Hei mitä tehdä, kun tuntuu, että olen kolmas pyörä? Kumppani on enemmän kiinnostunut alkoholista kuin minusta! Välitän miehestä ja olen naivi uskomaan, että parempiä päiviä on edessä. Usko kyllä alkaa olla vähissä. Miten saisin itseni riuhtaistua tästä liitosta pois ja jatkamaan omaa eläämääni? Olen yrittänyt auttaa ja ymmärtää, mutta pettymys toisensa jälkeen alkaa tuntua lohduttomalta. En olisi ikinä uskonut, että löydän itseni painimista tälläisen ongelman kanssa!
Pitäisikö siis jatkaa?...mies myöntää olevansa alkoholisti ja apua tähän on kyllä haettu, mutta jaksaminen on koetuksella.
Hieman helpottaa, kun sain purkaa tuntoja tässä ja nyt!
Pitäisikö siis jatkaa?...mies myöntää olevansa alkoholisti ja apua tähän on kyllä haettu, mutta jaksaminen on koetuksella.
Hieman helpottaa, kun sain purkaa tuntoja tässä ja nyt!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ajaudutaan alkoholin vietäväksi ja sit vasta ajatellaan tekosia,kun on liian myöhäistä. Hoitokeinotkin on vähän niin ja näin. Hoitoon on haluttava itse,eikä toisen käskystä. Anna vain kumppanillesi valinta alkoholi tai sinä.
Moi, tiedän miltä sinusta tuntuu. Tulin tälle palstalle hakemaan vastausta juuri samaan kysymykseen. Olen tänne joskus kirjoittanutkin samasta aiheesta, mutta silti edelleen olen tässä suhteessa, jossa alkoholi näyttelee suurta osaa. Viimeksi tänään uhkailin lähtemiselläni, mutta tuntuu, ettei minussa oikeasti ole voimaa siihen. Pitäisi myydä talo yms yms. tiedän kyllä itsekin, että ne on lähinnä vain tekosyitä. Mutta sitten välillä menee hyvin ja sitä nauttii toisen seurasta, ja lähtöaikeet työntyvät taas hetkeksi taka-alalle. Olen kyllä huomannut, että odotan niinä hyvinäkin hetkinä jo sitä tulevaa pettymystä, kun toinen taas lähtee baariin ja jään yksin. Toki minulla on ystäviä ja tarvitsen myös itse tilaa, mutta se oma-aika, joka jää siitä, että toinen valitsee kaljatuopin minun sijaan ei ole sitä oikeaa.
Tiedostan tilanteeni ja toisaalta olen jo luopunut toivosta, että se uusi, parempi aika alkaisi, niin monta kertaa ovat lupaukset muuttuneet tyhjäkis sananhelinäksi. Mutta mistä voimia lähteä? Ja välillä alan epäillä itseäni, että suurentelenko asioita, ylireagoinko toisen juomiseen? Hänen mielestään kyllä.
En tiedä miksi kituutan tässä tuhlaamassa elämääni.
Ei ole pakko olla huonossa suhteessa ellei itse halua sitä!Tuskinpa kukaan nainen joka arvostaa itseään haluaa huonoja muistoja parisuhteestaan.
Silloin kun parisuhteessa on ongelmia, oli ne sitten alkoholista tai jostain muusta johtuvia, niin jokainen tekee päätöksensä itse. Toki niitä tuneita on täällä "helppo" purkaa ja saa taatusti kanssasisarilta ja -veljiltä omakohtaisia neuvoja, mutta kun kukaan toinen ihminen ei elä siinä samassa tilassa jossa itse olet.
Se on kaikki ihan omasta itsestä kiinni mihin on valmis ja mitä kestää. Itse en kestänyt alkoholistin rinnalla ja nyt olen vuoden ollut omissa oloissani enkä takaisin menisi siihen tilanteeseen. Kumppani myönsi ongelmansa, mutta samaan hengenvetoon jatkoi, että aina on hommansa hoitanut.... Parisuhteesta katosi kuin huomaamatta kaikki "normaali" kanssakäyminen ja puheetkan ei saaneet tilanteeseen mitään edistystä. Riidat vain lisääntyivät.
Alkoholisti on alkoholisti loppuun saakka. Ilman viinaa voi elää, mutta se tulee aina olemaan se ykkösrakkaus. Sen kanssa voi myös oppia elämään ja jos kumppanisi haluaa pitää himonsa kurissa niin elämänne voi olla ihan hyvää. Koskaan et kuitenkaan löydä suhdetta jossa olisit kumppanillesi sataprosenttisesti ja koko ajan se ainoa ja ensimmäinen rakkauden kohde. Sellaista et tule löytämään mistään parisuhteesta. Jos kumppanisi ei ole väkivaltainen niin voitte yhdessä selviytyä alkoholismin ongelmasta jos vain tahtoa riittää. Voit myös miettiä omalta kohdaltasi sellaista asiaa että oletko läheisriippuvainen?
Kirjoituksesi oli kuin omasta elävästä elämästäni. Pelkään pahoin, että olen menettämässä avokkini alkoholille, jollen jo ole menettänyt. Usko parempaan huomiseen hiipuu hiipumistaan, en kerta kaikkiaan jaksa enää seurata joka viikonloppuista kaatokännäystä ja arjen tultua vakuuttelua että homma on hanskassa. En minäkään olisi voinut kuvitellakaan olevani tässä tilanteessa. Toisaalta pelottaa ajatus itseni irti riuhtaisemisesta, mutta ennemmin tai myöhemmin se on tehtävä ellei asioihin tule muutosta. Voimani alkaa olla lopussa, mitenkähän tässä jaksaa startata uuteen työviikkoon... Jaksan kuitenkin uskoa, että meistä
löytyy tarvittavaa uskallusta ja voimaa tilanteen ratkaisemiseen parhain päin! Tsemppiä!!!