Jotenkin olen aina ajatellut, että kyvyssä antaa anteeksi mitataan ihmisen kypsyys ja tietyllä tapaa moraalinen hyvyys. Jollei anna anteeksi, se merkitsee yleensä vain katkeruuden kierrettä elämässä vähintäänkin alitajunnan tasolla. Eli vaikuttaen silloin lopulta myös tuleviin ihmissuhteisiin.
Nyt kun mieheni pettämisen paljastumisesta on pari kuukautta aikaa, huomaan etten vain ole kyennyt antamaan anteeksi yrityksestä huolimatta. Hän salasi minulta asioita jopa kaksi vuotta. Tapailu toisen naisen kanssa on ollut epäsäännöllistä, eikä se ole (kuulemma) perustunut seksuaaliseen viehätykseen vaan jonkinlaiseen selustan turvaamiseen, kun meillä on ollut vaikeaa. Olen luullut, että mies on ollut minulle avoin, kun ollaan ongelmista keskusteltu. Olen aina arvostanut hänen rehellisyyttään (!) ja keskustelutaitoaan, halua selvittää ongelmat eikä vetäytyä monille tyypilliseen tapaan.
Mutta todellisuudessa hän kävikin näitä asioita läpi sen toisen naisen kanssa, tehden samalla tästä nuoruuden ystävästä jonkinlaisen turvallisen ystävä-rakastetun itselleen. Naisella olisi ollut ehdottomasti kiinnostusta parisuhteeseen, jos vain mies olisi minut ensin jättänyt. Olen puhunut tämän naisen kanssa, ja sain häneltä silloin täysin eri kuvan heistä kuin mieheltäni. Nainen on ollut yksinäinen, ja halunnut jopa miehestäni isää lapselleen!
Luulin aina, että miehelläni on korkea moraali pettämisasioissa, mutta se onkin ilmeisesti koskenut vain fyysistä pettämistä. Minusta tuntuu, että terapioista ym huolimatta hän ei ole ymmärtänyt, kuinka pahalta minusta tuntuu nimenomaan henkinen pettäminen ja epärehellisyys. Minusta on turha kategorisoida pettämistä johonkin luokkaan, kyse on siitä, että valehtelee rakkaimmalle ihmiselle niin paljon asioita. Epäilin muuten jo pitkään, ja usein nostin kissan pöydälle. Annoin miehelle mahdollisuuden kertoa, eikä hän kertonut. Hänellä olisi koska tahansa ollut mahdollisuus lopettaa salaiset puuhansa minun saamatta tietää, mutta hän ei selvästikään ollut niin halukas tai valmis tekemään. Hän ei lopettanut, vaikka sisimmässään tiesi että tiedän.
Mies on katkera, kun en pysty antamaan hänelle anteeksi. Huolimatta siitä, että hän lähti jopa pariterapiaan (suuri kynnys hänelle) voidakseen pitää minut luonaan ja saadakseen suhteemme paremmaksi. Luottamus on vaan niin täysin mennyt. Tuntuu, etten enää uskalla luottaa häneen vakuutteluistaan huolimatta. Vaikka hänen katumuksensa olisi kuinka aitoa, tuntuu että parin vuoden kuluttua hän pystyisi taas salaamaan asioita ja etsimään pakoteitä muualta, jos meillä on vaikea aika. Pelottaa, mitä olisi tulevaisuus hänen kanssaan kaiken tämän jälkeen.
Jollain kummalla tavalla minulle on syntymässä itseinho. Tiedostan nykyään virheeni suhteessa, mutta samalla huomaan, etten ehkä pysty korjaamaan niitä tämän ihmisen kanssa. Mietin, olenko minä kypsymätön, kun en pysty. Välillä tuntuu, että mies käyttää hyväksi pohtivaista luonnettani, että hän yrittää puhumalla saada minut tajuamaan omat heikkouteni tässä asiassa. Oloni on todella neuvoton. Meillä on paljon hyvää suhteessamme, mutta myös paljon huonoa. Terapeutinkin mukaan meillä on valtava määrä työtä edessämme, jos aiomme yhdessä jatkaa. Moni kai tässä tilanteessa luovuttaisi, mutta olen arvostanut pienestä asti pysyvyyttä ihmissuhteissa, että ihmisiä ja suhteita ei saa kohdella kuin tiskirättiä. Tuntuu vaikealta ajatella, että vielä joskus voisin saada aikaan yhtä paljon "yhteistä historiaa" jonkun toisen kanssa. Sitä en silti tiedä, olisinko onnellisempi. Pystyisinkö aidosti luottamaan johonkin toiseen enemmän, ja olemaan sitä kautta huomattavasti onnellisempi kuin nykyisessä suhteessani? Onnellinen en ole ollut aikoihin, mutta jostain syystä olen nimenomaan nyt alkanut arvostaa pieniä asioita enemmän, kuten aurinkoista säätä ja ystävällistä palvelua kaupassa..en tiedä, mitä minulle on tapahtumassa, onko tämä irtaantumista vai mitä tämä on.
Kaipaisin neuvoja ja kokemuksia...Mistä tietää, koska on parempi silti luovuttaa, vaikka antaisikin tavallaan anteeksi? Mieheni mielestä suhteesta lähteminen merkitsee sitä, etten anna hänelle anteeksi ja että vihaan häntä. Hän kokee, että suhteemme ei ole merkinnyt minulle niin paljon, että antaisin hänelle anteeksi. Itse en todellakaan koe asiaa niin. Jos suhteemme ei olisi merkinnyt, olisin lähtenyt varmaan ajat sitten muiden ongelmien takia!
Kaipaisin vinkkejä ja ajatuksia, kokemuksia...Vaikka kävimme terapiassa, minulla ei oikein ole ihmisiä joille puhua asiasta niin että saisi ymmärrystä osakseen.
Nyt kun mieheni pettämisen paljastumisesta on pari kuukautta aikaa, huomaan etten vain ole kyennyt antamaan anteeksi yrityksestä huolimatta. Hän salasi minulta asioita jopa kaksi vuotta. Tapailu toisen naisen kanssa on ollut epäsäännöllistä, eikä se ole (kuulemma) perustunut seksuaaliseen viehätykseen vaan jonkinlaiseen selustan turvaamiseen, kun meillä on ollut vaikeaa. Olen luullut, että mies on ollut minulle avoin, kun ollaan ongelmista keskusteltu. Olen aina arvostanut hänen rehellisyyttään (!) ja keskustelutaitoaan, halua selvittää ongelmat eikä vetäytyä monille tyypilliseen tapaan.
Mutta todellisuudessa hän kävikin näitä asioita läpi sen toisen naisen kanssa, tehden samalla tästä nuoruuden ystävästä jonkinlaisen turvallisen ystävä-rakastetun itselleen. Naisella olisi ollut ehdottomasti kiinnostusta parisuhteeseen, jos vain mies olisi minut ensin jättänyt. Olen puhunut tämän naisen kanssa, ja sain häneltä silloin täysin eri kuvan heistä kuin mieheltäni. Nainen on ollut yksinäinen, ja halunnut jopa miehestäni isää lapselleen!
Luulin aina, että miehelläni on korkea moraali pettämisasioissa, mutta se onkin ilmeisesti koskenut vain fyysistä pettämistä. Minusta tuntuu, että terapioista ym huolimatta hän ei ole ymmärtänyt, kuinka pahalta minusta tuntuu nimenomaan henkinen pettäminen ja epärehellisyys. Minusta on turha kategorisoida pettämistä johonkin luokkaan, kyse on siitä, että valehtelee rakkaimmalle ihmiselle niin paljon asioita. Epäilin muuten jo pitkään, ja usein nostin kissan pöydälle. Annoin miehelle mahdollisuuden kertoa, eikä hän kertonut. Hänellä olisi koska tahansa ollut mahdollisuus lopettaa salaiset puuhansa minun saamatta tietää, mutta hän ei selvästikään ollut niin halukas tai valmis tekemään. Hän ei lopettanut, vaikka sisimmässään tiesi että tiedän.
Mies on katkera, kun en pysty antamaan hänelle anteeksi. Huolimatta siitä, että hän lähti jopa pariterapiaan (suuri kynnys hänelle) voidakseen pitää minut luonaan ja saadakseen suhteemme paremmaksi. Luottamus on vaan niin täysin mennyt. Tuntuu, etten enää uskalla luottaa häneen vakuutteluistaan huolimatta. Vaikka hänen katumuksensa olisi kuinka aitoa, tuntuu että parin vuoden kuluttua hän pystyisi taas salaamaan asioita ja etsimään pakoteitä muualta, jos meillä on vaikea aika. Pelottaa, mitä olisi tulevaisuus hänen kanssaan kaiken tämän jälkeen.
Jollain kummalla tavalla minulle on syntymässä itseinho. Tiedostan nykyään virheeni suhteessa, mutta samalla huomaan, etten ehkä pysty korjaamaan niitä tämän ihmisen kanssa. Mietin, olenko minä kypsymätön, kun en pysty. Välillä tuntuu, että mies käyttää hyväksi pohtivaista luonnettani, että hän yrittää puhumalla saada minut tajuamaan omat heikkouteni tässä asiassa. Oloni on todella neuvoton. Meillä on paljon hyvää suhteessamme, mutta myös paljon huonoa. Terapeutinkin mukaan meillä on valtava määrä työtä edessämme, jos aiomme yhdessä jatkaa. Moni kai tässä tilanteessa luovuttaisi, mutta olen arvostanut pienestä asti pysyvyyttä ihmissuhteissa, että ihmisiä ja suhteita ei saa kohdella kuin tiskirättiä. Tuntuu vaikealta ajatella, että vielä joskus voisin saada aikaan yhtä paljon "yhteistä historiaa" jonkun toisen kanssa. Sitä en silti tiedä, olisinko onnellisempi. Pystyisinkö aidosti luottamaan johonkin toiseen enemmän, ja olemaan sitä kautta huomattavasti onnellisempi kuin nykyisessä suhteessani? Onnellinen en ole ollut aikoihin, mutta jostain syystä olen nimenomaan nyt alkanut arvostaa pieniä asioita enemmän, kuten aurinkoista säätä ja ystävällistä palvelua kaupassa..en tiedä, mitä minulle on tapahtumassa, onko tämä irtaantumista vai mitä tämä on.
Kaipaisin neuvoja ja kokemuksia...Mistä tietää, koska on parempi silti luovuttaa, vaikka antaisikin tavallaan anteeksi? Mieheni mielestä suhteesta lähteminen merkitsee sitä, etten anna hänelle anteeksi ja että vihaan häntä. Hän kokee, että suhteemme ei ole merkinnyt minulle niin paljon, että antaisin hänelle anteeksi. Itse en todellakaan koe asiaa niin. Jos suhteemme ei olisi merkinnyt, olisin lähtenyt varmaan ajat sitten muiden ongelmien takia!
Kaipaisin vinkkejä ja ajatuksia, kokemuksia...Vaikka kävimme terapiassa, minulla ei oikein ole ihmisiä joille puhua asiasta niin että saisi ymmärrystä osakseen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
ajatusmaailmaasi. Otat eteesi puhtaan valkoisen paperin. Teet siihen kaksi saraketta. Toisen päälle kirjoitat kaikki positiiviset asiat ja toisen päälle kaikki negatiiviset asiat teidän suhteesta.
Sen jälkeen katsot mitä summaksi tulee viivan alle.
Sitten otat toisen paperin, johon piirrät kolme saraketta: Otsikot päälle, menneisyys, tämä hetki ja tulevaisuus. Kirjoitat sarakkeisiin rehellisesti kaikki ongelmat, asiat ja teet yhteenvedon.
Sitten otat kolmannen paperin, johon kirjoitat: Omat toiveesi, omat haaveesi, oman elämäsi suunnan.
Tämän jälkeen mietit, tuletko onnelliseksi tässä suhteessa vai tuleeko tämä luottamuspeikko aina olemaan sinun mielessä. Sitten katsot mitä olet paperille kirjoittanut ja mitä yhteenvedon palastavat. Tee päätös sen mukaan, mikä SINUSTA tuntuu parhailta ja oikealta.
Miehesi ei saa painostaa sinua mitenkään suuntaan tai toiseen, jos miehesi alkaa sua neuvomaan, niin sano, että pidä nyt kerrankin se turpasi kiinni ja sulta ei nyt kysytä mitä minä teen!
Niin, itse täysin saman kokeneena, voinen sanoa, että juuri henkinen pettäminen se rajusti kolahtaakin. Tunne siitä,että joku toinen on totaalisesti vienyt sinun paikkasi miehen sydämessä.
On vaikeaa antaa toiselle anteeksi, jos toinen ei edes ymmärrä tehneensä mitään toista loukkaavaa.
Luottamusta on niin kovin vaikeaa saada enää ehjäksi
pitkällisen valehtelukierteen jälkeen.
Minä yritin joskus unohtaa, mutta juuri syvä itseinho siitä seurasi...
Miehesi on leikkiin lähtiessään varmasti tiennyt, mitkä voivat olla seuraukset.
En osaa antaa mitään viisaita neuvoja, tutkaile kuitenkin tarkkaan, minkälaisen tulevaisuuden itsellesi haluat.
Kaikkien omien kokemusten jälkeen, olen onnellinen sinkku. Totta kai kaipaan toista ihmistä lähelleni, mutta nyt saan elää itselleni. Kaikki aviovuodet hoidin perheen ja miehen. Olin vanhanaikainen aviovaimo.
Nyt nautin siitä, että voin mennä ulos syömään tai kosmetologille tai vaateostoksille. Voin maata sohvalla koko illan telkkaria katsoen.
Minä annoin ison osan elämästäni silloin ja nyt hallitsen omaani.
suhteenne, kun hankki itselleen rakastajattaren???
"Hän kokee, että suhteemme ei ole merkinnyt minulle niin paljon, että antaisin hänelle anteeksi"
hänelle sanoin! Hänen puolustusargumenttinsa oli, että joutui jatkuvasti olemaan epävarma siitä, aionko jatkaa hänen kanssaan oikeasti vai en. Että kriisien keskellä olen antanut koko ajan ymmärtää, että aion erota hänestä. Mielestäni tilanne ei ole ollut näin yksioikoinen, vaikka vaikeaa on tosiaan ollut. Olemme puhuneet erosta useasti, mutta aina päättäneet yrittää yhdessä ja hyviäkin hetkiä on tässä kahden vuoden aikana ollut! Niiden avulla ollaan eteenpäin jaksettu, tai siis minä ilmeisesti... Minusta varavaihtoehdon järjestäminen on suurempaa sitoutumattomuutta kuin eromahdollisuudesta rehellisesti kasvokkain puhuminen! Tottakai erosta puhuminen ym tekee kipeää, mutta kipeämpää tekee se, että koen toisen tavallaan luovuttaneen jo ongelmien alkumetreillä hakiessaan lohtua toisen naisen sylistä.
Aiemmalle vastaajalle: Listoja olen rustaillut jo useita, ja aina vain plussia ja miinuksia tulee yhtä paljon, tai niillä on eri painoarvo...Haaveemme ovat osittain samat, osittain erit. Kuitenkin, jos luottamusta ei ole niin eihän millään ole merkitystä. Ehkä tosiaan olisin onnellisempi, jos uskaltaisin olla armollinen itselleni ja lähteä jos siltä tosiaan tuntuu...jotenkin vain olen miettinyt, että pystyykö sen päätöksen tekemään 2 kuukaudessa. Vaikka tämä tilanne on järkyttävän sielua syövä, ja vaikka moni varmaan olisi lähtenyt tyyliin samana päivänä!
epävarmuus siitä, pettääkö hän sinua vai ei?
mielestäni vakavampi asia tuleevaisuutta ajatellen kohdaltasi kuin:
"Hänen puolustusargumenttinsa oli, että joutui jatkuvasti olemaan epävarma siitä, aionko jatkaa hänen kanssaan oikeasti vai en"
Mietin vain, että hänkin petti vaikka en koskaan olisi uskonut. Jotenkin olen nyt niin kyyninen, että ajattelen että helposti voi käydä yhtä paska flaksi myöhemmin jonkun uuden miehen kanssa. Että tulevaisuudessakin "rakas luotettava mieheni" paljastuu petolliseksi. Silloin se on sitten ihan yksi ja sama, kenen kanssa jatkaa...valittavana oikeastaan on sitten vain ollako yksin vai ottaako riski, että toinen voi aina pettää, ja että se on nykyään jopa hyvin todennäköistä.
Tiedän olevani nyt liian alamaissa ajatellakseni optimistisesti. Jos eroan, haluan vain olla varma, että pääsen eroon turhista peloista ja vainoharhoista. Etten tulevaisuudessa pilaa ihmissuhteitani jatkuvalla epäilyllä. Siksi en kai miestäni osannut tarpeeksi epäillä, sillä minua ei aiemmassa parisuhteessa petetty (tai ei jäänyt kiinni?), eikä koskaan valehdeltu. En voinut uskoa, että ns. sivistynyt, suoraselkäinen ja empaattinen aikuinen mies kykenisi tuollaiseen. Yhden hairahduksen olisin voinut ymmärtää, ei elämä ole aina niin mustavalkoista...mutta tuo mieheni valitsema touhu oli niin törkeää, jatkuva ja tietoinen valinta. Ehkä minun olisi helpoimpi lähteä, jos mies jättäisi minulle vapaat kädet eikä painostaisi minua yrittämään ja antamaan anteeksi. Ehkä silloin olisi myös helpompi jäädä ja antaa anteeksi! Nyt tuntuu siltä, että minua koitetaan syyllistää, peitetään siten oma itsehalveksunta ja epäonnistumisen tunne.
Ajatteleppa nyt ihan järjellä ( unohdat tunteet nyt hetkeksi). Kirjoitit, että jos käy seuraavaksikin yhtä paska flaksi: Ei tässä elämässä mitään voi ennustaa etukäteen.
Pystytkö elämään sellaisessa jatkuvasti kalvavassa epäluulossa, esim. kun miehesi sanoo menevänsä kauppaan, päässäsi alkaa jo epäilys asian todellisuudesta.
Miehesi on niin kovin helppo syyllistää sinua, silloin voi valtaisan heikkouden itsessä kätkeä.
Anna itsellesi anteeksi ja ala elää.
toi 2 kk on tosiaan aika lyhyt aika loppupelissä. Anna itsellesi vaan reilusti aikaa käsitellä asiaa, äläkä hätiköi.
Itselle paljastui just viime vkolla koko totuus mieheni valehtelusta liittyen toiseen naiseen, ja ekan kerran asiasta puhuttiin elokuussa, jolloin mies kärähti viesteistä ja puheluista.
Valehteli silloin et puhelinsuhde oli jatkunut vain viikon, kun todellisuudessa se oli alkanut juhannuksena ja jatkui siihen asti kun synnytin yhteisen tyttäremme lokakuussa.
Ja nyt tässä mietin mitä tekisin, mutta kun on kaksi lasta, niin en aio tehdä hätiköiden mitään, vaikka mieli tekisi.
Voimia sulle ja koita jaksaa!
Oma tarinani on lähes samanlainen, aikaa vain on kulunut puoli vuotta. Pitkän yhteiselon jälkeen, sitä huomaa heti, jos kaikki ei ole kohdallaan. Mieheni jäi kiinni lyhyen ajan jälkeen eikä suhde hänen kertomansa mukaan ehtinyt jutustelua pitemmälle.
Meillä mies ei painosta antamaan anteeksi, vaan on suostunut käsittelemään/kaivelemaan asiaa aina kun minusta siltä tuntuu. Odotan vain, koska hän kyllästyy ajoittaiseen vanhojen kaiveluuni.
Silloin tällöin vajoan todella syvälle itsesääliin ajatellen etten kelpaa/kelvannut henkisesti/älyllisesti miehelleni, kun piti juttuseuraa hankkia muualta. Ja jos mieheni esim. kaupassa katsoo kauniita nuoria naisia, ajatuksiin valitettavasti putkahtaa, etten kelpaa myöskään ulkonäöllisesti.
Vaikka hän kuinka vakuuttelee, että olen hyvännäköinen ja seksikäs ikäisekseni, se ei auta asiaa vaan suorastaan pahentaa. Näenhän itsekin peilistä makkarani, vaikkei liikakiloja monta olekaan.
Kaikkein ärsyttävintä on, kun ilmaisen tunteitani näistä asioista miehelleni, hän saakin marttyyrikohtauksen ja toteaa, että minun olisi parempi ilman häntä. Siis tavallaan tuplahylkääminen, ensin toinen nainen ja sitten vielä hänen kuuluisi jättää minut, koska minun elämäni on hänen takiaan pilalla.
Tiedän, ettemme voi jatkaa yhdessä ellen pääse näistä riittämättömyyden tunteista irti ja ala arvostaa itseäni( Helpommin sanottu kuin tehty, johtuen osittain vaikeasta menneisyydestäni). Omasta mielestäni se onnistuisi kaikkein helpoimmin, jos olisi miespuolinen kaveri, joka arvostaisi ja olisi ehkä vähän ihastunutkin. Mutta mistä sellaisen nyt tähän hätään ottaa.
Enkä nyt tarkoita kostaa pettämällä. Minusta vain ei olisi kaksoiselämään.
Aika näyttää, miten meille käy. Voimia sinulle, mihin ratkaisuun sitten päädytkin!
"Mieheni mielestä suhteesta lähteminen merkitsee sitä, etten anna hänelle anteeksi ja että vihaan häntä"
Naulan kantaan! Ei pidä unohtaa, eikä pidä antaa anteeksi.
Lähde.
onko sua itseäsi petetty vai oletko pettäjä kun olen huomannut että vastaat kaikkeen uskottomuuteen liityvään? lyhyesti ja ytimekkäästi...ootko sitä mieltä, ettei pettäjälle pidä ikinä antaa anteeksi?
tuskin haluat niin?
Mieti kuinka useat eroavat luullen, että uusi suhde olisi parempi? Kuinkahan moni heistä huomaa, että omat möröt seuraavat suhteesta toiseen jos niitä ei käsitellä oikealla tavoin?
Eli vaikka kävisi niin, että suhteenne päättyisi, niin käsittele sinä omat mörösi selviksi itsellesi.
Kokeile vaikka tätä:
Eli siis luota miehesi sanomaan, että hän aivan oikeasti meni tolaltaan jos olet suhteessanne vetäytynyt kauas hänestä, etkä selvitellyt suhdeongelmia yhdessä, luota siihen, ettei hän tietoisesti sinua ole pettänyt. Kysele häneltä tuntemuksia niiltä ajoilta, että miten hän koki puhumattomuutesi ja vetäytymisesi. Älä keskeytä vaan keskity kuuntelemaan täysin mitä hänellä on sydämmellään. Älä missään nimessä syyttele hänen avautumistaan... nöyryys on sitä, että aina ei tuo itseään esille vaan kuuntelee kunnolla loppuun. Sen jälkeen kun hän on kertonut kysyt haluaisiko hän samalla tavoin kuunnella miltä sinusta on tuntunut...
SELVITÄ SELVITÄ, älä aina ohita.
Nöyryys on taitolaji jolloin itsekkyys vaiennetaan. Anteeksi et voi antaa jos et tiedä mitä olet antamassa anteeksi, siivoa pöytä puhtaaksi. Nöyryyttä on luottaa siihen, että toinen on tosissaan sanojensa takana ja tarkoittaa niitä.
On tervettä, että mieltäsi myllertää se tarkoittaa, että nyt on aika muuttaa tottumuksia uudenlaiseen tapaan kommunikoida, luota sisäiseen ääneen se usein vie perille takertelemalla mutta kuitenkin.
Se olen ollut minä, joka olen halunnut selvittää suhteemme ongelmat. Olen varmasti syyllistynyt siihen, että olen prässännyt näillä asioilla liikaakin, ja sen takia mies on turvautunut kyseenalaisiin pakokeinoihin. Olen antanut miehelle yhtä lailla suunvuoron, niin nyt kuin aiemminkin. Hänellä vaan ei ole mitään sanottavaa. Olen kysynyt miltä hänestä tuntuu, ja vasta nyt olen jotain saanut kuulla. Hän ei ole uskaltanut kertoa minulle peloistaan, että hän pelkää jäädä yksin. Vaikka olemme puhuneet erosta muutamaan otteeseen, hänen pelkonsa on silti ollut suurimmaksi osaksi omassa päässä maalattu. Mielestäni miehen menneisyyden painolasti näyttelee tässä suurta osaa, ja siihen minä en juurikaan voi vaikuttaa. Mies ei ole halukas etsimään syitä teoilleen myös itsestään ja omasta elämänhistoriastaan. Minä olen oppinut paljon tämän kriisin aikana, tiedostan oman virheeni ja tiedän etten enää voisi toistaa niitä. Mutta kun mies ei edelleenkään kykene avoimuuteen ja rehellisyyteen...niin minkä pohjalle voisimme luottamusta alkaa uudelleen rakentamaan? Ei ole mitään tarttumapintaa. Yhteinen historiakin on osaksi ollut valhetta.
En missään nimessä kuvittele, että uusi suhde olisi parempi. Jos me eroamme, lähden uuteen suhteeseen aikanaan muuttuneena ja kasvaneena ihmisenä, ja siinä on taas uudet haasteet edessä. En oleta, että olisi täydellistä suhdetta. Mutta tähän suhteeseen en voi jäädä, jollei täysin rehelliselle kommunikaatiolle ja luottamukselle ole edellytyksiä. Mielestäni, jos mies olisi aidosti valmis tekemään töitä suhteemme eteen, hän etsisi muutoksen avaimia myös itsestään. Nyt hän ei sitä tee, vaan syyllistää minua. Minä olen koko ajan tunnustanut omat virheeni, ja halunnut mennä terapiaankin asioita selvittämään. Mutta mies heittää löylyä, ihan kuin haluaisi heittää minut entistä kauemmas itsestään. Ehkä se on peittetyä itseinhoa ja -syyttelyä..omien heikkouksien kivuliaan läpikäynnin välttelyä. Joskus vaan on huomattava, että on tehnyt kaikkensa, eikä muu auta kuin jatkaa matkaa yksin. Silti nöyränä elämän edessä.
ovat miehet välillä. Itse näen sen usein omana vääränä lähestymisenä jos puhuttu teksti ei mene perille ja vaihdan lähestymistapoja. Parhaammaksi olen juuri nöyryyden huomannut sanoa juuri sillä tunteella asiansa kun itsestä tuntuu. Jos tuntuu pahalta, niin miehen pitää se myöskin tuntea ja kuulla. Ei kuitenkaan vaatimuksena eikä pakotuksena.
Etkös kertonut, että hän on asioista puhunut sen kakkosnaisen kanssa? Älä hetkeäkään epäile ettetkö kykenisi myös puhumaan asiasta, mutta jos nykyinen lähestymistapasi on ollut epäonninen on siis vain siirryttävä muunlaiseen yrittämiseen. Kukaan ei tuntemuksistaan kerro ainakaan liiallisen pakotuksen edessä vaan vetäytyy. Mutta kun todellinen tilaisuus annetaan todelliseen avautumiseen, niin harva ihminen sellaisesta kieltäytyy.
Itse en koskaan näe niin "enää" että itse olisin tehnyt kaikkeni vaan useinkin huomaan hienosyisiä tunnetiloja ihmisillä jotka pistävät vetäytymään. Ihmiset vaan nyt ovat hyvin herkkiä reagoimaan jopa sellaisiinkin juttuihin jonkalaisia on tapahtunut kauan ennen minun mukaan tuloa. Itse olen yltiöavoin ja kykenen keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta jos vain jotain tajuan siitä. Ja näitä hienoisia osumia huomaan usein ihmisissä jotka eivät olekkaan yhtä avoimia puhumaan kyseisestä aiheesta. Eli yliherkän ihmisen (joksi jotenkin useammat miehet luokittelen) kanssa on heittäydyttävä herkkyyteen mukaan ymmärtääkseen heitä oikein.
En tiedä missä vaiheessa ihminen kasvaa näyttelemään, että kestää kaiken kuin aikuinen, mutta se ei pidä paikkansa kuin niillä ihmisillä jotka eivät näytelmäänsä osaa luovuttaa. Me tulemme olemaan ikuisesti herkkiä jotka toisten pienistä virhearvioinneista aivan liian helpolla vetäydymme kuoreen uskomaan vääränlaisia totuuksia. Kun tietää tämän totuuden itsestään on helpompi ymmärtää toistenkin olevan samanmoisia.
Itse en luovuttaisi, mutta päätös toki on sinun. Teillä on yhteisiä vuosia varmaan paljon joiden eteen on tehty paljon hyvääkin työtä, alkaisit korostaa miehellesi(eli itsellesi) niitä onnistuneita puolia suhteessanne joiden myötä voisi vaikeampiakin lähestyä ehkä eri näkökannalta.
Itse olen kohdannut miehen jolla on kahdesta entisestä liitostaan molemmista 3 lasta. Voit varmaan mielessäsi miettiä kuinka vaikeaa on miehen aloittaa kolmas yritys, millä kohdalla hänen luottamuksensa on naisiin. Pidän hänestä, mutta hän on vetäytymisien mestari jo alkumetreillä, hän mielummin esittäisi naistenmiestä ja kätkisi herkkyytensä, en anna siihen tilaisuutta. Suhteemme on eriskummallinen, kummatkin tuntevat vetoa toisiinsa, mutta eivät anna periksi.
Niin se vaan on, että uusissa suhteissa on mahdollista vielä se, että joutuu kantamaan niin paljon toisen menneisyyden möröjä, että sellainen saattaa olla jopa raskaampaa...
Hän on kyllä puhunut asioista sen toisen kanssa, mutta hän itsekin sanoo että ehkä sen naisen ihastus häneen oli se tekijä, mikä hiveli hänen egoaan. En ymmärrä miehen tarvetta olla palvonnan kohteena, hänelle ei tunnu riittävän mikään. Itse kyllä olen häntä kehunut ja kiittänyt, ennen tätä halusin häntä ihan oikeasti jne..läheisyyttä ja hellyyttä oli..mutta minun huomioni häntä kohtaan ei riittänyt. Luulen että hän kaipaa "normaalia" enemmän huomiota. Johtunee varmaan osittain siitä, että on lapsena jätetty heitteille..
He ovat puhuneet meidän suhteen jopa intiimeistäkin asioista ja huippuna minun henkilökohtaisista asioista. Sellaisia kun ei kuuluisi kellekään ulkopuoliselle kertoa, muu kuin minä itse! Mies aina kehuu keskustelutaitoaan, tuntuu vaan että hän mieluummin keskustelee muiden naisten kanssa kuin minun. Olen kai liian erilainen ihmisenä, häntä ärsyttää kohdata erilaisuus. Olemme monessa asiassa kuin yö ja päivä, mitä arvostamme, mitä haluamme. Tuntuu joskus pahalta, että miehen sanoista huokuu arvostuksenpuute esim. minun ammattiani kohtaan. Johon kuitenkin vaaditaan korkeakoulututkinto, jota mies taas statustittelinä arvostaa. Vaikka minä en ymmärrä kaikkia miehen kiinnostuksen kohteita ym, ei tulisi mieleenikään halveksia häntä sen takia.
Jos mies kaipaisi erilaista naista rinnalleen kuin minä, siinähän olisi ollut ottaja. Vaan ei silti vaihtanut. Kaikesta arvostuksenpuutteestaan ym huolimatta hän ilmeisesti silti haluaa elää vastakohtaisen ihmisen kanssa. Onko se sitten oma hellyydentarpeeni ym, mitkä viehättävät...tai juuri se erilaisuus, vaikka se saa mieheni joskus raivon partaalle.
Emme ole olleet yhdessä kuin 4,5 vuotta. Minä olen nuorempi, mies vanhempi. Lapsia ei ole, vaikka miehen ikäisillä niitä yleensä on pari kolme jaloissa joka toinen viikonloppu. Ei hän ole ollut koskaan edes kihloissa ennen. Exiä löytyy joka sormelle. Itse olen ollut vain yhden ihmisen kanssa ennen miestäni. Meillä on aika erilaiset taustat. Miehellä rikas, koulutettu, ja väkivaltainen perhe, jossa lapsen ei annettu olla lapsi. Minulla duunaritausta, olen varmaan suvun ainoa korkeakoulutettu.. Meillä kotona oli aika köyhää, mutta rakkautta sitäkin enemmän. Meillä on monissa asioissa arvojen ristiriita.
Miehelläni tosiaan on järjetön kuori. Näyttää sisimpänsä vain minulle tietyssä mielentilassa. Ehkä myös tälle toiselle, vaikka jotenkin kyllä luulen että hän on ollut fiksua ja filmaattista naistenmiestä hänen kanssaan.
Jotenkin se fakta, että puolet suhteestamme on perustunut osin valheelle...on niin järkyttävää, en pysty ymmärtämään sitä. Tuntuu, että kaikki hyvät muistot tuolta ajalta on pyyhitty pois. En pysty katsomaan yhteisiä kuvia tuolta ajalta tuntematta kuvotusta. En edes voi olla varma, etteikö mies olisi aiemminkin valehdellut. Tämä asia on vain ainoa, mistä olen saanut tietää.
Miksi se olen minä, jonka pitää taiteilla lähestymistapojen kanssa? Miksei mies kanna vastuuta itsestään, vaan jättää senkin minun harteilleni?
Silti saattaa olla niin, että suuri osa miehistä odottavat naisen huolehtivan sosiaalisesta puolesta. Ja suuri osa naisista haluavat olla äitejä miehilleenkin. Syytä en tiedä.
Toivon kuitenkin, että saat asian selvitettyä ja miehesi kanssa niitä avioliittoneuvoja käyntejä olisi vielä sen verran jos vaikka asia sieltä kautta järjestyisi. Jos ei muuta niin eteenpäin omissa pohdinnoissa.
miehesi kertoo todennäköisesti sinulle asiat, niinkuin olettaa sinun ne haluavan kuulla, tietysti itselleen eduksi.
.. "Mutta mies heittää löylyä, ihan kuin haluaisi heittää minut entistä kauemmas itsestään." Hän on ottanut aiheuttamastaan kriisistä tekosyyn hakea lohtua muualta: itsepetosta.. hän ei ole rehellisellä pohjalla, joten edestään löytää mitä taakseen jätti. Kysy häneltä mitä hän oikeastaan haluaa.
Lähes 30 vuoden avioliitto päättyi, kun miehllä oli ollut jo kaksi vuotta toinen nainen. Vaikka nainen asui kaukana eikä tapaamisia ollut usein, yhteydenpito oli tiivistä kännykällä. Kaikesta meni kommentti jonnekin.
Olin järkyttynyt. Kuin minusta olisi puolet amputoitu. Kolme kuukautta sitä katselin, annoin miehelle mahdollisuuden. Hän lupasi, että juttu on ohi. Mutta jopa äitienpäivänä lähti ensimmäinen rakkausviesti toisen miehen vaimolle. Kolmen kuukauden jälkeen en enää jaksanut. Olin henkisesti aivan loppu.
Nyt on aikaa kulunut. Tapasin vuosi sitten miehen, joka oli myös kokenut pitkän ja raskaan avioliiton . Vasta nyt olen tajunnut, mitä vailla olen ollut. Uusi ystäväni välittää, on huolehtiva ja hellä, auttavainen. Yhdessä suunnittelemme jatkuvasti jotakin kivaa, kaupunkilomia, teatterimatkoja, käymme usein syömässä ulkona. Yhdessä välillä itkemme ilosta tai surusta, lohdutamme toisiamme, pidämme toisiamme hyvänä. Hellyyttä ja positiivisia tunteita ei pantata. Sovimme, että annamme toisillemme kaiken hyvän, josta olemme jääneet paitsi.
Tuntuu kuin Luoja olisi lähettänyt synkkään ja yksinäiseen elämääni tällä kypsällä iällä valoa ja iloa uuden kumppanin muodossa.
En ole koskaan ollut romantikko ja nämä kirjoitukseni saattaa tuntua vaaleanpunaiselta lässytykseltä. Olen kuitenkin jo vuoden verran saanut kokea hienon ystäväni empaattista rakkautta.
Joten kaikki te petetyt, jotka pidätte itseänne huonona, rumana , kelpaamattomana. Menkää ulos maailmaa, käyttäkää kaikki keinot tutustua uusiin ihmisiin. Teitä varten on joku, kun vaan avaatte silmänne. Pitkää tummaa upporikasta prinssiä ei ehkä tule vastaan. Huomatkaa tavallinen, nöyrä mies, joka on ehkä joutunut kokemaan koviakin. Jos hän on selvinnyt vaikeista kokemuksista katkeroitumatta alkoholisoitumatta, hän on aarre.
Ajattelen vain, että
Hei, entäpä jos miehesi syyllistää sinua siksi, että hän haluaa tehdä elämästäsi helvettiä ja näin päästä ikään kuin kunnialla eroon sinusta. Tarkoitan siis, että hän etsii syytä päästä kauemmaksi sinusta ja oikeuttaa aikeensa näin. Minulla on tällainen kokemus itselläni, ja elämä päin hittoa...
Mieheni on kyllä sanonut, että jos eroamme niin hän ei halua olla kanssani missään tekemisissä, ja suutuspäissään on kyllä kerran sanonut että aikoo tehdä elämästäni helvetin. Luulen kuitenkin että se on vain vihaa ja katkeruutta, epätoivoa...se purkautuu tietyssä mielentilassa tuolla tavoin. Ei kai mieheni koko ajan yrittäisi jatkoa, jos hän haluaisi minusta oikeasti eroon päästä...?
kunnialla eroon, just näin.. tästä on kysymys.. tehdä toisen elämästä helvettiä kunnes on pakko hakea eroa. voi jeesus minkälaista on meno. miksei näistä ole alkeellisimpaankaan rehellisyyteen, kaikki pitää laskea ja päin vittua mennään joka tapauksessa.
ketjua läpi, mutta viestistäsi jäin miettimään kuinka kauan olet nyt yrittänyt antaa anteeksi? 2kk? Anteeksianto ei synny hetkessä. Eli tavallaan sun pitäisi selvittää aikajana itsellesi, eli koska sait tietää pettämisestä, koska menitte terapiaan jne. Asioiden prosessointi vie aikaa kauan, jos esim 2v ollut tilanne päällä, niin varaa 2v siihen, että kykenet antamaan anteeksi, unohda et koskaan. Mutta asiat voi käydä läpi, jonka jälkeen eheytyminen voi alkaa. Jos miehesi patistaa sinulta jotain pika-anteeksiantamusta, niin hän ei ole sisäistänyt mitä on tehnyt eikä ymmärrä tekonsa haavoittavuutta. Jos kahden vuoden terapian jälkeen pystyt rehellisesti sanomaan, että olet antanut anteeksi niin olet mielestäni normaalisti tunteva ja prosessoiva ihminen. Miehesi taitaa olla aika pintapuolinen eikä ymmärrä oikein tekojaan eikä niiden tuhovoimaa, jos kuvittelee, että anteeksi saaminen tapahtuu nappia painamalla ja eteenpäin voi jatkaa kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Voimia sinulle ja käyttäkää se terapia, olisi miehellesikin paljon terveempää käyttää terapeuttia kuin kakkosia...
Joo 2kk mennyt...ja koko ajan näköjään paljastuu lisää asioita (ei tietenkään alunperin mieheni kertomana), vaikka olen antanut miehelle todellakin mahdollisuuden avoimuuteen ja rehellisyyteen. Niin kuin joku täällä sanoi, hän tuntuu todellakin kertovan asiat oman etunsa mukaisesti. Sitten on kusessa kun huomaa että tiedänkin tästä asiasta, eikä se olekaan ihan niin kuin mies on sanonut. Tämä on nyt viimeisen viikon aikana alkanut tuntumaan täysin mahdottomalta...tuntuu, etten enää usko anteeksiantoon, ja että mieheni käyttää kilteyttäni hyväkseen.
Terapiaan mieheni ei lähde enää ellen anna jonkinlaista lupausta jatkosta. Se ei riitä hänelle, että sanon ajan näyttävän. Jos terapian jälkeen sitten tulee ero, niin mies kokee että MINÄ olen pettänyt hänet. Koska hän minun takiani lähti terapiaan. Eikös siis kaikki puhu sen puolesta, että mies ei todellakaan ole mennyt itseensä ja miettinyt näitä asioita. Ei hän halua muuttua, hän haluaa vain pitää minut itsellään ettei tarvitsisi jäädä yksin tai jotain. Huonolta näyttää. Olen itsekin häkeltynyt, olenko tosiaan parisuhteeseen ryhtynyt noin pintapuolisen ihmisen kanssa. Ehkä se joskus näyttäytyy vasta tällaisissa tilanteissa...vaikka luulin olevani hyvä ihmistuntija.
Luulit olevasi hyvä ihmistuntija. Niinpä. Hyvä ihmistuntija luottaa onnistuvansa mahdottomienkin tapausten kanssa, ja haluaa antaa mahdollisuuden vaikka minkälaisille naulapäille. Mutta takkiin tulee ihmistuntijalle: haasteita riittää, vaikeita miehiä riittää, jotka eivät kykene rehelliseen vuorovaikutukseen, mutta antavat itsestään sivistyneen kuvan kolmannelle osapuolelle, toisin sanoen ylimääräiselle vitulle. Matala on sellaisen miehen sivistys ja lyhyt on valheen jälki, sitäkin syvempi on haava petetyllä puolisolla joka yritti kaikkensa tyhjän takia. muista ettei kannata enää luulla olevansa "hyvä ihmistuntija". en tiedä mitä muuta tällaisesta voi ottaa opiksi. Olen aina uskonut anteeksiantoon ja tahtoisin jatkaa petollisen miehen kanssa mutta en saa mitään mahdollisuutta. en saa yhteyttä. sinne meni.