Kirjoitan nyt tanne, koska en tieda mita muutakaan tehda.
Olen ollut poikaystavani kanssa kolme vuotta, josta asuimme yhdessa noin vuoden, ja kaksi kuukautta sitten han muutti noin 600 kilsan paahan minun jaadessa asumaan asuuntoomme yksin.
Asioita vaikeuttaakseen, asumme ulkomailla (euroopassa) ja tama ei ole kummankaan kotimaa(han on kotoisin australiasta, mina ilmiselvasti suomesta).
Eli han muutti muutama kuukausi sitten noin kymmenen tunnin junamatkan paahan minusta, ja olemme nahneet koko tana aikana yhden kerran ja koska olemme molemmat kiireisia, ei seuraavaa tapaamista ole sovittu. Aluksi olin todella positiivinen koko muutoin suhteen,koska se on hanelle parhaaksi, mutta kun aikaa kuluu, ja uutta tapaamispaivaa ei ole nakopiirissa, alan epailemaan kaikkea mita meidan suhde on.
Kaipaan hanta ihan kamalasti, mutta samalla olen todella yksinainen asuessani taalla suurkaupungissa, ja olen alkanut miettia josko tama suhde voi toimia talla tavalla, pitaisko meidan erota koska elamme erillaan joka tapauksessa, ja se vapauttaisi minut etsimaan ja rakentamaan uutta elamaa yksikseni.
Toisaalta soittelemme joka paiva ja olemme hyvissa valeissa ja luotamme toisiimme. Han tuntuu uskovan etta asiat jarjestyy ja loydamme jostain kompromissin, ja muutamme ehka vuoden paasta jonnekin muualle yhdessa, missa voimme molemmat olla tyytyvaisia. Mina uskon siihen aina kun tapaamme, ja juttelemme puhelimessa, mutta istuessani yksin kotona en tunne sen olevan mahdollista, vaan jopa haaveilen jostakin muusta miehesta jonka voisin tavata taalla ja joka pelastaisi minut talta tilanteelta.
Varmaankin vika on siis minussa..pelkaan olla yksin, ja epailen rakkauttani. Olemme olleet yhdessa siis kolem vuotta, eli ei ihan alussa olla, ja miltei jopa kolmekymppisia.
Tiedan etta joku haluaa nyt laittaa jotain "huora" kommentteja,mutta alkaa pliis vaivautuko. Tahdon vaan teidan neuvoja horjuuko muilla usko kaukosuhteeseen, vaikka olisi ollut kauan yhdessa.
Olen toisinaan ihan maassa siita mita minun pitaisi tehda. Talla tavalla en ole onnellinen, mutta epailen sita pitaisiko minun seurata hanta toiselle paikkakunnalle (minun uramahdollisuudet siella pienemmat) vai erota ja jaada tanne luomaan uraa ja omaa elamaa.
Hankalia kysymyksia varsinkin kun olemme molemmat eri puolilta maailmaa ja aina on uhka etta jompi kumpi haluaa palata kotimaahan.
Olen ollut poikaystavani kanssa kolme vuotta, josta asuimme yhdessa noin vuoden, ja kaksi kuukautta sitten han muutti noin 600 kilsan paahan minun jaadessa asumaan asuuntoomme yksin.
Asioita vaikeuttaakseen, asumme ulkomailla (euroopassa) ja tama ei ole kummankaan kotimaa(han on kotoisin australiasta, mina ilmiselvasti suomesta).
Eli han muutti muutama kuukausi sitten noin kymmenen tunnin junamatkan paahan minusta, ja olemme nahneet koko tana aikana yhden kerran ja koska olemme molemmat kiireisia, ei seuraavaa tapaamista ole sovittu. Aluksi olin todella positiivinen koko muutoin suhteen,koska se on hanelle parhaaksi, mutta kun aikaa kuluu, ja uutta tapaamispaivaa ei ole nakopiirissa, alan epailemaan kaikkea mita meidan suhde on.
Kaipaan hanta ihan kamalasti, mutta samalla olen todella yksinainen asuessani taalla suurkaupungissa, ja olen alkanut miettia josko tama suhde voi toimia talla tavalla, pitaisko meidan erota koska elamme erillaan joka tapauksessa, ja se vapauttaisi minut etsimaan ja rakentamaan uutta elamaa yksikseni.
Toisaalta soittelemme joka paiva ja olemme hyvissa valeissa ja luotamme toisiimme. Han tuntuu uskovan etta asiat jarjestyy ja loydamme jostain kompromissin, ja muutamme ehka vuoden paasta jonnekin muualle yhdessa, missa voimme molemmat olla tyytyvaisia. Mina uskon siihen aina kun tapaamme, ja juttelemme puhelimessa, mutta istuessani yksin kotona en tunne sen olevan mahdollista, vaan jopa haaveilen jostakin muusta miehesta jonka voisin tavata taalla ja joka pelastaisi minut talta tilanteelta.
Varmaankin vika on siis minussa..pelkaan olla yksin, ja epailen rakkauttani. Olemme olleet yhdessa siis kolem vuotta, eli ei ihan alussa olla, ja miltei jopa kolmekymppisia.
Tiedan etta joku haluaa nyt laittaa jotain "huora" kommentteja,mutta alkaa pliis vaivautuko. Tahdon vaan teidan neuvoja horjuuko muilla usko kaukosuhteeseen, vaikka olisi ollut kauan yhdessa.
Olen toisinaan ihan maassa siita mita minun pitaisi tehda. Talla tavalla en ole onnellinen, mutta epailen sita pitaisiko minun seurata hanta toiselle paikkakunnalle (minun uramahdollisuudet siella pienemmat) vai erota ja jaada tanne luomaan uraa ja omaa elamaa.
Hankalia kysymyksia varsinkin kun olemme molemmat eri puolilta maailmaa ja aina on uhka etta jompi kumpi haluaa palata kotimaahan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kirjoittaminen joskus auttaa jo sinällään jäsentämään asioita. Päätös on sinun. Tiedät varmaan sydämessäsi, mitä haluat tehdä. Seuraa vaistojasi.
Voimia ja terveisiä täältä Suomesta!
Kumpi on sinulle tärkeämpää, rakkaus vai työ?
Muutatko vai et?
Onko miehesi sinun elämäsi unelmakumppani?
Haluatko odottaa häntä, että näet juuri häntä jatkossakin?
Vai etsitkö ehkä toisenlaista miestä?
Muista, että ulkomailla ollessasi tuskin löydät suomalaista miestä, jolloin molemmat palaatte aikanaan samaan kotimaahan.
Voitte olla hetken aikaa yhdessä ja taas ero, jos jompi kumpi haluaa kotiin ja tai työ vie, jos ei kumpikaan halua muuttaa puolison mukana.
Kannattaisi nykyisessä suhteessa jutella enemmän siitä, että milloin näette seuraavan kerran ja mikä on se pisin väliaika, mihin suostutte. Ja sitten vaan järjestää tapaamisia lomien ja viikonloppujen mukaan.
Jos suhteessa on läheisyyttä ja luottamusta, se voi kantaa hyvinkin pitkälle. :)
Mutta siis "poikaystävä" ja olette kolmekymppisiä?
joo, tosiaan auttaa jo kun asioita kirjoittelee ja se jotenkin selkeyttaa ajatuksia.
Mita vikaa on poikaystava sanassa? mita pitaisi kayttaa..miesystava? ihan yleisesti kutsutaan toisiamme boyfriend ja girlfriend nimilla, ja niin tekee kaikki tuttavamme vaikka olisivat ylikin kolmekymppisia. ehka se kuulostaa suomeksi pahalta?
paatin tanaan etta menen ens viikonlopuksi hanen luo kylailemaan, en kesta tata ikavaa. myos vuodatin kaikki huolenaiheeni hanelle puhelimessa ja paatettiin tsekata yhdessa yksi hanen lahikaupunki silla mielella etta oisko se varteenotettava kompromissi molemmille muuttaa. en osannut kuvitella etta kaukosuhde olisi niin hankala, ajattelin etta kylla sita nyt erossa oloa kestaa ja molemmat saa keskittya taysilla omiin juttuihin, mutta en ole totta puhuen pystynyt keskittymaan mihinkaan siita lahtien kun han lahti! mut tosiaan olen jo paljon paremmilla vesille heti kun paatettiin etta kiireista huolimatta lennan sinne viikonlopuksi.
ajattelin aina etta mun ura on kaikista tarkein, se mut tanne alun perin lennatti, mutta alan tulla toisiin ajatuksiin...aivan kuin en pystyisi kunnolla toimimaan ilman hanta. kumma homma.
No täällä toinen kolmekymppinen, jolla on _poikaystävä_ toisessa eurooppalaisessa kaupungissa, noin tuhannen kilometrin päässä.
Ollaan oltu yhdessä nyt kaksi vuotta, vain joululomat, kesälomat yhdessä ja satunnaiset "omat lomat". Meidän yhteinen tavoite ja haave on kuitenkin muuttaa yhteen ja aloittaa oikea lähisuhde. Olemmehan vieläkin toisiimme hullaantuneita ja tahtoa rakastaa löytyy...
Oikein tympi lukea jonkun typerä kommentti: "kumpi on sinulle tärkeämpää työ vai rakkaus". Se ei ole niin helppoa muuttaa tyhjätaskuna ilman tutkintoa ulkomaille, varsinkin jos on vähääkään kunnianhimoa elämässä. Tottakai rakkaus on tärkeää, tärkeintä maailmassa, mutta eikö olisi kiva ostaa oma asunto ja saada lapsia ilman että tarvitsee laskea elämäänsä yhteiskunnan tukien varaan?
Alkuperäiselle: mulla on ihan samanlaisia tunteita aina välillä, mulle on tosi vaikeaa nukkua yksin ja ikävä ja kaipaus on sietämätön. Miehelleni tilanne tuntuu olevan helpompi, ei hän itke itseänsä uneen ja lentokentällä erotessamme hän lohduttaa minua kun pidättelen itkua...
Mutta niin kai se menee, miehet on jossain asioissa vahvempia. Samaan aikaan kun minä suren ja voivottelen tilannetta täällä Suomessa, mieheni paiskii hulluna töitä ja etsii omistusasuntoa meille omassa kotimaassaan. Tiedän että jos vain päästään tästä vaiheesta yli, tulevaisuus tulee olemaan niin paljon helpompaa...
Mutta silti mulle tulee kohtauksia, kun ajattelen että olisi helpompaa vain ottaa joku täällä helpottamaan tuskaa. Varsinkin silloin kun mieheni vähättelee ikävääni ja sanoo että olen kuin pikkulapsi, jonka pitäisi kasvaa aikuiseksi. Suututtaa ja ajattelen, että otampa sitten jonkun täältä viereeni nukkumaan kun toinen ei edes välitä ja ymmärrä...
Mutta en tietenkään tee sitä, ei kukaan muu kelpaa, ei kukaan muu ole kuin poikaystäväni ja en voisi koskeakaan kehenkään muuhun. Ja muistan taas miksi olen niin rakastunut mieheeni ja miksi kannattaa odottaa sitä kun muutetaan omaan kotiin ja ollaan yhdessä kyllästymiseen saakka..=)
Voimia sulle! =)
>Oikein tympi lukea jonkun typerä kommentti: "kumpi on sinulle tärkeämpää työ vai rakkaus".
miten niin typerä kommentti?
joillekin työ ON tärkeämpää kuin rakkaus.
sitä pyysin alkuperäisen puntaroida... ja ilokseni huomasin, että rakkaus vetää häntä miehen puoleen. ja heillä siinä vaiheessa väliaika oli määrätön.
>Se ei ole niin helppoa muuttaa tyhjätaskuna ilman tutkintoa ulkomaille, varsinkin jos on vähääkään kunnianhimoa elämässä.
puhuttiin ap:n asioista ja hän oli töissä. tähän ei liity se, että sinä olet köyhä opiskelija. eihän :)
Sinun "loogisia" kirjoituksia:
>Varsinkin silloin kun mieheni vähättelee ikävääni ja sanoo että olen kuin pikkulapsi, jonka pitäisi kasvaa aikuiseksi. Suututtaa ja ajattelen, että otampa sitten jonkun täältä viereeni nukkumaan kun toinen ei edes välitä ja ymmärrä...
>Ja muistan taas miksi olen niin rakastunut mieheeni ja miksi kannattaa odottaa sitä kun muutetaan omaan kotiin ja ollaan yhdessä kyllästymiseen saakka..=)
voin kuvitella, että hän sitten kasvotusten pääsee jostakin asiasta sanomaan, että olet kuin pikkulapsi :D :D
Onnea ap:lle elämään, asioilla on tapana järjestyä :)
ymmarran kylla taysin kans sun epatoivon ja "pikkulapsimaisen" kayttaytymisen.
itsekin saan jos minkalaisia itkukohtauskia puhelimessa, ja se on kahta kauheampaa, koska ollaan totuttu selvittamaan asiat aina ennen nukkumaanmenoa, mutta puhelimessa puhuminen jaa jotenkin kylmaksi kun ei nae toisen ilmeita ja eleita. Esim. poikaystavani voi sanoa etta "kaikki on ihan ok" ja asia on loppuunkasitelty ja anteeksi annettu, mutta jos en nae hanen kasvojaan, en tieda onko asia oikeasti niin. kun on kasvotusten niin tietaa jos toinen valttelee katsetta, kosketusta jne...puhelimessa on niin helppo peittaa tunteitaan.
urasta sen verran, etta en ole valmis missaan vaiheessa luopumaan siita kenenkaan tahden. olen loytanyt alan joka on ehdoton intohimoni, ja suurkaupungissa jossa nyt asun, mahdollisuudet ovat mahtavat. pienemmissa kaupungeissa mahdollisuuteni ovat pienet tai olemattomat. en usko etta rakkauden tahden on tarviis uhrata kaikki mika on itselle tarkeinta. parisukde on elaman kantava voima, mutta molemmilla taytyy olla itsenaiset ystavat ja mielenkiinnon kohteet, jotta elama pitaa meidat yhdessa loppuelaman. siksi siis tilanne on hankala.
toivottavasti molemmat yritamme miettia kompromisseja joissa molemmat uhraavat hieman, muttei kumpikaan uhraa kaikkea. uskon, etta se voi olla mahdollista, vaikka talla hetkella elama tuntuu aika sekavalta.
monesti mietin sita, etta mika saa kaksi ihmista lahentymaan niin paljon toinen toisiaan, etta tuntuu, etta kukaan muu ei voi olla sen arvoinen. en ole koskaan uskonut "siihen oikeaan" ja silla ajattelumallilla suhtauduin hyvin valinpitamattomasti poikaystavani muuttoon, mutta nyt huomaan etta han on tarkeampi minulle kuin tajusinkaan. han taas on paljon paljon minua romanttisempi ja uskoo etta meidan tapaamisemme oli kohtalon sanelemaa...en tieda. tuntuu etta ehka me suomalaiset olemme aika kyynisia ja kylmia joskus.
kukaan suomalainen poikaystavani ei koskaan ollut romanttinen.
yhdessa asuessani kultani toi minulle aamiaisen sankyyn joka viikonloppu aamu. han laskee minulle kynttiloilla koristeltuja kylpyja toiden jalkeen...rakastan hanta.
Olen samankaltaisessa tilanteessa kuin sinakin. Asun Englannissa, ranskalainen miesystavani asuu Pariisissa, tapaamme n. viikon kuukaudessa, ja kummatkin olemme uramme huipulla (kummallakin on alansa parhaat tyopaikat em. maissa)... Olemme jotenkin selvinneet reilut kolme vuotta tata kaukosuhdetta. Erona on se, etta olen jo 38-vuotias. Olin naimisissa pitkaan (yli 10 vuotta) suomalaisen miehen kanssa. Vaikka avioliitto oli melkolailla onnellinen niin kauan kuin sita kesti, muistelen, ettei minulla ei ollut koskaan suurempia vaikeuksia olla erossa miehestani, kun matkustelin tyon vuoksi. Tassa tamanhetkisessa suhteessa erossa oleminen on sen sijaan yhta tuskaa, ja aina vain enenevassa maarin, vaikka suhde on jo kestanyt jo yli 3 vuotta... Aivan selvasti kyseessa on nyt "se oikea". Tapaamme n. viikon kuukaudessa ja lomakausina enemmankin, mika on enemman kuin sinun tapauksessasi. En tieda, miten selviaisimme pidemmista eroista.
Meidankaan kohdalla ei ole kyse siita, etta tyo olisi muka tarkeampi kuin parisuhde, vaan tyo on meille molemmille intohimo, tavallaan elamantapa, jota ilman emme voi yksinkertaisesti elaa... Tilanne on aarimmaisen hankala, kun olemme toisillemmekin intohimo, jota ilman emme voi oikein elaa... Emme ole onnistuneet ratkaisemaan viela omaa tilannettamme, mutta selvastikin paras vaihtoehto on keskutella tilanteesta ja mahdollisesta ratkaisuista avoimesti ja mahdollisimman usein... Pahinta on pantata pahaa oloa itsellaan ja kuvitella etta toisella menee paremmin.