää puhetta Olis tehnyt mieli lyödä oikein kunnolla mutta ajattelin että se on hänen mielipiteensä mutta olisi pitänyt omana tietonaan kuitenkin
Mitenköhän joku voi olla noin julma?
No luin äskeisen kirjoituksesi ja mietin erästä tapausta...ON TODELLAKIN sellasia lapsia . jotka aiheuttaa VAIN koko ajan SURUA..eivät tottele eivät kuuntele eivät tee mitään niikun toivois tai opastais..elämä lähtee jo alun perin täysin väärään suuntaan ja ei ole minkäänlaista ns. normaaliin elämään eväitä kun pitäis alkaa itse elää ja omillaan.. VARMAAN TÄMÄ ÄITI ON HENKISESTI VÄSYNYT JATKUVAN HUOLEN KANSSA.. mutta en usko että se olis ihan sama jos vaikka kuolis.. ei tiedä miltä se tuntuu..- hän on ihan selvästi jonkin TERAPIAN TARPEESSA.. ei toista saa lyödä vaikkakin julmat on mielipiteet ..nyrkki ei ratkaise ongelmia.. tunnen SÄÄLIÄ sitä naista kohtaan todella ja toivoisin että saisivat apua ÄITI JA POIKA... ja asiat kuntoon sen ymmärrän että on vaikea rakastaa jos kaikki on pielessä mutta sekin asia voi vielä korjaantua.. toivon niin- maailma on julma kaikille!!
elämä lähti menemään murrosiästä lähtien huonoon suuntaan.Teimme vanhempina kaikkemme ja enemmänkin.
Yritimme hyvällä ja pahalla.Olin välillä aivan lopussa huolesta ja murheesta.Meillä säilyi kuitenkin hyvä keskusteluyhteys. Hän kertoi ongelmistaan ja sanoi monesti, että tämä ei ole teidän syytänne.Minä kerroin hänelle, että rakastamme (äiti ja isä)häntä valtavasti, mutta emme hyväksy hänen tekojaan.
Hän nukahti ikiuneen 21 vuotiaana noin 1,5 vuotta sitten.
Suru ja ikävä on ollut raastavaa! Ehkä vastoinkäymiset tekivät hänet vieläkin rakkaammaksi.Hän oli liian herkkä ja kiltti tähän
maailmaan.Kaveripiiri vei mukanaan.
Onneksi on myös mukavia muistoja, jotka lohduttavat..
Minunkin poikani lähti ns. huomoille teille Piti näyttää että uskaltaa ajaa ja oli hyvä siinä onnessa kavereiden silmissä paistatella
Vaikka kuinka yritin neuvoa ja varoittaa hän ei ymmärtänyt vaaraa joka sitten hänet vei minulta pois
Silti nämä huolta aiheuttavat lapsemme ovat varmasti niinkuin sanoitkin rakkaimpia maailmassa
Meillä oli niin ihania ja hyviäkin hetkiä Poikani oli railakkaasta luonteestaan huolimatta aina avulias ja kiltti kohteliaskin kaikille ja näille kaikille jotka palstoilla puhuu Jumalan rakkaudesta haluan sanoa Olen nyt täysin varma että Jumala rakasti minunkin poikaani ja hänkin varmasti omalla tavallaan uskoi Jumalaan ja Jeesukseen
Silloinkin kun minä olin kamalan sairas (makasin vatsakalvontulehduksessa sairaalassa) kukaan ei tiennyt miten minun käy ja ehditäänkö ajoissa leikata Poikani sanat muistui nyt mieleen Auttaisiko äiti jos minä rukoilisin oikein kovasti että tulisit terveeksi Tottakai se auttaa tiedetäänhän me se jos ei ole aika lähteä eikä minun aikani ollut
Ehkä onkin niin että poikani ei olisikaan selvinnyt ilman minua täällä ja siksi hänen oli määrä lähteä ennen minua
Nämä voi olla mielettömiä ajatuksia mutta ajatuksia silti
Pyydän iltarukouksessani Jumalalta pidä minun lapsestani huolta vaikka minä en ole synnitön eikä hänkään ollut Joskus olemme niin ajattelemattomia teoissamme ja ennen kaikkea ymmärtämättömiä
jolla oli enemmän kuin tarpeeksi murheita ja huolia, elämän joka sektorilla. Lopulta hän ei enää jaksanut ja hänet otettiin pois tästä maailmasta. Luonteeltaan hän oli mitä hyväsydämisin, aina ajatteli muita. Ehkä hän oli liian hyvä tähän maailmaan?
NIIN se jatkuva huoli ja peko mitä sattuu... on muuttunut SURUKSI... kokemusta on..- se ei vaa joitakuita auta vaikka miten yritettäisiin.. kaikki konstit..( TODELLAKIN HE OVAT POHJILMILTAAN ihan hyviä ihmisiä.. herkkiä ja paljon muuta TOSI SURULLISTA että näin sitten käy. niin muistot ovat arvokkaita .. voi tätä elämisen tuskaa!!!
MINÄKIN KAIPAAN LASTANI NIIN ETTÄ SYDÄN PAKAHTUU
Eräs kiva parturi sanoi minulle että niin- puoliso on pois viereltä OMA LAPSI SYDÄMMESTÄ.. ja kyllä se koskeekin olipa se lapsi ihan millanen vaan eläessään!!!
kun ainokaisestani aika jättää, luonteeni tuntien. Suren nyt jo. Ei tarvitsisi kenenkään äidin lapsensa kuolemaa kokea! Voimia sinulle.
Ystävä hyvä.
Yritän antaa sinulle uusia näkö aloja.
Me olemme ihmiseksi syntyneet, meillä jokaisella on oma elämän pituus.
Emme valitse aikaa tänne syntymiseen, emmekä kuoleman päivää.
Meille myös annettu järki, jota hyvä käyttää miettien etenkin semmoisia asioita, joille emme voi mitään... ne vaan tapahtuu.
Sitten taas on asioita, joihin voimme paljonkin vaikuttaa.
Lääketiede kertoo, mitkä asiat vaikuttaa terveyteen. Ajo-ohje kirja kertoo miten ajaen välttää ainakin osan kolareista. Raha asioiden suunnittelu antaa ohjeita, ettei elä yli varojen. Asioita ja ohjeita on joka lähtöön jos vaan ottaa selvää. Raamattu kertoo miten tulisi elää.
Yritän sanoa sinulle, että omilla valinnoilla on paljon merkitystä, miten elämäsi sujuu.
Emme voi vaikuttaa milloin joku kuolee... siihen kyllä voimme joskus vaikuttaa, ettei ystävistämme kukaan tekisi itsemurhaa.
Sinulla on elämä edessä, elämä tarjoaa monenlaista kiinnostavaa, riippuu miten valitset. Jos suret suremasta päästyäsi tätä asiaa, jolle ei kukaan ihminen voi mitään. Jumala on säätänyt ihmiselle elämän ajan.
Miettisit asiaa onko sinun oma elämä arvokas, mitä hyvää sinä voisit tehdä? Mitkä luonteen piirteet, mitkä lahjat olet saanut jo syntymä lahjaksi. Tee lähimmäisesi onnelliseksi samalla saat itsekin mielekkyyttä elää.
Poikasi on haudattu, joten siinnä tilanteessa suru väelle on kerrottu, että odotamme ilolla jälleen näkemistä Taivaassa. Kuoleman jälkeen on elämä.
Joh. 11:25
Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin,
En ala puhumaan uskosta ja sen tuomasta lohdutuksesta, sen voit itse etsiä.
Rukoilen puolestasi lämmöllä Daidaih
Ajo-ohjeet on tehty noudatettaviksi Siihen minun poikani kuoli kun ajoi ylinopeutta
No joo Raamattu kertoo miten elää ja mielestäni olenkin yrittänyt elää niin etten loukkaisi ketään
Et kai sinäkään tarkoita että jos ei elä Raamatun oppien mukaisesti tai lähinnä että jos tekee rikkeitä täällä maan päällä esim. nuoruuden tyhmyyksissä ajaa ylinopeutta ja sillai niin tie on helvettiin auki Ei Jumala kai niin julma ole Näin eräs "uskova" ihminen minulle ilmaisi asian että Raamatussa kerrotaan että jos ei elä lain mukaan joutuu helvettiin
Itse henkilökohtaisesti uskon Jumalan sovitustyöhön ja kaikki on lähdön hetkellä armahdettuja ja koko helvettiä ei ole olemassakaan
Pidän itseäni kyllä Jumalaan uskovana Työskentelen seurakunnassa (joka ei kyllä ole tae mistään uskosta en sitä tarkoita)
ja aina ei sielläkään olla kovin armollisia toisille ja syyttävä sormi osoittaa herkästi kanssaihmisiin Olen huomannut sen 10v työkokemuksella siellä Kannattaisi meidän jokaisen ennen kuin tuomitaan toisia katsahtaa peiliin ja miettiä ennen kuin heitämme sen ensimmäisen kiven
Minulla on itselläni toivottavasti vielä paljon hyvää tehtävänä ja koettavana mutta niin olisi mielestäni ollut pojallanikin Toki ymmärrän että elämällä ja kuolemalla on aikansa mutta suren silti rakasta lastani ja siihen minulla on LUPA
Olet avoin Eva.Stina.
Kiitos, kun kerroit enempi elämästäsi.
On helpompi sinua ymmärtää. *hymy*
Muutamat kirjoittamasi asiat ei kyllä ole ihan Raamatun mukaisia, sisällöltään.
Emme voi uskoa Jumalaan, irrallaan Raamatun ilmoittamista ohjeista.
Emme myöskään voi uskoa Raamattua, jos emme usko sen ilmoittamasta Jumalasta.
Me joko uskomme kaiken tai emme mitään. Jotain sieltä, jotain täältä se ei ole uskoa.
Ensiksi, synnin palkka on todella kuolema ja se kärsitään siellä Helvetissä. Ikuisessa tulessa.
Ja on tuleva myös tuomion aika, jolloin erotetaan hyvät pahoista.
Voit itse lukea kaikista asioista Raamatusta.
http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible
voit sana sanalta etsiä, kaikkea mikä kiinnostaa, tuosta osoitteesta.
Jumala ei todella ole julma.
Jumala kyllä vihaa syntiä. Ei syntistä.
Jumala osti takaisin kaikki meidät langenneen ihmiset. Olet lukenut Aatamista ja Eevasta.
Synti siis kyllä tuli tähän maailmaan, jokainen meistä on syntinen, mutta me emme saa elää synnissä. Me emme saa olla synnin orjia. Meidän ei tarvitse olla.
Erheitä tulee kaikille. Me lankeamme, teemme syntiäkin.
M U T T A
Synnit on jo maksettu ja kukaan ei voi enää riistää meitä tästä Jumalan omistuksesta.
Me vain uskomme Jeesuksen lunastus työ. Ja sinähän uskot !!!
Jeesus vielä lähetti Pyhän Hengen meille oppaaksi, ettemme vahingossakaan eksy.
Pyhä Henki opastaa, Hän on omantunnon tukena kertomassa mikä on oikein.
Elämässä, käytännössä se merkitsee sitä, että jos huomaamme tekevämme väärin, menemme vaan heti Jeesuksen luo. Rukoilemme … kerromme mikä painaa ..mitä on tullut tehtyä.. tai mihin asioihin haluamme vastauksen. Ei se ole sen kummempaa.
Eikä tarvitse miettiä, tuntuuko rukoillessa miltään. Tunteet kulkee omia ratojaan.
Rukoilemme vaan mitä apua haluamme.
Ihana asia, kun sitten Jumala vastaa, sen jälkeen uskokin muuttuu ihan todeksi.
On selvästi erotettava Evankeliumi ja Armo.
Evankeliumi on ilosanoma Jeesuksesta.
Armo on lahja. Saat sinäkin Armosta, kaiken anteeksi, saat Armosta olla se mikä olet. Kukaan ei voi kiltteydellään lisätä lunastukseen mitään.
Tiit.3:5
hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät..
Tärkein Jumalan lapsen ”teko” on lukea Raamattua. Usko vahvistuu, se on meille itselle avuksi.
Jos haluat jutella lisää laitan tähän osoitteeni
[email protected]
Rukoilen puolestasi. Lämmöllä Daidaih.
kanssasi aivan samaa mieltä eva-stina, helvettiä ei ole kuoleman jälkeen, se on täällä maan päällä ja eletään läpi.
Et ole hulluksi tulossa. Kuinka toivoisin elämääsi auringon säteitä ja toivoa paremmasta. Haluaisin lohduttaa sinua, eva.stina, mutten tiedä miten...
Muistele yhteisiä hetkiä, ne ovat omassa surussani aina auttaneet. Poikasi ei varmaankaan haluaisi äitinsä olevan niin onneton vuoksensa. - hänellähän on nyt kaikki hyvin. Hän tuli tähän maailmaan vain käymään, mutta antoi varmasti perheellenne niin paljon rakkautta. Minua on lohduttanut se ajatus että parempi edes pieni hetkinen, kuin se ettei olisi koskaan saanut tuntea sellaista henkilöä.
Suru on raskas taakka "selässä", aluksi tuntuu että musertuu sen alla ja ettei pysty elämään sen kanssa, sitten vaivalloisesti sitä oppii kantamaan, muttei koskaan sitä totu kantamaan. Eletään päivä kerrallan, anna elämällekin mahdollisuus.
Voimia sinulle!
Minäkin menetin poikani nyt vasta ennen joulua. Kyllä tosiaan tuntuu välillä, että tästä ei voi mitenkään selvitä. Poikani oli jo aikuinen (melkein 34 v) hänellä oli hyvä ammatti ja oma elämä. Olin ylpeä hänestä. Hän oli meille vanhemmille ja pikkuveljelle tuki (tällä nuorimmaisella neurologinen erikoisvaikeus)
Kuvittelin, että nuorimmaisen vaikeudet ovat meille pahinta, mutta eiväthän ne ole. Niin kauan kun on elämää on toivoa ja löytyy mahdottomaankin mahdollisuuksia, mutta kuolemalle me emme mahda enää mitään.
Tästä taivaasta ja helvetistä. Uskon Jumalaan ja kuoleman jälkeiseen elämään, mutta mihinkään helvettiin en usko. Olen lukenut Johanna Bromanin kirjaa Toinen Maailma ja uskon hänen käsitykseensä tuonpuoleisesta, jossa elämä jatkuu.
Hän kertoo myös unimaailmasta, mitä unet voivat meille viestittää ja millaiset unet.Hän kertoo rukouksen voimasta.
Minulle tapahtui eilen jotakin. Kävelin illalla hautausmaalla. Kävin poikani haudalla kaikkien aikaisemmin kuolleiden omaisteni haudoilla. Kävelin ympäri hautausmaata ja katselin vastikään haudattujen muistomerkkejä. Hautausmaalla oli muitakin yksinäisiä vaeltajia. Itkin niin että luulin pakahtuvani. Rukoilin voimia jatkaa, koska minua tarvitaan vielä.
En ole nähnyt pojastani kuin yhden unen aikaisemmin ja se oli aika kauhea. Viime yönä näin unta pojastani. Olin kuin matkalla jossakin ihanassa paikassa, jossa oli pajon väkeä. Aurinko paistoi, Odotin koko ajan näkeväni pokani (tiesin unessa, että hän on kuollut). Sitten hän tulikin, kauniina ja ruskettuneena. Hän katsoi jotenkin sivuun, ihan kuin ei olisi halunnut tavata minua, mutta tuli sitten luokseni ja yritti hiljaisesti kertoa, mitä on tapahtunut. Hän ei eläessäänkään pitänyt itsestään mitään suurta meteliä, Uni toi minulle lohtua. Voimia sinulle eva.stina ja kaikille muille lapsensa menettäneille (pienten tai suurempien. Minustakin tuntuu siltä kuin siivet olisi katkaistu, ei mikään tunnu enää oikein miltään.
Olen itsekin sitä mieltä toisaan että eiole mitään helvettiä olemassa Yksin jokin paikka jossa on hyvä olla "tuonpuoleisessa" ja siellä me joskus tavataan läheisemme
Onhan täälläkin palstoilla kaikenmoista ja jokainen lukee Raamattunsa oman uskonsa vallassa
Jotenkin jotkut puhuu siitä ansaitusta armosta minusta se armo on täysin ansaitsematonta
Tiedän semkin että entisellemme emme tule kukaan joka on lapsensa menettänyt Olipa lapsemme minkäikäisiä tahansa se suru on niin suuri ettei sitä voi millään mitata
Ihana uni tuo sinulla minkä kerroit Poikasi varmaan halusi tosiaan kertoa että hänellä on kaikki hyvin nyt
Minunkin poikani oli sellainen vaatimaton eikä tehnyt itsestään suurta numeroa Se että poikaparallani oli melkoisen huonot välit isäänsä välillä on painanut minunkin mieltä
Kun puhuit nuoremman poikasi neurologisista ongelmista Minun pojallani oli ADHD oireyhtymä ja ilmeisesti senkin johdosta vaarantaju vähäisempi kun "terveillä" nuorilla Hän oli varsin taitava kuski ja jotenkin hän halusi loistaa sillä taidolla vähän tyyliin "tässä asiassa olen hyvä ja minua ihaillaan" siis tarkoitan kaveripiirissä ja sillai
Näillä nuorilla kellä on näitä ongelmia on usein epäonnistumisia koulussa ja koulumenestyksessä ja he keksivät sitten omia juttuja missä ovat hyviä
Minäkin muistan kuinka ylpeä olin kun heti ensimmäisellä kerralla meni sekä kirjalliset että ajoinssi läpi ilman mitään erityistoimenpiteitä
Voi jos olisin tiennyt että se hänelle rakas auto jota laitettiin ja viritettiin oli se kohtalonpaikka hänelle Hän kävi rallikisoissa ja työskenteli siellä tiennäyttäjänä ja kaikkea
Autot oli hänelle henki ja elämä
Hän ei koskaan ollut ylivilkas niinkuin yleensä ADHD-nuoret ja lapset on mutta monta muuta asiaa oli toisin kun muilla Armeijaan hän ei oikein sopeutunut hän keskeytti sen pari kk ennen kuolemaansa ja sai lykkäystä (oliko siinäkin epäonnistumisen kokemus emme ehtineet paljon siitä puhua) En kirjottelisi tällaista mutta kun kerroit että lapsellasi on neurologisia juttuja niin ajattelin heti että jos haluat jakaa kanssani ajatuksia niin minun osoitteeni on [email protected]
Laitoin tuon osoitteen tuohon että jos on jotain sellaista mitä et halua että koko Suomi lukee
Voimia sinulle Lähden sytyttämään kynttilän poikani haudalle kohta ja kerron hänelle että siellä on eräs nuorimies hänen kanssaan jonka äiti täällä suree yhtä paljon kun minä esikoispoikaani
Kuullostanko hullulta ja typerältä Ei se mitään minä uskallan olla jo oma iyseni ihan täysin kun mitään pahempaa ei voi enää sattua minulle kun tämä pojan menetys Voimahali sinulle kohtalotoverini
Kiitos sinulle ja laitan sinulle kyllä yksityisviestiä myös, kun tässä kokoilen itseäni. Minun nuorimmaiseni vaikeudet painottuvat enemmän aspergerin puolle.
Usein näillä nuorilla on kuitenkin joitakin erittäin vahvoja alueita, kuten sinunkin pojallasi. Hänelle oli varmaan suurenmoinen onnistumisen kokemus saada se ajokortti. Antoi varmasti paljon itsetuntoa.
Kiitos sinulle, että jaksat muistaa myös meitä siellä poikasi haudalla. Voimahalaukset sinulle ja muille kohtalotovereille
Voit tosiaan laittaa ihan milloin vaan yksityisestikin viestiä Olen jopa joskus työskennellyt erityistä tukea tarvitsevien lasten parissa joten nämä kaikki Asperger Tourette Autismi ja ADHD jutut on tuttuja asioita
Sanoin tosiaan pojalleni kun kävin haudalla että siellä kanssasi on muitakin nuoria ihmisiä jonka äidit juttelee minun kanssa ja me suremme poikiamme täällä yhdessä maan päällä
En toki saanut vastausta sytytin kynttilät ja lähdin pois Itketti ihan kauheasti taas tänään siellä haudalla Siinä vastapäätä melkein on haudattu poikani kaveri joka menehtyi liikenneonnettomuudessa joulukuun ekä päivä viime vuonna hänkin Olen ollut hänenkin äitiin yhteydessä kun samalla paikkakunnalla asutaan
Täältä paikkakunnalta missä asun on 2 vuoden sisällä kuollut 5 nuorta miestä Ihan kauheaa kun ajattelee että näillä kaikilla itkee äiti poikaansa ja perheet yrittää vaan eteenpäin surussa vaikeuksista huolimatta
Kyllä poikani oli ylpeä kun onnistui siinä ajokorttiasiassa ja hän oli töissä Helsingissä jo puolisen vuotta ennen armeijan alkua ja kaikki tuntui menevän hyvin
Juuri näköjään kun luulee että kaikki alkaa luistamaan Poikani oli löytänyt tyttöystävän jota rakasti hyvin paljon Olivat menossa kihloihin kesällä joten tunne oli molemminpuolinen kaiketi
Sitten tulee tämmöinen takaisku Nuoret on nuoria Tämä tyttö meni kihloihin nyt uutenavuotena uuden kaverin kanssa ja hyvä kun löysi onnensa kuitenkin
kaikesta murheesta huolimatta
Jäikö sinun pojallasi perhettä Voi olla että olet joskus maininnut jotain kun aikaisemmin olet kirjoitellut palstalle mutta nyt en muista
Kiitos kun jaksat kannustaa ja lohduttaa
Voimahali sinunkin perheellesi!
Toivottavasti en tunkeile, mutta olin tunnistavinani
poikasi meidän poikamme koulutoveriksi.Rakas lapseni
on yksi niistä viidestä nuoresta miehestä, jotka ovat kuolleet samalla seudulla 2 vuoden sisällä.
Hän lepää viereisellä hautausmaalla.Hän kuoli kesäkuun alussa 2006.Olen kirjoitellut tänne palstalle eri nimimerkeillä.
Olet ollut paljon ajatuksissani.Voimia!
Minua nyt hämää tuo kun kerroit että poikasi lepää viereisellä hautausmaalla En ihan täysin ymmärtänyt että missä Poikani oli nimeltään Markus
Kirjoittele toki yksityisenkin sähköpostin voin tähän laittaa [email protected]
Ei minua haittaa vaikka perheemme tunnistetaan täällä Ei ole mitään salattavaa Kirjoittele vaikka tuohon yksityispostiini jos haluat vaihtaa ajatuksia
kanssani enemmänkin Vastaa nyt ainakin olenko täysin hakoteillä kenelle kirjoitan Aavistus on kenestä on kysymys mutta en laita mitään tähän siihen viittaavaa Ota itse yhteyttä
Voimia surussasi ja kiitos yhteydenotostasi Ei siinä ole mitään tunkeilevaa Kohtalotovereitahan me olemme
Menetimme perheemme ainokaisen auto-onnettomuudessa alkukesästä. Kirjoittelin silloin enemmän tänne. Nyt olen vain lueskellut teidän toisten viestejä lohtua saaden. Tunnen syvää myötätuntoa ja surua. Ikävä on kova, poikamme toi aina kotiin saapuessaan mukanaan auringon paisteen. Nyt tuo elämänilo, hänen energisyytensä ja elämän ilonsa on kaunis muisto. Olen kiitollinen,että saimme hänet, näimme varttuvan komeaksi nuorukaiseksi ja kaikki ne rakkaat muistot; eihän meillä ole muuta. Enempää lapsia emme saaneet. Elämä antoi meille hänet ja hänen aikansa oli kovin lyhyt. Hän ajoi valoisan kesäaamun auringon nousuun.
Surun tie on raskas ja moninainen vuoristorata. Olin alkuun sairauslomalla ja virkavapaalla. Tuntui että en selviä. Nyt aikaa on kulunut 8 kk. Työni sairaiden lasten ja nuorten parissa on niin mukaansa vievää, että työn keskellä suru on lieventynyt. Työssä ei ole yksinkertaisesti aikaa henkilökohtaisille asioille ja rakastan työtäni sekä olen hyvin kiintynyt joihinkin hoidokkeihini. Tämä kostautui, voimani menivät täysin ja olen sairastellut enemmän kuin koskaan. Tämä kertoo siitä että olemme psyykkisfyysisiä olentoja. Nyt kun mieli olisi tarvinnut lepoa ja hoivaa, kroppa ilmoitti minulle,että täytyy pysähtyä. Suru ottaa aikansa. Sille täytyy antautua silloin kun sen aika on.Yhtä ainoaa tapaa surra ei ole, hyvin yksilöllinen on surun tie. Juuri nyt en itke, ajatukset ovat enemmän taas pojassani. Ajattelen kaikkea hänessä, yöllä kun herään, pitkin päivää jne. Kysyn: miksi?
Tulipas aikamoinen vuodatus. Tuska puristaa rintaa ja toivon voivani vielä tänä iltana saavani itkeä itseni tyhjäksi. Mieheni kanssa yritämme tukea toisiamme.
Huomenna on suunnuntai. Käymme haudalla. ikävöimme ja muistelemme. Sellaista se taitaa olla meillä kaikilla, lapsemme pois antaneilla. Voimia teille. Auringon valo lisääntyy kevään myötä, niissä auringonnousuissa lapsemme tervehtivät meitä tuonpuoleisesta. Elämää on jatkettava, meille on vielä käyttöä, koska saamme itse jatkaa elämää.
Näin se on minäkin olen lasten parissa töissä ja pidän kovasti työstäni Välillä on vaan niin poikki että tuntuu ettei jaksa mitään
Nytkin meni viikonvaihde levätessä Ikäänkuin voimia ei olisi saman verran kun ennen Meillä tulee poikani kuolemasta kohta 10kk
Olin minäkin 2 kk sairaslomalla ja ajattelin että kun palaan töihin saan muuta ajateltavaa
Kyllä sainkin ei ehtinyt murehtia niin paljon Onko se sitten hyvä vai paha asia siitä en ole varma
Jos tosiaan elimistösi ilmoitti sinulle sairastamisella fyysisesti se on varmaan merkki siitä että pitää levätä Hienoa että huomasit sen
Tämä suru on kauhein kun menettää lapsen minulla on 19v tytär joka on äärettömän rakas Olisin vaan halunnut pitää tämän toisenkin lapseni
Näin hänen varttuvan nuoreksi mieheksi enkä olisi ikinä uskonut että joudun hänet pukemaan arkkuun ja ettei muuta ole kuin lohtu siinä kun on kauniita muistoja Sain kuitenkin pitää hänet 20v
Kun olisin varma että hän kuulee minua vielä Vaikken ole varma niin kerron joka ilta kuinka paljon häntä kaipaan ja rakastan Ehkä hän kuulee sen tuonne missä nyt on
Voimahalaus sinulle kohtalotoverini ja yritä jaksaa kaikesta huolimatta
Tälläkin palstalla saa monenlaisia kommentteja mutta lue sinäkin sillä lailla suodattaen Tuntuu että ne jotka ovat oikeasti menettäneet läheisen varsinkin lapsen ison tai pienen ymmärtää sitten on joukossa niitä jotka haluaa neuvoa ja arvostella mutta jätä sinäkin kaikki semmoiset omaan arvoonsa niin teen minäkin
Te kaikki lapsenne menettäneet, voimia suuresti ja lämmin osanottoni. Saan voimaa teidän kertomuksistanne, voimaa jaksaa eteenpäin. Kun tekin jaksatte. Minä menetin äitini yllättäen 3 kk sitten. Olen jo aikuinen, äitini oli 66-vuotias. Kuolema vaan oli yllätys, en edes hyvästellä ehtinyt. Löysin rakaan äitini kotoaan kuolleena, istumassa. Se näky jäi mieleeni ikuisesti, se tapahtuma kun yritin häntä herättää. Toivoin vielä silloin, että hän vain olisikin nukahtanut sikeään uneen ja heräisi. No, silmät olivat auki, mutta niissä silmissä oli jo tyhjä katse. Se muisto satuttaa minua enkä tule sitä päivää ikinä unohtamaan. Suru ja kaipaus ovat raastavia. Mutta kun tekin jaksatte lapsen menetyksen jälkeen, jaksan minäkin. Minulla on perheeni, siitä saan voimaa. Lapsillani ei ole enään mummia eikä ole ukkiakaan (ei ole ollut enään 15 vuoteen), mutta me jatkamme näin. Ikävöiden, joskus sitten muistellen rakkaudella.
En osaa edes kuvitella itseäni teidän asemaannne... tuskanne on varmasti suunnattoman suuri. Miten haluaisinkaan välittää voimia, lämpöä, jaksamista teille.
Lohdutuksen sanoistasi ja voimia Sinulle jaksamaan.
Näin pitkästä aikaa rakkaasta pojastani unta.Hän tuli yllättäen kotiin. Halasin ja ihailin häntä, että näytätpä terveeltä!Oletko kuntoillut viime aikoina.Hän vastasi rauhalliseen, lempeään tyyliinsä, että tottakai, monta kertaa päivässä.
Muuta en unesta muista, mutta olin aamulla tosi onnellinen.Tuntui,kuin olisin saanut hänet oikeasti
tavata.
Satuin tänne sivustolle taas pitkästä aikaa ja
luin viestejänne kyyneleet silmissä.
Kaksikymppinen poikani kuoli kolme vuotta sitten.
Haluaisin tuoda lohtua sinulle eva.stina ja kaikille muille surussaan möyriville. Et sinä tule hulluksi! Parasta mitä voit nyt tehdä on uskaltaa surra, kokea kaikki mitä tulee, itkeä, puhua kerta toisensa jälkeen asiasta.
Ensimmäinen puoli vuotta oli kauhein, sen jälkeen vähitellen tuntui että jalat taas kantaa.
Nyt, kolmen vuoden jälkeen...ajattelen poikaa joka päivä mutta enää en aina itke vaan hymyilen useasti muistaen kivoja asioita. Usein taas itken kun kuulen jonkun musiikin tai muistan jotain haikeaa...itken kun itkettää.
Kynttilän pidä haudalla aina palamassa. Poikani on vierelläni aina, sen tiedän, hyvällä tavalla, tukien omalla laillaan.Elämä jatkuu, elämä kantaa,suru muuttaa muotoaan. Yli siitä ei pääse ikinä mutta jonain päivänä vaan opit elämään surun kanssa. Se on osa sinua.
Voimia teille kaikille!
Siellä meidän enkelipojat nyt ovat vailla tuskaa ja murhetta Ei varmasti koskaan pysty unohtamaan ja se ei liene tarpeenkaan Suru vaan muuttaa muotoaan Minullakin se on jo välillä semmoista haikeaa ikävää
Välillä itkettää niin ettei loppua meinaa tulla
Välillä jo pystyy muistamaan niitä hyviä ja ihania hetkiä joita yhdessä saimme viettää
Voimia sinulle samassa tuskassa kamppaileva äiti
ja suuri kiitos lohduttavista sanoistasi
Tyttäremme 21v kuoli vähän yli vuosi sitten,äkilliseen sairaskohtaukseen.Tämä eka vuosi on ollut ihan musertava,ei itkemätöntä päivää ole ollut,joskus todella tuntui siltä että sekoaa. Ihmisten kohtaaminen on ollut vaikeaa,pienellä paikkakunnalla kun tunnetaan ja tiedetään. Nyt toisen vuoden kierto on menossa,olen huomannut et jokin päivä menee jo itkemättä,muistot eivät häviä,ja ne kysymykset miksi jo nyt miks ei myöhemmin,oliko jokin varjelus ottaa jo nyt pois, olisiko elämällä ollut sellaisia asioita joista hänet varjeltiin?? Kynttilä palaa meilläkin aina haudalla,enimmäkseen useita kynttilöitä. Kynttilät ja enkelit kuuluivat jo eläessä hänen suosikkeihin. Joka ikinen päivä kerron miten paljon rakastan ja ikävöin häntä,oma rakas lapseni.
Minulle on usein sanottu "mikä tarkoitus poikani kuolemalla voi olla". Olen aina vastannut etten tiedä kuoleman tarkoitusta mutta sen tiedän että hänen elämällään oli tarkoitus. Olen kiitollinen siitä että sain hänet ja hän oli luonamme 20 vuotta.
Kun ajattelee olisiko kaiken tämän tuskan vuoksi mieluimmin jättänyt hänet saamatta - niin ei ikinä!
Se kysymys "miksi" on ja sen kuuluu olla mutta vastausta siihen ei ole. Jossain vaiheessa sitä lopettaa sen kyselemisen...sopeutuu ja kasvaa siihen että meidän elämässä asiat meni näin.
Ei se vähennä surua ja ikävää mutta auttaa elämässä eteenpäin.
Kaikkea hyvää Sinulle!
Kiitos lämpimistä sanoista. Ystävänpäivän ruusun vein haudalle,ikävä iskee voimalla tällaisina päivinä.Ystävät olivät hänelle niin tärkeitä.
Kevättä kohti kuljetaan, itkien ja kaivaten. Kai se vielä joskus vähän helpottaa.
rakas kirjoittaja, ymmärrän surusi, et ole todellakaan tulossa hulluksi. voin vain sanoa ne lohduttavat sanat mitä kaikki sanoo , itse olen kokenut mutta se on totta. aika auttaa,ei poikasi halua varmastikkaan että unohdat häntä niinkun ei tarvitse tehdäkkään. aika auttaa. pojallasi on parhaimmat olot ja pehmolelunsa mukana taivaassa :) usko jumalaan.
Kyllä minä uskon Jumalaan ja sisimmässäni tiedän että poikani on siellä turvassa Ikävä on vaan niin raskas kantaa Kiitos lohdutuksesta Voimia sinulle myös
olemme varmaan kumpikin aika paljon täällä palstalla...minä olen menettänyt yhtäkkiä sen nuoren velupojan..ei tuo tuska tunnu hellittävän vaikka ammatti apua saan..pidän huolen että haualla ei ole yhtään pimeää tuntia lasken tarkkaan kynttilöiden paloajan..kun velupoika oli niin positiivinen aina ja siitä sai voimia...saa nähdä miten tästä selviää..
täällä aika paljon Sinulla on menehtynyt veli ja minulla poikani jolla on myös pikkusisko joka suree häntä suunnattomasti
Minulla ei ollut kun nämä 2 lasta ja he olivat tosi läheisiä toisilleen ja niin rakkaita molemmat minulle ettei osaa edes sanoa
Toinen jäi ja toinen otettiin näin varhain pois
Minäkin lasken tarkkaan ettei tule pimeää siellä haudalla Monenmonta kynttilää valaisee poikani viimeistä leposijaa Hän oli itsekin kaikista vaikeuksista huolimatta minunkin elämäni valo ja olen aikaisemminkin maininnut täällä että hän rakasti valoja itsekin Jouluna piti laittaa ikkunat täyteen monenlaista Hänellä oli iskemätön kauneudentaju
Persoonallinen nuorimies jolla oli sydän siellä missä pitääkin
Tyttöni on myös todella symppis tyttö ja paljon kavereita joka kertoo kyllä luonteestakin jotain
En minä tiedä aina miten selviää päivästä toiseen ikävän kanssa mutta kun ei ole vaihtoehtoja niin on pakko Suru sydämessä joka päivä ja jotenkin kauhea epätodellinen toivo että jos se ei ollutkaan lopullista Tiedän että tämä on typerää mutta en voi sille mitään Voimia sinulle veljesi menettäneelle ja kiitos myötäelämisestä
Jos lueskelet minun viestejäni täältä siellä on jossakin minun sähköpostiosoitteenikin
[email protected] jos haluat kirjoittaa henkilökohtaisemminkin
Minäkin olen menettänyt läheiseni, Äitini, jota viimeiset vuodet hoidin itsekseni. Vuosien varrella Äitini, tuo hauras ja avuton vanhus, tuli hyvin läheiseksi ja rakkaaksi. Kun Äitini aika tuli, niin suru oli suuri. Olin pahoillani siitä, ettei sisarukseni juuri surreet häntä eikä juttelu surusta kiinnostanut. Olenkin surrut yksikseni. Haudella oli kynttilät palamassa jatkuvasti, joka päivä. Kuten kotona kuvan vieressä. Nyt kun aikaa on mennyt yli neljä kuukautta ja päivä pitenee, niin olen sytyttänyt kynttilät aina kun siltä tuntuu. Ja usein tuntuu siltä. Aluksi töistä oli ihan kiire haudalle. Juttelinkin siellä ja kyyneleitä vuodatin. Haudalle mennessäni lauleskelin: Äidin haudalle valon vien.... Ilo oli suuri, kun näin haudan ja siellä kynttilän valaisevan.
Kaipaus on vieläkin suuri, mutta on hymykin alkanut tulla kasvoille. Olen järjestellyt mm. valokuvia ja muistot niistä ovat kauniina edessä. Kevät alkaa tulla ja kohta ruoho alkaa vihertää. Haudalla ovat silloin kukat ja Äiti ja Isä tietää, että aito rakkauteni heistä kantaa aina mukanani pulpahtaen välillä kaipauksena ja kyyneleinä.
Sinulla on kahta suurempi suru kohdattavana. Äitini menetti myös pienen poikansa varhain. Olen siitä tyytyväinen, että siitä juttelin hänen kanssaan. Ja hyvin usein sanoin vieväni myös kynttilän haudalle. Vaikka pojan menetys ei näkynyt ulospäin, niin ei Äiti siitä ole koskaan toipunut. Suru vaan muutti muotoaan ja Äitini purki sitä työn tekoon ja Martta-yhdistyksen harrastukseen. Siellä oli myös juttelukavereita.
Paljon voimia Sinulle.
myötäelämisestä Suru on kauhea taakka kannettavaksi
Lapsen menetys on niin suuri tunnetaakka että siitä ei todellakaan selviä varmaan koskaan
Ihana että sinä rakastit äitiäsi niin paljon hänen eläessään Ehkä sisaruksesi suree toisella tavalla ja toiset selviää vaan jotenkin nopeammin Vaikka rehellisyyden nimissä minäkin kutsun suremattomuutta jonkinasteiseksi tunnekylmyydeksi
Ihmiset pelkää näyttää suruaan nykyisin enemmän kuin ennen
Minä itkin juuri eilen illalla niin katkerasti poikani poismenoa Ihan yksin ei ollut ketään muuta kelle kertoa enkä kai olisi osannut kertoakaan minkänimistä tunnetta itken
Kiitos kun kerroit että äitisikin oli menettänyt lapsensa ja sinusta näytti siltä että hän ei toipunut siitä kokonaan koskaan Se jotenkin lohdutti kun niin moni ihminen sanoo minullekin että minun pitäisi lopettaa sureminen
Olenhan minä työelämässä ja harrastankin liikuntaa pääasiassa mutta silloin kun tunnen tarvetta itkeä ja surra niin silloin teen kyllä niinkuin itsestä tuntuu enkä noudata jotain stereotypiaa enkä vaadi sellaista muiltakaan
Voimia sinulle suruusi äitisi poismenon vuoksi
Lämmin halaus pakkasenpuremalle sydämelle Sulatetaan niitä sydämiä välillä sillä itkulla joka puhdistaa minulla ainakin
Olet ihana ihminen!Poikasi varmasti rakasti sinua todella paljon, kun hänellä on noin ihana äiti kuin sinä! Minä uskon kovasti että tapaatte vielä, sitten taivaassa, kun sinun aikasi tulee. Todella toivon niin. Olet kyllä ansainnu kaiken ihanan! Miten jaksat noin kovasti muita auttaa kun itsekin olet niin surullinen?
Kauniista sanoistasi Kun nyt tiedän miten kipeää suru on siksi yritän lohduttaa myös muita En uskonut ikinä että näin kovaa kipua voi tuntea henkisesti
Odotin ja rakastin tätä poikaani niin kovasti Minun rakas esikoiseni joka näin julmasti piti ottaa minulta pois Jos olisin voinut valita olisin antanut oman henkeni hänen edestään Vaan kun ei ollut minun vallassani hänen elämänsä
Kyllä minä uskon että tapaan hänet taivaassa sitten kun minun aikani on
Minulla on 19v tyttö joka on nyt silmäteräni ja poika on myös siellä jossakin olemassa minua odottamassa Surullinen olen kyllä koko ajan enkä ikinä voi muuttua entiselleni Iloakin monista asioista on mutta sitä sumentaa surun kyyneleet päivittäin
Ehkä minun poikani siellä Taivaan kodissa tietää ja näkee miten paljon häntä kaipaan
En sanonut varmaan tarpeeksi usein täällä yhdessä ollessamme kuinka tärkeä hän oli mutta ehkä hän sen toivottavasti tiesi sanoittakin
Varmasti rakastit häntä. Näkeehän sen jo näistä kirjoituksistakin. Kertoo todellisesta rakkaudesta tätä henkilöä kohtaan, jos henkensäkin menettäisi hänen puolestaan. Minäkin menettäisin entisen läheiseni puolesta. Haluan muutenkin kuolla ennen häntä, en kestäisi sitä tuskaa jos hän kuolisi. Joutuisin tappamaan itseni. Haluan muutenkin mennä edeltä taivaaseen, ehkä voisin sieltä käsin suojella häntä pahalta ja tulla häntä vastaan, sitten kun hänen aikansa tulee, että varmasti osaa perille. Kuulostaa jo varmaan omituiselta, mutta minulle ihan sama mitä muut tästä ajattelevat! Kyllä varmasti poikasi tietää kuinka häntä kaipaat ja rakastat
Minunkin lapseni oli määrä mennä sinne minun edeltä ettei tarvitse sitten ilman minua sinnitellä Hän tarvitsi äitiä niin moneen asiaan vaikka aikuinen olikin jo
Olisiko hänelä ollut ketään joka olisi puolia pitänyt monessa kohdassa jos minun aikani olisi ollut ennen häntä
En halua kuullostaa itserakkaalta en siksi kirjoita näin mutta totuus oli että kommelluksiakin sattui niinkuin kaikilla ja itse asiassa hän tiesi että "niin pahaa asiaa ei ole ettei minulle voi kertoa"
Hän oli itsekin empaattinen ja toisista huoltapitävä nuori mies joka auttoi jos pystyi
Sikäli ymmärrän hyvin että sinäkin haluat ensin läheistäsi odottamaan
Ei enempää tuskaa voi antaa kannettavaksi kun oman lapsen menetys silti on pakko elää ja odottaa sitä hetkeä kun oma aika tulee
Tarvitsee tyttäreni minua se on selvä ja tuen häntäkin yhtä pyyteettömästi kun poikaakin
Mitään sen parempaa minulle ei voi kukaan antaa kun minun lapset Toinen on nyt vaan enkelipoikana taivaassa toinen täällä kanssani päivieni ilona
Kiitos kauniista viestistäsi
Tuohon en usko että välttämättä se oman lapsensa menetys on pahinta! Itsekin olin raskaana ja sain keskenmenon. Silloin ajattelin että tämä on ihan pikkujuttu verrattuna siihen että tämän läheiseni menetin (joka ei edes ole kuollu.) Pelottaa ihan ajatella mitä tapahtuis jos hän kuolisi. Tietenki se on eri asia että onko saanu keskenmenon vai sitten kasvattanu lastaan jo parikymmentä vuotta, mutta ei se kyllä aina noinkaan mene että se lapsen kuolema pahinta. Meitä on niin erilaisia. Ei ole minusta kovin reilua niitä surijoita kohtaan sanoa noin, jotka kärsivät ja surevat jotain toista menetystä.
Se on kyllä ihana asia että olet saanu ne lapset!
Ei minullekaan voisi antaa parempaa kuin entinen rakas läheiseni takaisin!
En todellakaan tarkoittanut "arvottaa" menetyksiä noilla sanoillani että Lapsensa menetys on pahinta mitä voi sattua Se vaan tuntuu siis minun elämässäni pahimmalta menetykseltä
Olen pahoillani että ilmaisin itseni niin huonosti että ajattelit minun jotenkin pitävän omaa menetystäni suurempana kun kenenkään muun Ei varmasti näin ole siinä olet oikeassa että suru on surua oli se millaista hyvänsä
Minäkin sain 3 keskenmenoa enne tämän poikani syntymää ehkä sekin vaikuttaa ajatuksiini kun niin kovasti heitä halusin Lainaahan lapset on meille
mutta tuskani on kauhea ja niin on varmasti sinullakin ja kaikilla muilla jotka suree Oli surun aihe mikä hyvänsä
Ilmaisinko nyt itseni ymmärrettävämmin?
Jokainen suru on yksilöllinen ja ainutkertainen. EvaStinan ei tarvitse pyydellä anteeksi. Ymmärrän täysin hänen pahan olonsa, surun, ikävän ja kaikki ne tunteet, joita oman lapsen menetys tuo tullessaan.En ala väitellä siitä,milloin ja kenen suru on raskainta tai vaikeinta. Kaikilla omaisensa menettäneillä on varmasti raskasta. Samaistun lapsensa menettäneiden tuskaan, kun omakin poikani menehtyi auto-onnettomuudessa. Vertaistukeahan meistä suurin osa on täältä hakemassa.
Alkuun tuntui,että en selviä ainoan lapsemme menetyksestä ja lääkärini tilasikin minulle keskusteluapua työterveyspsykologilta. Heti en jaksanut mennä sinne kriisiapuun enkä ollut valmis käsittelemään kipeää asiaa. Vasta noin kuukausi hautajaisten jälkeen oli eka istunto. Monet asiat olinkin jo oivaltanut ja vaistomaisesti toiminut aivan niinkuin minua sitten neuvottiin. Esim. onnettomuuspaikalla käynti, koko auttamisketjun selvitys ja ensiapuhenkilöstön kanssa olimme puineet tapahtuman läpikotaisin. Poikamme oli ruhjoitunut todella pahoin, kallo murskana ja en saattanut käydä lainkaan katsomassa hänen ruumistaan. Hautaustoimiston väki laittoi hänet arkkuun ja pojan setä teki tunnistuksen.Mieheni ei myöskään kyennyt kuollutta poikaamme hyvästelemään. Psykologi oli sitä mieltä,että minun olisi pitänyt edes poikani kylmenneestä kädestä ottaa kiinni ja hyvästellä. En jossittele. Viimeinen kuva pojastani on se kun hän vuorokautta aiemmin kävi kotonamme ja oli täynnä iloa, naurua ja energiaa. Komea, kookas, siististi ja tyylikkäästi pukeutunut nuori mies. Meille niin kovin rakas.
Keskustelussa psykologi painotti sitä, että surulle pitää antaa aikaa ja olla itselleen armollinen ja hyväksyä se tosiseikka,että suru ja ikävä vie voimat. Ja kertoi,että monissa tutkimuksissa on käynyt ilmi,että oman lapsen kuolema on ehkä raskaimpia asioita joita ihmisen elämän varrella voi vastaan tulla. Luetteli :puolison, sisarusten, vanhempien kuolemat, avioeron, sairaudet ja sellaiset rankat rikokset, joita ihminen katuu. On kriisejä paljon kaikilla matkallaan, eikä niistä mitään voi vähätellä. Kullakin nyt vain on se oma asia läpikäytävänä ja raskaimpana mielessä.
Tämä keskustelupalsta on tuonut lohtua ja aina tätä lukiessani tunnen syvää myötätuntoa teitä toisia raskaan elämänvaiheen kanssa kamppailevia kohtaan.Meitä on paljon, en ole ainoa. Lämmin halaus ja voimia!
No niin, elikkäs et tarkoittanut. Asia ok.
En ajatellu sinun pitävän omaa menetystäsi suurempana. Kerroin vaan että se ei tunnu muista kivalta, jotka surevat toista asiaa. Mutta kiva kun korjasit asian ettei tule väärinkäsityksiä. Kyllä ilmaisit itsesi hyvin. Anteeksi minunki puolesta jos tekstini vaikutti töykeältä.
Uskon kyllä että tuskasi on kauhea.
Lämmin halaus ja voimia! Koitahan pärjäilä:)
Läheisen menetys on kipeä asia. Itse olen kokenut nyt poikani menettäneenä, että tämä lapsen menetys on ollut minulle todella kovan tuskan paikka.
Poikani kuoli ennen joulua, hän oli lähes 34 v.
Kuolinsyykään ei ole vielä varmistunut. Hän kuoli kotonaan.
Olen tullut todella pelokkaaksi. Pelkään, että muillekkin perheenjäsenille sattuu jotakin. En saanut miestäni tänään puhelimella työstä kiinni, puhelut menivät hänen vastaajaansa. Soitin monta kertaa ja pelkoni kasvoi. Mieheni joutuu työnsä takia ajamaan ja liikkumaan aika laajasti. Olin aivan paniikissa, enkä voinut lainkaan keskittyä työhöni (muutenkin nykyään keskittymisvaikeuksia).
Tulin kotiin ja kuljeskelin rauhattomana ja mietin, mitä tekisin.
Mieheni tuli hetki sitten ehjin nahoin, kännykkä oli kostunut ja mennyt mykäksi.
En tiedä miten jaksan tämän tuskani kanssa. Miksi meille ihmisille on tosiaan annettu niin paljon tuntemuksia ?
Töissä työtoverit puhuvat matkoistaan ja ostoksistaan. Olen kuin ulkopuolinen. En pysty menemään mihinkään isoihin kauppoihin tai tavarataloihin.
Jääköhän sitä tallaiseksi koko loppuelämäkseen ?
Vein eilen kynttilän poikani haudalle. Siellä paloi monta muutakin kynttilää. Olen sinne vienyt myös kaksi enkeliä. Tapasin myös veljeni hautausmaalla. Hän ja vaimonsa ovat myös menettäneet onnettomuudessa yhden lapsensa, poika hänkin. Poikiemme haudat ovat lähekkäin ja viemme haudoille kynttilöitä vuoroon. Ehkä pojat ovat nyt yhdessä tuolla toisessa maailmassa, jonne emme vielä me täällä olevat näe. Toivon, että siellä he ovat isovanhempiensa ja muiden rakkaiden sukulaisten ympäröimänä, heidän jotka ovat jo meidät jättäneet. Rukoilen joka päiä Jumalalta voimaa kantaa tämä suru. Hän antoi tämän meille vanhemmille kestettäväksi, hän antaa myös joka päivälle voimaa. Voimaa sinulle eva.stina ja kaikille lapsensa tai muun läheisensä menettäneille. Suru on raskas kumppani, koetetaan selvitä hetkestä toiseen toinen toistamme tukien ja ajatellen.
pitkään ennen kuin pystyin menemään julkisille paikoille Luultavasti se kuuluu siihen isoon järkytkseen läheisen menettämisen takia
Minulla tuli ihan niinkuin paniikkikohtauksia jos yritin mennä johonkin silloin alussa
En uskaltanut olla yksin hetkeäkään edes kotona
Nyt on jo vähän lieventynyt Sain lääkitystäkin siihen että sain elämänsyrjästä kiinni
Olen töissä tätä nykyä jo Meillä on kohta 10kk pojan kuolemasta
Lyhyt aika ja suru on tosi kipeää vieläkin
En varmaan aivan ennalleni tulekaan ja liekö tarpeenkaan
Kiitos lohdutuksestasi Voimia sinulle myös surussasi Siunausta päiviisi ja yritä jaksaa päivä kerrallaan tai edes tunti minuutti tai sekuntikin kerrallaan Rukoilen puolestasi jaksamista
Minäkin muuten pelkään koko ajan että läheisille ja ystäville sattuu jotakin Heti kun joku on tien päällä menossa muistuu mieleen se kauhea kolariaamu viime keväänä
Niin minäkin pelkäsin mennä ihmisten ilmoille, olin sairaslomalla viikkoa vajaa 2 kuukautta. En millään uskaltanut mennä kauppaan,pelkäsin että joku esittää surunvalitteluja, en millään pystynyt vastaamaan itkemättä ja olisin halunnut mennä kuin huppu päässä keskustelematta kenenkään kanssa.Vieläkään, yli vuosi tyttären kuoleman jälkeen en pysty itkemättä puhumaan sellaisten ihmisten kanssa joita en ole nähnyt tämän surun vuoden aikana.Ne rohkeat jotka uskaltautuivat käymään silloin on helppo kohdata.
Minäkin pelkäsin jäädä yksin kotiin pitkän aikaa,kun olin yksin itkin vain koko ajan, luin adresseja ja osanotto kortteja, katselin valokuvia, tuntui että elämällä ei ole mitään tarkoitusta. Työpaikalla tuntuu että ihmiset puhuu turhista pikku vastoinkäymisistä ja valittavat mitättömistä asioista, kun ajattelee mitä itse on menettänyt niin ei voi osallistua keskusteluun ja jää ulkopuoliseksi monista jutuista, ei vaan kertakaikkiaan jaksa.
Kyllä oman lapsen menettäminen on vaikeista vaikein asia, en tiedä selviääkö tästä koskaan, se koskee niin..
Nyt menee hermot!!! Kuulkaa se oman lapsen menettäminen on tosi pieni asia verrattuna läheisen ystävän menettämiseen! Kyllä se on pahinta mitä voi sattua se ystävän menetys! Kyllä teidän tuska on pientä tähän verrattuna!
Toivottavasti pikkuhiljaa tajuatte miltä tuo tuntuu kun sanotaan että se oman lapsensa menettäminen pahinta!Ajatelkaan nyt sillä tavalla jos teille tulee joku noin sanomaan. Vähättelette sillä muiden surua. Kyllä kadun sitä kun eva.stinalle kommentoin! Ei eva.stinassa ihmisenä mitään vikaa, ärsyttää vaan nuo sanat. Ja kaikkien muidenkin jotka sanoo että lapsen menetys pahinta. Ei se niin ole välttämättä!
osu omalle kohdallesi!!! Voin kertoa, että pahinta mitä isälle tai äidille voi tapahtua ON oman lapsen kuoleman kokeminen. Hyvää ystävää, niin surullista kuin menetys olisikin, et ole kantanut/tuntenut kehdosta hautaan!! Oma lapsi on kuin osa itseä ja antanut tarkoituksen elämälle omalta osaltaan. Menetyksen myötä sammuu osa itsestä, mitä ei ehkä ystävän, myöhemmin tapaaman ihmisen menetyksen myötä tapahdu...
No kyllä tapahtuu!! Ei se sitä tarkoita että jos on kauan tuntenu jonku ihmisen, niin se välttämättä on sitten tärkeämpi kun se johon on myöhemmin tutustunu. Kyllä ystäväni anto mulle tarkoituksen elää ja on kuin osa minua! Voisin kaikki muut läheiseni antaa pois jos vaan saisin ystäväni takaisin!! Kyllä sen lapseni menetin, vaikka ei ollut kyllä kerennyt syntyä vielä, mutta silloin ajattelin, että se tuska on pientä verrattuna tähän ystävän menettämiseen.
On niin tyhmää tällasista tapella, että kenen tuska suurinta. En edes mieti keillä täällä on suurin tuska, haluan vaan korjata nuo teidän sanat, kun se ei todellakaan aina mene noin. Ei tunnu kivalta tuollaisia lukea jos jotain toista suree! On teillä varmaan suuri tuska, kyllä minä sen uskon, mutta älkää arvostelko muiden tuskaa!
potaskan kirjoittelua ja kiusaa surevia vanhempia. Sullon kuitenkin joku läheisriippuvuus, tai mikä lie selkeästi jos joku tyyppi on ollut sinulle omaa lasta tärkeämpi! Onneksi et ole äiti noin ajattelevana. Onhan tollasia nähty uutisissa ja elämässäkin, että laiminlyödään omaa jälkeläistä jonkun "rakkaudella parannettavissa olevan" kriminaalin tähden. Joo, sun miehesi ei välttämättä sitä ole/ollut, älä hermostu...
Ahaa, vai että MINÄ kiusaan? Onkohan näin. Vai olisiko kenties näin että SINÄ kiusaat. Ei siihen tarvi edes kysymysmerkkiä laittaa perään kun tiedän että asia näin on ;)
En veikkonen ole läheisistäni riippuvainen, en. Asia enemmänkin toisin päin.
Ja onneksi sulla on lapsi kuollu! Eipähän tarvi sun lapsiparan tuollaisesta äidistä kärsiä enää! Joka vain omaa etuaan ajattelee.
"Rakkaudella parannettavissa olevan kriminaalin tähden." -voi helvetti. Alan olla susta jo vakavissani huolissaan. Voisi olla sulla olis ihan viisas ratkaisu lähteä käymään psykiatrilla, kyllä se ohjaa sut oikeaan paikkaan, älä huoli. Siitä se elämä lähtee käyntiin :)
Suru . Pärjätään .