Olen 26v mies.Erottiin naisen kanssa monen vuoden seurustelun(6v) ja yhdessä asumisen(4v) jälkeen. Siitä on nyt joitakin kuukausia(3-4). Aluksi oli helvettiä, rankkaa ja kaikista pahinta oli kuitenkin kiire töiden takia tuona aikana, että en voinut käsitellä asiaa loppuun asti, vaan osa jäi elämään omaa elämää.
Eropäätöksen jälkeen seuraavat viikot oli tosi vaikeita, koska tiesin, että tämä oli nyt loppu, sillä puolisoni oli koko suhteen ajan ollut extra määrätietoinen, eli tiesin, että hänen päätöksensä erosta pitää eli ero tästä nyt tulee. Mutta sillä samalla hetkellä iski toiveet ja unelmat, että ehkä palaamme vielä yhteen. Joka päivä toiveet vaan kasvoivat, vaikka jokainen päivä vain varmisti vielä enemmän sitä, että niin ei tule tapahtumaan.
Juttelimme paljon exän kanssa noina aikoina, haaveet ja toiveet saivat joka ikisellä tapaamisella lisää voimaa ja joka tapaaminen päättyi riitelyyn, koska "en saanut" vastakaikua noille toiveilleni, niin turhaiduin moneen pieneen ja isompaan asiaan. Syyttelin ja sanoin pahojakin asioita. Tuli itkettyä paljon itekseen. Kunnes nyt joitakin viikkoja sitten vaan tajusin, että se on ohi. Se oli omalla tavalla suuri helpotus.
Se vapaus tehdä asioita oli hieno tunne, mutta pian huomasin, että ainakin vapaus silloin ja nyttenkin (olen sinkku) on tietyllä tavalla illuusiota. En voisi koskaan pettää naista suhteessa, koska en edes nyt sinkkunakaan halua harrastaa yhdenyönjuttuja. Enkä tule niitä harrastamaankaan.
Kaikista pahinta on yksinäisyys, enkä tarkoita nyt pelkästään fyysistä yksinäisyyttä, mutta myös henkistä. Ei ole sitä joka kysyy, että miten voin, miten menee, eikä ole niitä halauksia, suudelmia ja sitä läheisyyttä.
Tiedän, että minulla on hyvät (oikeasti loistavat) mahdollisuudet kokea nuo asiat uudestaan, siis parisuhteen ihanuus, sen naisen kanssa jonka tulen kohtaamaan sitten joskus tulevaisuudessa. Silti elän ristiriidassa itseni kanssa siltä osin, että haluaisin päästä uuteen suhteeseen heti, mutta tajuan, että on hyvä miettiä asioita kunnolla, että mitä haluan elämältäni ja erityisesti parissuhteeltani. Varmasti saisin monelta naiselta tuota huomiota ja hellyyttä, mutta tiedän, että itselleni kaivan kuoppaan, jos ottaisin jonkun näkemättä vaivaa, että tutustuisin kunnolla, koska haluan kumppanini omaavan myös joitakin muitakin ominaisuuksia kuin pelkkää huomiota ja hellyyttä.
Voin sanoa, että aika hyvin tiedän mitä haluan tulevalta parisuhteeltani, mutta tiedostan yhden ominaisuuteni(ongelman), että haluan olla "kaikkien kaveri" eli etten halua loukata ketään. Ja jos sattuisi käymään niin, että joku vetäisisi minulta "jalat alta" niin suorastaan pelolla ajattelen että miten selviäisin sellaisesta tilanteesta. Osaisinko sanoa ei, vai menisinkö tilanteen mukana kenties huonoon suhteeseen. Pidän itseäni tietyllä tavalla aika rationaalisena, mutta se pelon tunne, että en ehkä löydäkään parempaa naista voi olla kohtalokas. Mielenkiinnolla odotan, että mitä tulen tekemään tuollaisessa tilanteessa.
Näin lopuksi täytyy sanoa, että muutama päivä sitten itkin tätä eroa ensimmäistä kertaa samalla hymyillen. Se oli uskomaton tunne sekä surua ja iloa samanaikaisesti.
En osaa paljon neuvoa niitä jotka ovat eronneet, se on tuskaa ja helvettiä, mutta usein sieltä tuskasta kun pääsee edes hieman pois tai vähän liikkeelle, niin huomaa niitä valopilkkuja. Aluksi ehkä yhden, mutta vähitellen lisää ja lisää, kunnes jonain päivänä huomaa, että on aurinkoinen päivä. Tuska ja helvitti on ikäviä asioita, mutta toisaalta ne myös peilaa kuinka paljon itse antoi tuohon suhteeseen. Ei kaikki ihmiset pysty antamaan rakkautta niin paljon, että se tuska sen suhteen loppumisen jälkeen on sietämätöntä. Siitä kannattaa omalla tavalla olla ylpeä, että omaa niin suurta rakkautta. Ja vielä ylpeämpi siitä, että kenties joku toinen uskomattoman hieno ihminen saa myöskin kokea sen rakkauden sinulta tulevaisuudessa.
Eropäätöksen jälkeen seuraavat viikot oli tosi vaikeita, koska tiesin, että tämä oli nyt loppu, sillä puolisoni oli koko suhteen ajan ollut extra määrätietoinen, eli tiesin, että hänen päätöksensä erosta pitää eli ero tästä nyt tulee. Mutta sillä samalla hetkellä iski toiveet ja unelmat, että ehkä palaamme vielä yhteen. Joka päivä toiveet vaan kasvoivat, vaikka jokainen päivä vain varmisti vielä enemmän sitä, että niin ei tule tapahtumaan.
Juttelimme paljon exän kanssa noina aikoina, haaveet ja toiveet saivat joka ikisellä tapaamisella lisää voimaa ja joka tapaaminen päättyi riitelyyn, koska "en saanut" vastakaikua noille toiveilleni, niin turhaiduin moneen pieneen ja isompaan asiaan. Syyttelin ja sanoin pahojakin asioita. Tuli itkettyä paljon itekseen. Kunnes nyt joitakin viikkoja sitten vaan tajusin, että se on ohi. Se oli omalla tavalla suuri helpotus.
Se vapaus tehdä asioita oli hieno tunne, mutta pian huomasin, että ainakin vapaus silloin ja nyttenkin (olen sinkku) on tietyllä tavalla illuusiota. En voisi koskaan pettää naista suhteessa, koska en edes nyt sinkkunakaan halua harrastaa yhdenyönjuttuja. Enkä tule niitä harrastamaankaan.
Kaikista pahinta on yksinäisyys, enkä tarkoita nyt pelkästään fyysistä yksinäisyyttä, mutta myös henkistä. Ei ole sitä joka kysyy, että miten voin, miten menee, eikä ole niitä halauksia, suudelmia ja sitä läheisyyttä.
Tiedän, että minulla on hyvät (oikeasti loistavat) mahdollisuudet kokea nuo asiat uudestaan, siis parisuhteen ihanuus, sen naisen kanssa jonka tulen kohtaamaan sitten joskus tulevaisuudessa. Silti elän ristiriidassa itseni kanssa siltä osin, että haluaisin päästä uuteen suhteeseen heti, mutta tajuan, että on hyvä miettiä asioita kunnolla, että mitä haluan elämältäni ja erityisesti parissuhteeltani. Varmasti saisin monelta naiselta tuota huomiota ja hellyyttä, mutta tiedän, että itselleni kaivan kuoppaan, jos ottaisin jonkun näkemättä vaivaa, että tutustuisin kunnolla, koska haluan kumppanini omaavan myös joitakin muitakin ominaisuuksia kuin pelkkää huomiota ja hellyyttä.
Voin sanoa, että aika hyvin tiedän mitä haluan tulevalta parisuhteeltani, mutta tiedostan yhden ominaisuuteni(ongelman), että haluan olla "kaikkien kaveri" eli etten halua loukata ketään. Ja jos sattuisi käymään niin, että joku vetäisisi minulta "jalat alta" niin suorastaan pelolla ajattelen että miten selviäisin sellaisesta tilanteesta. Osaisinko sanoa ei, vai menisinkö tilanteen mukana kenties huonoon suhteeseen. Pidän itseäni tietyllä tavalla aika rationaalisena, mutta se pelon tunne, että en ehkä löydäkään parempaa naista voi olla kohtalokas. Mielenkiinnolla odotan, että mitä tulen tekemään tuollaisessa tilanteessa.
Näin lopuksi täytyy sanoa, että muutama päivä sitten itkin tätä eroa ensimmäistä kertaa samalla hymyillen. Se oli uskomaton tunne sekä surua ja iloa samanaikaisesti.
En osaa paljon neuvoa niitä jotka ovat eronneet, se on tuskaa ja helvettiä, mutta usein sieltä tuskasta kun pääsee edes hieman pois tai vähän liikkeelle, niin huomaa niitä valopilkkuja. Aluksi ehkä yhden, mutta vähitellen lisää ja lisää, kunnes jonain päivänä huomaa, että on aurinkoinen päivä. Tuska ja helvitti on ikäviä asioita, mutta toisaalta ne myös peilaa kuinka paljon itse antoi tuohon suhteeseen. Ei kaikki ihmiset pysty antamaan rakkautta niin paljon, että se tuska sen suhteen loppumisen jälkeen on sietämätöntä. Siitä kannattaa omalla tavalla olla ylpeä, että omaa niin suurta rakkautta. Ja vielä ylpeämpi siitä, että kenties joku toinen uskomattoman hieno ihminen saa myöskin kokea sen rakkauden sinulta tulevaisuudessa.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Luin tarinasi. Se antaa lohtua mitä tuleman pitää omassa elämässäni. Tällä hetkellä olen ihan turta ja voimaton tajutessani, että jään yksin. Mutta jossain vaiheessa alkaa ilmeisesti helpottaa ja elämä jatkuu.
...on myös omissa ajatuksissani. Itse vaan olen vieläkin eron jälkeen rikki, vaikka siitä jo yli puoli vuotta. Ehkä se johtuu siitä, että suhde päättyi siihen, että exäni jäi kiinni vuosien sivusuhteesta ja kaikki illuusioni parisuhteesta romahtivat. Ja exä on edelleen minuun yhteyksissä. Yksinäisyys on välillä valtava ja se kaipuu...Kunpa tunteensa voisi tappaa käskemällä. Ja samalla viha siitä, että minua ei kunnioitettu tuon enempää, kun vuosia valehdellaan monista tärkeistä asioista. Mutta muuten olen ajatellut paljon asioita samoin kuin sinä. Aion päästä yli, mutta en kyllä tiedä, onko minusta enää parisuhteeseen. Mutta kirjoitit kauniisti.
Meidän suhteessa ei ollut mitään kolmansia osapuolia, joten parisuhteen loputtua on vielä ihan hyvä ystävyys jäljellä. Pidetään yhteyttä aina silloin tällöin, ite kyllä tarkotuksella yritän näin alkuun pitää vähemmän yhteyttä, että saa rakennettua se pohjan uudelle elämälle ilman sitä exää. Aikaisemmin ajattelin, että olisi ollut helpompi, jos olis ollut jotain pettämisiä. Silloin olisi ollut selvempi, että suhde on ohi ja toinen oli se syyllinen pettämiseen. Mutta aikaisemminkin ja nyt kun luin sun jutun, niin oon onnellinen, että meillä ei ollut tollasta valehtelua ja selän takana vehtaamista.
Oli vaikeata tajuta, kun ei ollut sellaista selvää syytä erota(ainakaan itellä silloin), että miksi erottiin. Mutta nyt kun miettii asioita hieman viisaampana, niin kyllä meidän suhde oli aika rikki. Joten nyt meillä molemmilla on mahdollisuus kokeilla ja kenties saada sellainen hyvä suhde, eikä vaan tyytyä toiseen.
se on totta, että petos ja valehtelu rikkoo paljon ja likaa ne hyvät muistot:( En ollut tajunnut mitään, olin onnellinen ja hänkin ainakin väitti olevansa. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että jos parisuhteessa jokin mättää se kerrotaan. Vaihtamalla ei aina parane asiat, vaan sitä olemassa olevaa parantamalla. Jos asia ei ole selvitettävissä, erotaan. Kunnioitetaan tosiaan toista sen verran, että ei pelata selän takana, saati tehdä omaa erotyötä valmiiksi. No, exäni sanoi kysyessäni, miksi hän ei vaan jättänyt minua, jos jokin mättää, ettei hänellä ollut syytä erota. Että hän oli vain tyhmä ja muuttui ylimieliseksi paskapääksi. Ja nyt sitten tajuaa, miten hölmö oli ja miten paljon uniikkia meillä oli.... Ja samaan aikaan on edelleen jonkinlaisessa suhteessa tähän toiseen... No paljonpa minua lohduttaa hänen kasvutyönsä. Kihlaus ohi, kämppä myyty, tavarat jaettu, unelmat hajotettu. Sä vaikutat tosiaan kypsältä ja sellaiselta, joka osaa ajatella asioita myös järjellä ja selviää erostakin viisaampana ja vahvempana. Minäkin aina luulin olevani vahva. Olenkin pettynyt itseeni, kun tämä toipuminen näin kestää ja valitan vielä tällä palstalla!! No kaipa se aika auttaa. Minäkin olisin halunnut sen ystävyyden säilyvän, koska olimme myös parhaat ystävät. Exäni olisi siihen valmis, mutta miten voi enää luottaa toiseen ystävänäkään ja voiko tuota valehtelua antaa anteeksi...
Yksi vanha viisaus on, että ihminen on osittain/aika paljon sitä mitä itse haluaa olla. Jos haluaa selvitä edellisestä suhteesta voittajana ja päästä eteenpäin jatkamaan elämää, on vain jaksettava uskoa, että on viisastunut ja tullut vahvemmaksi.
Suuri ero tulee sit siinä, kun itse luulee, että on päässyt edellisestä suhteesta yli. Mutta sitten kun tapaa uuden mielenkiintoisen ihmisen jonka kanssa haluaa suhteeseen, sitten vasta oikeasti näkee, että onko todella päässyt edellisestä suhteesta yli. Itse olen tuossa ensimmäisessä vaiheessa. Ei toki ole tullut vielä vastaan ketään sellasta mistä voisi saada varmuuden myös tuohon toiseen vaiheeseen.
Vahvuus, mitä se oikeesti sitten on. Minusta kertoo, että olet vahva, koska kirjoitit tänne ja halusit selvittää asiaa eteenpäin. Se on vahvuutta. Ja vielä suurempaa vahvuutta on tajuta, että jokainen meistä on heikko, vasta sitten voi alkaa oikeasti olemaan vahva. Se että antaa tulla sitä pahaa mieltä pois ja joka kerta kun kertoo vaikean asian joka kerta sieltä löytyy uusia vastauksia, jotka auttaa siihen, että lopulta saa asian selvitettyä ihan kunnolla.
Käyn läpi sitä mitä sinä kävit 6 kk sitten. Eli oma mieheni jäi kiinni pettämisestä jälleen. Petti mua vuosi sitten. Annoin anteeks, yritettiin, muutettiin yhteen. Nyt petti taas. Ero tulossa. Tuska on järjetön. Pettymys ja suru kun kaikki mitä toivoi (perhe, yhteisiä lapsia) romahti. Itken ja itken. Ja se vielä, että mies ei edes myönnä. Valehtelee päin naamaa, vaikka tiedän koko jutun. Järjetön kipu. Rakastan häntä vaikka ei pitäisi. Tulen häntä kaipaamaan vaikkei pitäisi. Aion päästä yli minäkin. Se vaan tuntuu nyt niin vaikealta. Minä haluan vielä parisuhteen, mutten tiedä pystynkö ikinä luottamaan. Voimia kaikille petetyille!!!
Niin se vaan taitaa olla että jos kerran pettää niin pettää toisenkin kerran :( Mutta ainahan sitä haluaisi uskoa että toinen voisi muuttua, mutta jotkut voi ja jotkut ei :( jaksamista kaikille!
..totta, että vasta seuraava suhde kertoo, miten edellisestä on päässyt yli ja mitä siitä on oppinut. Itse olen hieman pelännyt sitä, että exäni jää kummittelemaan mieleeni ikiajoiksi niin hyvässä kuin pahassa. Hän on asettanut standardit korkealle, mutta toisaalta haavoittanut minua pahasti. Itse haluan tosiaan selvittää tämän vanhan ennen kuin edes ajattelen uutta. En halua viedä vanhan suhteen mörköjä toisen harteille. Tosin en tiedä, miten osaan enää luottaa, koska mulle on tosiaan velehdeltu niin h-vetin taitavasti monista asioista - ei pelkästään käyty salaa panemassa jotain toista. Eli en enää usko ihmisten aitouteen. En näemmä tunnista yhtään, mitä ihmiset ovat. Tätä on vaikea selittää, kun ei voi koko suhdetta vuodattaa tähän:) Mutta minä siis luulin olevani sen sielunkumppanini kanssa (naiivi termi - tiedän). Niin, ei vahvuus minullekaan ole sitä, että pitäisi tunteensa ja pahan mielen sisällään. Ja olen ollut paljon myös yksin - pärjään yksin niin henkisesti kuin käytännön tasolla. En tarvitse miestä hoitamaan asioitani -en edes vahaamaan autoani, teen senkin kyllä itse:)Mutta minulla ei tunnu olevan vahvuutta ohittaa petosta ja päästää irti exästä rakkaustasolla(tai toivottaa se pois elämästäni - onhan hän tiensä valinnut). Tai sitten se puoli vuotta ei ole pitkä aika - ehkä tarvitsen enemmän. Sinä siis tosiaan olet 26v? Itse olen 31v., mutta en osaa ihan noin kypsästi tätä ajatella. Mutta ehkä miehet on suoraviivaisempia;)
Ja on edelleen. Mulla vielä kovempi nyt kuin silloin, kun asia tapahtui. Jotenkin meni varmaan kaikki puolustusmekenismit päälle asian paljastuttua ja hoidin kaikki asiat tyynesti ja varmasti. Nyt on tullut se tietynlainen masennusvaihe. Ja me ollaan koko tämä puoli vuotta oltu yhteydessä - on käsitelty kaikki virheet, exän tyhmyys, koko lähes kymmenvuotinen suhde joka kantilta jne. jne. Eli olemme tavallaan olleet toistemme terapeutteja, mutta se oli virhe minun kannaltani, koska se on rikkonut minua lisää. Hän teki kasvutyönsä minun kustannuksellani. Lohduttaako minua hänen muuttumisensa? Ei enää...
Voimia sinullekin!! Aika auttaa (klisee) ja joku päivä varmaan voi taas luottaa ja antaa rakkaudelle uuden mahdollisuuden. Pakko uskoa, että ei kaikki ole samanlaisia.
...eli mies on viime syksystä lähtien ollut kauhean outo ja poissaoleva. Hän on aiemmin pettänyt minua ja merkit olivat nyt samanlaiset, paljon vahvemmat ja selkeämmät vain. Kyselin asiasta ja hän vain selitti jotakin 40-kriisistä (hän on nyt 38 ja minä 26). Sain kuitenkin hänet kiinni eräästä puhelusta joka ei todellakaan ollut kivaa kuunneltavaa ja totuus alkoi (jälleen kerran) selvitä. Kaikista pahinta tässä kaikessa on se, ettei mieheni tunnusta mitään vaikka olen saanut hänet lukemattomia kertoja kiinni valehtelusta! Hän ei tunnusta mitään vaikka kuinka olen sanonut että haluan vain saada selväksi asiat ennen kuin eroamme. Nyt tosiaan on ero edessä eikä asioita vieläkään ole selvitetty kunnolla ja tämä harmittaa minua vietävästi. Meillä on kaksi pientä lasta ja heille olemme jo asiasta puhuneet...aika paljon varmaan tilanteestamme kertoo se, että 5 vuotias tyttäremme sanoi että on onnellinen ettei tarvi enää kuunnella meidän riitelyä. Kamalaltahan tuo tuntui mutta toisaalta tuli sellainen olo että kaikesta huolimatta ero on meille kaikille se paras vaihtoehto. Mieheni on hyvä isä ja on aina kantanut hyvin vastuun lapsista ja olen aina pystynyt häneen isänä luottamaan, enkä usko että lastenhoidossa tulee ongelmia kun eroamme. Olen kyllä päättänyt että kaikki lapsia koskevat tapaamisjutut ja muut sovitut asiat laitetaan paperille jottei tule yllätyksiä. Yksin jääminen ja kaikista asioista huolehtiminen vaan pelottaa aika lailla...toisaalta, onpahan yksi ongelma vähemmän kun ei tarvi enää kantaa huolta muuta kuin lapsista ja itsestä...ei tarvi miettiä että mitä mies TAAS tekee ja kenen kanssa. Eiköhän tästä selvitä. Tsemppiä kaikille ja oikein valoisaa kevättä!
Samoja ajatuksia tuli mieleen...
Vaikeaa aikaa nämä erotilanteet on aina.. Minulla illuusio onnellisesta liitosta karisi kuukausi sitten ehkä oli kolmas osapuoli ehkä ei...
Alkuun koko koko tunne elämän kirjon itkut.. vihantunteen..välinpitämättömyys..raivo...kosto..
Mutta päivä päivältä olen saanut koottua itseäni ja kaikille sanon : keskustele asiasta kaverin/sukulaisen/tuttavien kanssa se helpottaa itseltäni suuri taakka meni sydämmeltä kun olin saanut kerrottua asiasta tärkeimmille ihmiselle ja kuinka valtavasti saanut tukea pyytämättä.
Silti minulle liitosta kaivertamaan yksi asia miten käy jos tulevaisuudessa avopuolisoni uusi on henkilö josta olin saanut tietoa ja jonka avo kuittasi lyhyenä ihastumisena......
Sitähän ei voisi koskaan hyväksyä ja sekin asia olisi lapsille kerrottava...Sitähän minä emmekä lapset tulisi koskaan hyväksymään...
Onpa aloittaja fiksu poika! Minä olen vähän vanhempi, erosin jouluna. Exälläni oli varmaan samanlaista kuin sinulla, hän elätteli toiveita yhteenpaluusta. Mutta olin katsellut hänen juomistaan jo niin monta vuotta ja kun siihen alkoi tulla epämääräiset naisjutut niin ei kiitos enää!
Itse en halua myöskään heti suhteeseen. Haluan olla ihan yksikseni. Nautin vapaudesta. En halua yhden yön suhteita tai rakastajia kuten eronneet ystäväni. Haluan "säästää" itseni sille oikealle vaikka en neitsyt olekaan. Sitä oikeaa kun en ole vielä ikinä tavannut. Kaikki miessuhteeni ovat olleet onnettomia ja epäonnistuneita, rakennan ehkä turhan korkeita toiveita tulevaisuuden suhteelleni.
Sain juuri kuulla exältäni että hänellä on jo jonkin aikaa ollut uusi. Toivon heille kaikkea hyvää. Siellä ne yhdessä parantelivat krapulaansa. Itse nautin mieluummin lenkkeilystä merenrannalla!
Olen vähän vanhempi mies ja samassa tilanteessa. Seurustelua oli takana yli 10v.
Paljon samoja ajatuksia minullakin. Aluksi minäkin elättelin turhia toiveita, sitten vain asia oli hyväksyttävä.
Loppujen lopuksi en ole ottanut asiaa kovin raskaasti, kai olin aavistanut näin käyvän. Pettäminen ei suhteeseemme kuulunut, joten ehkä sen takia en ole vihaa tuntenut. Kenelle olisin vihainen, itselle, toiselle vai elämelle :)
Itseasiassa tunsin jonkinlaista helpotusta miltei heti, kun erosta sovittiin. No, mielialat kyllä vaihtelivat laidasta laitaan alussa.
Yksin oloon totuttelua tämä tosiaan on, ihan siedettävää loppuviimein. Melko positivisesti minäkin ajattelen tulevaisuudesta.
Itse en ole koskaan pettänyt ja jostakin syystä koen myös yhdenyönsuhteet samalla tavalla kuin sinä, eivät ehkä ole minua varten. Yllättävää sinällään huomata, että moni muukin tuntuu ajattelevan samalla tavalla.
Uuteen suhteeseen en halua kiirehtiä. Vanha pitkä suhde on ensin käsiteltävä kunnolla, meni siihen sitten vuosi tai pari. Ei siitä mitään tulisi, että uutta pitäisi yrittää rakentaa uuden ihmisen kanssa ja mielessä pyörisi vanhat asiat.
Elämää tämä vain on ja elämämässä kuuluukin tulla turpiin välillä :)
On ollut mukava lukea teidän kaikkien viestejä, hienoa huomata, että en ole näiden ajatuksien kanssa ihan yksin. Vaan on löytynyt niitä saman henkisiä ihmisiäkin.
Tässä vielä muutamia ajatuksia, mitä ajattelin aikaisemmin ja nyt. Pyydän anteeksi, että aloitukseni ei aikojen ja vuosien mukaan ole ihan tarkka. Syynä, että tulen/asun pienellä paikkakunnalla, joten ei halua turhaa julkisuutta. Mutta kaikki tuntemukset, ajatukset ja fiilikset ovat 100% totta.
Exäni löysi eromme jälkeen uuden ja kun hän ilmoitti sen niin, silloin monet ajatukset selkeni tosi kirkkaiksi. Hän oli jo aikasemmin maininnut muutamaan otteeseen tästä uudesta tuttavuudesta, siis eron jälkeen, joten tuo seurustelu ei tullut täytenä yllätyksenä, mutta kyllä se vi*un nopeasti kävi.(puoltoista kuukautta eron jälkeen sano että ovat pari). Uus mies alkoi vikittelemään heti eron jälkeisenä ekana viikonloppuna. Kyllä exä kysyi multa ennen kuin kertoi yhtään mitään, että haluanko tietää hänen yksityiselämästä eron jälkeen, ajattelin, että mukavampi se on kuulla häneltä suoraan kuin joltain toiselta monen mutkan jälkeen.
Voin tässäkin sanoa, että ajatukset ovat hieman kaksijakoiset. Toisaalta toivoisin, että exäni suhde kaatuisi ja hänkin olisi pohjalla ja tuntisi niitä samoja tunteita kuten yksinäisyys ja hetkellinen elämän halun menettäminen. Mutta jos niin oikeasti kävisi niin olisinko sittenkään yhtään enempää onnellinen, kun näkisin miten joku oikeasti minun maailmani 5 vuoden ajan(viimeinen vuosi oli jo alamäkeä enemmän ja vähemmän) kärsisi, uskon että en olisi kuitenkaan sitä iloinen. Päinvastoin luultavasti omatuntoni soimaisi, että sen takia kun ajattelin ikäviä, niin tapahtui ikäviä asioita. Siksi olen yrittänyt tietoisesti ajatella exästä ja hänen uudesta suhteesta pääosin pelkkää hyvää. Helppoa se ei ole, ei tosiaankaan. Tiedän sen, että en halua exääni viholliseksi, vaikka tiedän, että hän ei ikimaailmassa haluaisi minulle lisää pahaa mieltä. Tällä hetkellä tuntuu, että en haluaisi exää millään tavalla mukaan elämään, mutta tiedän, että vuoden parin päästä oma elämä saattaa olla ihan eri tilanteessa, kenties itsellä saattaa olla jopa perhe. Sitten sitä ei voisi kun surkutella miksi meni pilaamaan kenties koko elämän parhaimman ystävyyssuhteen. Minulla ei ole montaa kunnon ystävää. Joten siinäkin patistan itseäni, etten menetä puolisoni lisäksi myös ystävää ja kaveria(siis puhun samasta henkilöstä, exästä).
Vielä yhestä asiasta mikä kirkastui, kun exä ilmoitti seurustelevan uuden miehen kanssa, olin kyllä ajatellut asiaa jo jonkun verran ennen tuota ilmoitusta. Asia oli se, että en enää ikimaailmassa ottaisi exää takaisin. Tiedän, että tulevaisuus on mitä on ja moni asia voi muuttua, mutta yleensä jos olen päättänyt jotain kunnolla niin se myös pitää ja tuo tulee pitämään. Eron jälkeen elätin tosiaan toiveita kaikista parisuhdeleireistä ja terapeuteista, jotka olisivat kenties voineet pelastaa meidän suhteen. Mutta nyt olen tajunnut, että se vaan ei toimi.
Esimerkkinä/vertauksena voin sanoa, että kun puolisoni halusi jotain makeaa minä toin mehua, hän halusi suklaata. Seuraavan kerran kun toin suklaata hän olisi halunnut belgialaista suklaata. Kun hän halusi romanttista iltaa, tarjosin suudelmia ja leffan katsomista hän olisi halunnut vielä ruusuja. Aina oli jotain joka jäi puuttumaan tai niin minä ainakin luulin, koska niin hän usein sanoi. Minusta tuntui että minä olin huono ja en osannut tyydyttää rakastani, vaikka oikeasti hän olisi halunnut miehen joka tuo vaikka pelkästään sitä mehua tai ainoastaan yhden suudelman tai yhden sanan, rakas, mutta ei pelolla ja "käskettynä/ulkoa opeteltuna" vaan sellaisella rakastavalla asenteella, josta näkyy miehen itseluottamus ja rakkaus tätä naista kohtaan. Ei se mitä ne asiat on, vaan miten ne antaa ja tuo naisen eteen. Minulta puuttui rohkeas viedä tilanne loppuun saakka. Kun puolisoni sanoi, että mehua, miksei suklaata, minun olisi pitänyt puolustaa sitä, että mehua sen takia, että... ja mehua juuri siksi, että... ja jos ei kelpaa niin syön kaiken itse, eikä vain pettyä ja vaipua itsesäälin että olen huono puoliso ja ens kerralla tuon suklaata. Luulin, että naista voi oppia tyydyttämään samalla tavalla kuin oppii kertotaulun, mutta voi kuinka olinkaan väärässä.
Ei sellainen varoivainen hissuttelu ainakaan exäni kanssa toiminut yhtään ehkä jonkun toisen kanssa who knows... Itseluottamukseni ja itsetuntoni oli koko suhteemme aikana jossain muualla kuin minun halussani. Toinen juttu oli, että minä olin arjen realisti, hänelle taas päivät olit retki mielikuvitukseen ja unelmiin. Tuo oli hieman kärjistettyä, mutta sellanen perusluonne meillä molemmilla syvällä sisimmässä oli tuollainen. Välillä kyllä ihmettelen, että miten ihmeessä me pystyttiin olemaan niinkin pitkään kuin 5v yhessä. Toisaalta oikeesti tykättiin monista piirteistä toisistamme. Elämänarvot oli aika samoja. Molemmat oli kilttejä, molemmat eli elämää siten että kunhan toisella on kivaa ja on onnellinen. Hetken voi toinen uhrautua, mutta ei koko suhdetta, etenkään jos molemmat tekee niin toisista katsottuna ristiin, silloin ei ole kumpikaan onnellinen.
Itse tuosta tekstistä vielä jotakin tajusin,toivottavasti monet muutkin tajuaa edes jotain mutta onnea vaan kaikille sen lukemiseen, ymmärtämiseen ja tulkitsemiseen...
Mulla ei nyt ole vakinimimerkkiä, mutta olen se vuosia petetty ressukka, joka kirjoitteli tuonne aiemminkin:)Itsekin olen miettinyt tuota pahojen ajatusten voimaa ja kostoa. Olisin voinut olla tosi ilkeä eron jälkeen, mutta minusta ei ole siihen. Täytyy kyllä myöntää, että olen välillä ajatellut, että exäni toinen nainen pääsi kuin koira veräjästä (mä en kauheasti arvosta naimisissa olevaa pienten lasten äitiä, joka rupeaa vehtaamaan varatun esimiehensä kanssa - on tosin eronnut nyt). Exäni teki muutamia juttuja eron jälkeen, jotka sai minut ajattelemaan, että minä en tunne tuota ihmistä ollenkaan - olenko koskaan tuntenutkaan. Hän oli aina esittänyt rehellistä, moraalista, mukavaa kaveria ja nyt käyttäytyi kuin millään ei mitään väliä. No, osittain varmaan shokkia, kun ei ollut uskonut koskaan jäävänsä kiinni. Mutta tiedän, että hän ei kellekään tunnusta, miksi erosimme. Hän ei kestä, että joku ajattelisi hänen olevan epäreilu kaveri.
Exäni sanoi minulle nyt, että olisi pitänyt mennä terapiaan. Minä olen niin idiootti, etten tajunnut ongelmia olevankaan! No, hän on nyt itsetutkiskelunsa aikana sanonut, että se vika oli hänen päässään - hän teki asioista ongelmia, vaikka niitä ei ollut, oikeuttaakseen tekonsa. Ja syytti minua siitä, jos ei itse saanut jotain aikaan (tosin ei kertonut minulle, vaan teki sitä päänsä sisässä, koska ei halua pahoittaa kenenkään mieltä - nyt kyllä on helvetin paha mieli joka tapauksessa).
Tuo toisten tarpeiden täyttäminen. Jos toista huomioi, kyllä sen pitäisi riittää. Miksi arvostella toisen tapaa tehdä sitä?Ja puhumallahan ne toiveet selviäisi. Mutta ei kumppani voi olla vastuussa toisen onnesta. Se on jokaisen omalla vastuulla. Eikä kumppani voi olla huomion keskipiste 24/7. Ja pitää olla myös omaa elämää. Joskus tuntuu, että ihmiset toivovat toisen ihmisen täyttävän kaikki tarpeensa ja tarjoavan huumaa vuorokauden joka hetki jne. Itse ajattelen parisuhdetta myös järjellä. Sillä pitkäaikainen sitoumus ei voi perustua vain tunteille (ne nimittäin vaihtelee), se on myös päätös rakastaa ja olla yhdessä. Etenkin siinä vaiheessa, kun tulee lapsia, joutuu prioriteetteja säätämään uusiksi. Joskus tietysti kumppaneiden käsitykset ovat niin ristissä, että siihen ei auta mikään. Katsotaan parisuhdetta aivan eri tavoin ja toivotaan siltä aivan eri asioita. Mutta kenenkään ajatuksia ei voi lukea - toisen on ne kerrottava! Ajattelen parisuhdetta tavallaan myös sopimuksena, jonka säännöt molemmat allekirjoittavat. Jos sopimusta haluaa jossain vaiheessa muuttaa, se on kerrottava. Sitten voi neuvotella sopimuksen uudestaan tai purkaa sen. Mutta siihen on pakko pystyä luottamaan, että toinen on sitä, mitä sanoo ja on. Minä en ole mustasukkainen enkä kyttäävä enkä elä parisuhdetta epäillen.Annan toiselle vapauden myös omaan aikaan ja erillisyyteen. Siksi omalla kohdalla tämä luottamuksen ja vapauden väärinkäyttö tuntuu niiiiiin pahalta.
Exä ja ystävyys. Minullekin exä oli paras ystäväni. Mutta aina se ystävyys exän kanssa ei ole mahdollinen hyvästä tahdosta huolimatta. Eikä aina tarpeenkaan. Joskus liian läheinen ystävyys exään voi sotkea myös tulevia suhteita. Ja eikös sen mahdollisen uuden kumppanin tulisi sitten olla myös se paras ystävä?:)
Vaihteeksi tosiaan mielenkiintoista ja asiallista luettavaa tästäkin aiheesta.
Itsellä prosessi menossa, asunto myynnissä ja kamat jaossa. Päätös oli vaikea ja sitä on ehtinyt pyöritellä päässään joka suuntaan monta kertaa. Aikamoista vuoristorataa sen jälkeenkin, välillä parempi olo ja paremmat välit, välillä ihan muuta. Niinpä oli kyllä suhdekin aikamoista vuoristorataa puoli vuosikymmentä. Jotain tunteita itselläkin edelleen... vaikea tässä hullunmyllyssä sanoa, että mitä. Sisimmässä tuntuu, että ero tulisi jossain vaiheessa kuitenkin ja päätös on sikäli oikea. Sitä on vain välillä vaikea itselleen myöntää. Onko elämä sitten kuitenkaan niin paljon parempaa.
Minun takiani suhde kariutui. Kuvioon tuli kolmas. Olen katunut, toisina päivinä taas en. Välillä hymyilen, välillä itkenkin. En haluaisi kokonaan menettää ihmistä ja ystävää, joka rinnallani monta vuotta oli. Mutta se ei ehkä ole minun päätettävissäni. En tiedä miltä tuntuu tulla petetyksi. Ehkä sekin pitäisi elämässä kokea.
...lause. "En tiedä miltä tuntuu tulla petetyksi". Toisen asemaan eläytyminen, toisen asemasta asioiden katsominen on avainsana myös toisen kunnioittamiseen ja siihen, ettei tee loukkaavia tekoja. Jos ajattelee vain omia tunteitaan ja itseään, ei voi eläytyä eikä edes hieman kuvitella, mitä omat teot toiselle aiheuttavat. Itse kannatan reiluutta - kykyä tehdä ratkaisuja ja kantaa niistä vastuu. Ensin erotaan, jos muuta ratkaisua ei löydy, sitten katsotaan vasta muita. Suhteen ulkopuolelta ei koskaan löydy ratkaisuja suhteen sisäisiin mahdollisiin ongelmiin. Se on eri asia, jos on sovittu avoimesta suhteesta. Mutta sittenhän ne kolmannet osapuoet eivät olekaan pettämistä.