Tässä jokunen aika sitten jouduin taas tilanteeseen, jossa juuri erosta toipuvaa ystävääni kuuntelin ja jäin hiljaa miettimään, että minne on kadonnut ihmisten oikea välittäminen toisesta. Kaikenmaailman selityksiä kuulee siitä, kuinka arki astuu kuvaan liian pian suhteessa ja sitten ei enää mikään tunnu miltään ja aletaan hakemaan sitten vasemmalla kädellä sitä salasuhdetta, jolla sitten uskotellaan itselleen, jotta se auttaa sitten kestämään parisuhdetta paremmin...Ei prkle sanon minä -metsään menee, jotta petäjät paukkuu!
Itsekkin sinkkuna jo kohta vuosikymmenen olleena olen pohtinut omia virheitäni miksi pitkä suhde meni miten meni ja kaikista raskainta oli myöntää, että minäkin tein virheitä ja kaikki syy ei ollut siinä toisessa osapuolessa.
Mikähän siinäkin on , jotta ollaanko me niin itsekkäitä paskoja vain, että emme muista sitä kumppania siinä vieressä vaan vaadimme häneltä 100% panostuksen ja kuitenkin itse annamme vain 20% ja narisemme vaan jatkuvasti , että "kaikkeni tein ja mitään en saanut tilalle"....
Oma tilanteeni on se, että tällähetkellä olen niin työsidonnainen uutta ammattia opiskellessa , että parisuhteeseen ryhtyminen olisi toista kohtaan ehdottoman väärin ja tästä samasta asiasta puhuin ystävänikin kanssa, joka osoittautui ilmeisesti on myös niin läheisriippuvaiseksikin , että muutaman kk yksinolo on saanut tarttumaan viikonloppu-pulloon ja pakenemaan sitten töihin vieläkin enemmän. Siellä voi olla se "hyvä jätkä" ja saada arvostusta, jota suhteissa ei kykene olemaan mallilla, jota hän edustaa...
Aikanaan itsekkin jokusen määrän treffeilläkin juosseena törmäsin juuri tuohon samaan asiaan : miksi hakea seuraa kuvitellen, että on/olisi ihminen, joka on/olisi valmis kaikkeen vain siksi että sinä/ minä haluan niihin hiljaisiin hetkiin kumppanin, kun aikaa olisi vain muutama tunti????
Ihmisten urakeskeisyys, välinpitämättömyys, tunne-elämän vajavaisuus -ne tuntuvat olevan tämän ajan tauti ja molemmissa sukupuolissa. Kysymys onkin, että mihin on unohdettu se oikea ja aito ihminen , niillä oikeilla tunteilla jotka me olemme jo saaneet synnyinlahjana???????
Itsekkin sinkkuna jo kohta vuosikymmenen olleena olen pohtinut omia virheitäni miksi pitkä suhde meni miten meni ja kaikista raskainta oli myöntää, että minäkin tein virheitä ja kaikki syy ei ollut siinä toisessa osapuolessa.
Mikähän siinäkin on , jotta ollaanko me niin itsekkäitä paskoja vain, että emme muista sitä kumppania siinä vieressä vaan vaadimme häneltä 100% panostuksen ja kuitenkin itse annamme vain 20% ja narisemme vaan jatkuvasti , että "kaikkeni tein ja mitään en saanut tilalle"....
Oma tilanteeni on se, että tällähetkellä olen niin työsidonnainen uutta ammattia opiskellessa , että parisuhteeseen ryhtyminen olisi toista kohtaan ehdottoman väärin ja tästä samasta asiasta puhuin ystävänikin kanssa, joka osoittautui ilmeisesti on myös niin läheisriippuvaiseksikin , että muutaman kk yksinolo on saanut tarttumaan viikonloppu-pulloon ja pakenemaan sitten töihin vieläkin enemmän. Siellä voi olla se "hyvä jätkä" ja saada arvostusta, jota suhteissa ei kykene olemaan mallilla, jota hän edustaa...
Aikanaan itsekkin jokusen määrän treffeilläkin juosseena törmäsin juuri tuohon samaan asiaan : miksi hakea seuraa kuvitellen, että on/olisi ihminen, joka on/olisi valmis kaikkeen vain siksi että sinä/ minä haluan niihin hiljaisiin hetkiin kumppanin, kun aikaa olisi vain muutama tunti????
Ihmisten urakeskeisyys, välinpitämättömyys, tunne-elämän vajavaisuus -ne tuntuvat olevan tämän ajan tauti ja molemmissa sukupuolissa. Kysymys onkin, että mihin on unohdettu se oikea ja aito ihminen , niillä oikeilla tunteilla jotka me olemme jo saaneet synnyinlahjana???????
Vastaukset 3
Vanhimmat
Arvelisin vastuun välttelyn ja huonon itsetuntemuksen olevan tuollaisen käyttäytymisen takana. Itselleen kannattaisi thedä selväksi, kuka on ja mitä haluaa ennen kuin lähtee parisuhdemarkkinoille. Seksiä varten on omat kädet keksitty ja oman vartalon tunteminen tekee seksin toisen ihmisen kanssa paremmaksi. Ei tarvitse vain odottaa, että toinen osaisi heti alusta pitäen :)
Kunnian ihmisiä on nykyään aika vähän, etenkään nuorissa. Olenkin miettinyt, pitäisikö meidän alkaa käyttää jotain ulkoista tunnusmerkkiä, niin ei tarvitsisi tuhlata aikaansa pinnallisiin ja itsekeskeisiin ihmisen puolikkaisiin...
Jako ei voi koskaan mennä tasan. Riittänee jos saisi sen toiseksi parhaan vääränkin. Eikö?
...on ja olen sen mielessäni pohtinut, jotta tuskin on sitä oikeaa ja väärää ihmistä olemassakaan vaan on ihmisiä, jotka saavat minussa/sinussa ne hyvät tai huonot piirteet vaan esiin.
Se onkin sitten taas temppu terävä millä sellaisen ihmisen sitten yleensä edes tapaa, joka korostaa niitä hyviä piirteitä...jo tämä ainaínen kiirekkin sanelee omat esteensä asialle. Kellään ei ole aikaa keskittyä siihen, kuka toinen oikeesti on, vaan mennä porskutetaan vauhdilla ja kahlataan kaikki mahdollinen mikä matkan varrelle sattuu -kunnes sitten petytään, SE unelmien rinssi tai rinsessa ei sattunutkaan kohdalle.
Toisaalta kutsun myös tuota ns."rusinapulla-ilmiöksi" eli napsitaan vaan ne hyvät hetket (rusinat) ja kun niitä on maisteltu sitten tarpeeksi siirrytään toiseen jännitävämpään kohteeseen...ja karuselli pyörii taas...
Pitääkö kaiken olla niin extremeä -jopa ihmissuhteidenkin? Adrenaliinitaso korkealle jotta korvissa suhisee ja sekö muka on sitten rakkautta????