Meidän suhde pitäis alkaa siinä pisteessä, että joko avioon tai sitten erotaan. Molemmat jännitetään vaikkakin pienimuotoisia juhlia.
Reilut pari vuotta yhdessä ollaan oltu ja puhuttu ollaan ihan tarpeeksi ja myös mieheni on avioitumisen kannalla. Mutta mikä mättää? Ajamme maistraatin edestä harva se vko, mutta ei ole mies rohjennut mennä kanssani täyttämään sitä esteettömyys paperia. Tulee vaan mieleen, et haluaax se ollenkaan koko avioliittoa?
En todellakaan ole häntä painostanut!Mutta nolottaa kun itse niitä suunnittelen,pvämääriä yms. sit hän vaan tuumaa, että eix joskus myöhemmin?Sitten ties kuin monennen kerran siirretään ja sama toistuu. Pitäiskö tää koko hääjuttu laittaa hetkeksi jäihin?
Toinen asia liittyen tohon ensimmäiseen.
Miesystävälleni olen sanonut, etten halua olla hänen sukunsa kanssa missään tekemisissä. He pitävät itseään parempina ihmisinä ja ne harvat kerrat kun olemme heitä nähneet, paha olo mulle ainakin niistä tuli. Olen kuitenkin aika arka luonteeltani ja siksi näen kaikki kissanristijäiset kuin punaisena vaatteena.Miesystäväni saa tavata niin paljon kun haluaa sukuaan, kunhan ei pakota minua. Menen miehen kanssa naimisiin en suvun.
En haluaisi vaikuttaa töykeeltä, mutta elämässä on ennenkin sattunut näitä täydellisiä sukuja vastaan ja empä enään halua olla se "ympyröikää,kuka ei kuulu joukkoon"!
Reilut pari vuotta yhdessä ollaan oltu ja puhuttu ollaan ihan tarpeeksi ja myös mieheni on avioitumisen kannalla. Mutta mikä mättää? Ajamme maistraatin edestä harva se vko, mutta ei ole mies rohjennut mennä kanssani täyttämään sitä esteettömyys paperia. Tulee vaan mieleen, et haluaax se ollenkaan koko avioliittoa?
En todellakaan ole häntä painostanut!Mutta nolottaa kun itse niitä suunnittelen,pvämääriä yms. sit hän vaan tuumaa, että eix joskus myöhemmin?Sitten ties kuin monennen kerran siirretään ja sama toistuu. Pitäiskö tää koko hääjuttu laittaa hetkeksi jäihin?
Toinen asia liittyen tohon ensimmäiseen.
Miesystävälleni olen sanonut, etten halua olla hänen sukunsa kanssa missään tekemisissä. He pitävät itseään parempina ihmisinä ja ne harvat kerrat kun olemme heitä nähneet, paha olo mulle ainakin niistä tuli. Olen kuitenkin aika arka luonteeltani ja siksi näen kaikki kissanristijäiset kuin punaisena vaatteena.Miesystäväni saa tavata niin paljon kun haluaa sukuaan, kunhan ei pakota minua. Menen miehen kanssa naimisiin en suvun.
En haluaisi vaikuttaa töykeeltä, mutta elämässä on ennenkin sattunut näitä täydellisiä sukuja vastaan ja empä enään halua olla se "ympyröikää,kuka ei kuulu joukkoon"!
Vastaukset 16
Vanhimmat
Miksi joko avioon tai sitten erotaan?
Ettei meidän kummankaan ajatusmaailmaan sopinut roikkuminen vuosikaupalla, ilman avioliittoa. Jokainen pari tietty tekee omat ratkaisut. Meidän kohdalla se oli melkeimpä alusta asti selvää.Jos hänellä on mieli muuttunut voisi ystävällisesti kertoa missä mennään. Avioliittoon meno pitää olla kummankin puolelta TÄYSIN vapaa-ehtoista. En halua häntä pakottaa tai painostaa, mutten myöskään olla itse jakuvassa epävarmuudessa.
Ja ihmettelen, meneekö mies naimisiin kanssasi ikinä. Olet estynyt ja vaikea ihminen, lisäksi ennakkoluulosi täyttää pääsi. Epäsosiaalisuutesi tukahduttaa suhteen, ja mieskin eroaa mielummin kuin laittaa päänsä *askaan.
Kyllä jokainen haluaa sellaisen puolison joka edes joskus "edustaa" kanssaan, suku- ja muilla juhlilla. Miestäsihän alettaisiin pitämään omituisena, jos ottaisi kieroon kasvaneen eristäytyneen vaimon.
Unohda avioliitto!
kirjoitat että: Meidän suhde pitäis alkaa siinä pisteessä, että joko avioon tai sitten erotaan.
Ja saman kappaleen loppuvirkkeenä: Pitäiskö tää koko hääjuttu laittaa hetkeksi jäihin?
SIIS, MIHIN JÄIKÄÄN SE EROAMINEN?
Ja sitten kirjoitat näin: En todellakaan ole häntä painostanut!
Joko et ymmärrä mitä sanat tarkoittavat tai olet muuten psyykkisen hoidon tarpeessa.
SINÄ TODELLAKIN PAINOSTAT HÄNTÄ. Mitä nuo uhkavaatimukset, joko naimisiin tai erotaan sitten on, ja kaikki päivämäärien laatimiset ja suunnittelut? ellei IHAN SELVÄÄ PAINOSTUSTA.
Olet niin sekaisin, ja tasapainoton, ettei avioliitto voisi onnistua mitenkään. Sääli miestäsi.
Olet oikeassa, että jos menet jonkun kanssa naimisiin, niin miehen, et hänen sukunsa. Mutta muuten tuntuu, että yksi osa ongelmaa voi olla asennoitumisesi hänen sukuunsa.
Normaaliin avioelämään kuuluu, että puolisoilla on ystäviä, sukulaisia ja työkavereita, joita tavataan ajoittain. Jälkimmäisten kanssa ei monesti ole pakko olla tekemisissä työajan ulkopuolella, mutta ystävät ja sukulaiset kuuluvat kuvaan vähintäänkin erilaisissa perhejuhlissa, joita jokaiselle tulee eteen.
En tiedä, kuinka "paha" mieskokelaasi suku on, mutta ihan varma on, ettet voi heitä aina vältellä, jos jatkatte yhdessäoloa. Naimisiin voi mennä maistraatissa pienesti, jos haluaa, mutta entä tuleeko lapsia? Ja jos tulee, kutsutaanko ristiäisiin, rippiäisiin ja valmistujaisiin vain sinun sukuasi? Entä joulut ja juhannukset, eikö koskaan tavata anoppilan väkeä? Mites merkkipäivät, omanne ja miehen suvun? Aiotko jättää hänen sukunsa hautajaisetkin väliin? Kaikkia noita tulee takuuvarmalla, jos suhde kestää pidempään kuin sen pari vuotta, joka teillä nyt on.
Kyllä minä ainakin olisin ihmeissäni ja nyreissäni, jos mieheni ei koskaan haluaisi tavata sukuani. Itse tapaan hänen sukuaan sekä arjen että juhlien muodossa, vaikkemme ole monessakaan suhteessa "samanlaisia", minä ja valtaosa hänen suvustaan. Mutta en edes kehtaisi asettaa häntä kummalliseen valoon jäämällä aina ja kaikista hänen sukunsa tilaisuuksista pois. Ja tämän sanon, vaikka kaikkia sukulaisiaan en välittäisi tavata edes kerran vuodessa, ovat sen verran hankalaa väkeä.
Ujoutesi on sinun ongelmasi, etkä ainakaan paranna asiaa sillä, että jatkuvasti jätät miehen suvun tapaamiset väliin. He alkavat varmasti ihmetellä ja katsoa nenänvarttaan pitkin miniäkokelasta, joka "on liian hieno/on liian huonokäytöksinen" tullakseen koskaan näytille. Ei kaikki hänen sukulaisensa todennäköisesti koskaan tule sinua hyväksymään, mutta itse valitset, jos et anna edes joillekin siihen mahdollisuutta.
Kaksi vuotta suhdetta takana, ehdit vielä paikata jo aiheuttamasi vahingon suhteissa miehen sukuun. Viisi tai kymmenen vuotta, ja olet ihan varmasti friikki heidän mielestään. Älä ympyröi itse itseäsi "minä en kuulu joukkoon".
Jos siis haluat naida miehen, ota hänet sellaisena kuin hän on. "Kaupassa" tulee mukana hänenkin puoleltaan ihmisiä. Suhtautumalla itse positiivisemmin saatat saada miehen suhtautumaan avioaikeeseenkin toimeliaammin.
Hyvä vastaus tuossa! Ap:lla ei todellakaan taida olla kovin paljoa ikää eli elämänkokemusta. Saattaa olla juurikin noin, että miehen suku luulee ap:n pitävän itseään heitä parempana, kun ei suostu olemaan tekemisissä. Niin se yleensä menee, että jos morsmaikku tai sulhanen haluaa pysyä suvusta erossa, niin tulkinta on tuo... Ap loukkaa tuolla käytöksellä miesystäväänsä, vaikka hän ei sitä toisikaan suoraan esille. Onko ap varma, ettei mies lykkää avioitumista osittain sen takia? Mies on samaa verta ja lihaa sukulaistensa kanssa ja vaikka olisikin jossain suhteessa täysin erilainen, siitä tulee helposti sellainen tunne, että jos sinä et hyväksy sukuani, et hyväksy minuakaan. Toisen suku pitäisi ottaa sellaisenaan kuin se on, virheineen kaikkineen ja mitä enemmän sitä oppii tuntemaan, sitä enemmän yleensä myöskin oppii ymmärtämään.
Suosittelen että ap ottaisi lusikan kauniiseen käteen ja ujoudesta ja vastenmielisyydestä huolimatta edustaisi miehensä rinnalla sukutapaamisissa, koska se kuuluu osana avioelämään. Jos ajattelisit miehesi etkä omaa parastasi, et pakottaisi miestäsi näin ikävään tilanteeseen. Kaikkia ujostuttaa uusi suku, mutta ainoa tapa päästä ujoudesta, on olla tekemisissä ihmisten kanssa. Kyllä aikuisen pitäisi kestää anoppia sun muita sukulaisia edes pari kertaa vuodessa, vaikka ei niin kovin synkkaisikaan. Sitä kutsutaan rakkaudeksi, että ollaan valmiita pikkuisen uhrautumaan puolison takia...
Kyllä sitä ottaa naimisiin mennessä vastaan kaikki toisesta, mitä hänessä sillä hetkellä on. Eli historian, omaiset, suvun jne. Jos ei pääse näiden kanssa tasapainoon, on liiton alku alustavasti jo hataralla pohjalla. Kyllä miehenkin suvun kanssa toimeentuleminen on äärettömän tärkeää, ne ovat kuitenkin miehen kanssa samaa verta. Minusta tuntuisi todella oudolta, jos vaimoni ei haluaisi ollenkaan tulla toimeen sukuni kanssa.
Haluan tulla toimeen vaimoni suvun ja vaimo minun suvun kanssa toimeen.
erotaan tai avioon, niin mitäpä enää kannattaa avioliittoa solmia. Valmiiksi kuollut juttu, eli erotkaan vaan.
Lähtökohtaisesti parempi teille molemmille; mielipiteet muuttuu, ajatusmaailma muuttuu. Kihloihin ei pitäisi mennä vain merkiksi että ollaan pari, se pitäisi olla merkki, että mennään naimisiin, tästä näin, ihan pian. Jokusen vuoden kun toista katsoo ja puntaroi mahdollista avioliittoa, saattaa hyvinkin tulla eri ajatuksiin, mitä kihloja valitessa mietti.
Mitä ilmeisemmin sulhasesi on alkanut nähdä suhteessanne piirteitä, jotka ei vielä kihlajaisissa olleet näkyvissä. Häntä mahdollisesti ahistaa koko ajatus, joten suo hänelle helpotus ja jätä koko show.
jo ennen liittoasi. Hylkää ajatus.
Poikaystäväsi ei halua kanssasi naimisiin. Mies on vaan liian vätys sanoakseen sinulle miten asia on. Lisäksi hän vetkuttaa eropäätöstä, koska saa sinulta edelleen tuheroa. Poikaystäväsi sukulaiset vieroksuvat sinua samasta syystä kuin edellistenkin poikaystäviesi sukulaiset.
Kasva aikuiseksi. Lakkaa kirjoittamasta ks:n sijasta x.
Suku on mikä on ja usein se pahin. Ei se nyt niin ihmeellistä ole, jos sukunsa kanssa on mahdollisimman vähän tekemisissä eli ne 1-2 pakollista juhlaa vuodessa.
Vaan tuo asenne pitää mennä naimisiin tai erota on karmea. Itse alkaisin kyllä harkita eroamista, jos ehdot olisi nuo. Olleellisin ajatus taas hukassa, toiselle omistautunut voi olla ilman papin aamenta. Itse en ainkaan menisi naimisiin reilun 2 vuoden tuntemisen jälkeen, sittenhän vasta alkaa toisesta nähdä eri puolia.
Naimisiin meno ei takaa mitään, takaa uskollisutta tai merkitse tänä päivänä monille yhtään mitään.
Voi kuulostaa kyyniseltä, mutta oletteko taloudellisesti hyvin erilaisessa asemassa.
Tuossa papin aamenessa voi paljon varkakkaampaa alkaa mietityttämään se mahdollinen ero tulevaisuudessa. Jos tuollaisesta on kyse voi kannattaa ehdottaa avioehtoa itse toiselle...
meillä meni miehen kanssa kaikki aivan päinvastoin..ensin lapset sitten kihloihin ja sitten 7vuoden yhdessäolon jälkeen naimisiin..ei vaan keretty järjestää häitä siinä välissä kun molemmat halusi isot kirkkohäät ja tehdä mahdollissimman paljon itse häiden eteen. meillä ei sitten kiirettä ollut kun tiedettiin että yhdessä ollaan joka tapauksessa vaikka sitten ilman sitä papin aamenta. Eikä elämämme muutuunut naimisiin menon jälkeen mitenkään samaa onnellista arkea ja välillä juhlaakin on elämämme nyt kuin ennen avioliitoakin.
Itse en olisi kestänyt sitä häpeää, että olisin tehnyt aviottomia lapsia. Meillä oli selvää, että ensin naimisiin ja sitten lapsia jos niitä on tullakseen.
Siis oikeasti? mitä häpeämistä siinä on jos lapset syntyy avioliiton ulkopuolella? nykyään tuntuu siltä että ihmisillä on kauhee kiire vuoden yhdessäolon jälkeen naimisiin ja perustamaan perhettä sitten huomataankin että aviopuoliso ei miellytä ja ruvetaan järjestämään sitä hirveän riitaisaa avioeroa.aloittajan kannattaisi kyllä nyt hillitä häähimonsa jos mieskään ei ole innokas, kyllä naimisiin kerkiä koko loppuelämänsä jos oikea ihminen on vierellä.
Miksi EI voisi mennä naimisiin ennen sitä? Ei uskalla sitoutua? Ei halua vastuuta? Pelkää avioliiton muuttavan jotain? Jos syy on jotain tuonne päinkään, silloin ei todellakaan ole aika ryhtyä vääntämään mukulaa maailmaan... Kysymys ei ole siis miksi pitäisi vaan miksi ei. Jos kerran avioon on aikomus.
Jos kyse on vain juhlien järjestämisestä, niin ok, jokaisella omat tarpeensa ja tärkeysjärjestyksensä. Minusta se on kelvollinen syy. Mutta henkilökohtaisesti en ymmärrä tarvetta suurille juhlille... jos on rahaa hankkia jälkikasvua, niin pääsääntöisesti on myös rahaa järjestää jonkinlaiset häät.
Avioero huolettaa, mutta huoltajuuskiista ja lasten mielenterveys ei niinkään?
Tuskin miehesi suku on noin kamala. Uskon, että kaikki johtuu vain ujoudestasi ja huonosta itsetunnostasi. Todellakin, itse olet se, joka "ympyröi kuka ei kuulu joukkoon".