Tätä vuodatusta tuskin moni jaksaa lukea, mutta kirjoitampa tämän nyt kuitenkin:
Tein klassisen virheen ja muutin suoraan kotoa poikaystävän kanssa yhteen. En siis ehtinyt harjoitella yksinoloa yhtään tai muutenkaan elää "normaalin" 18-vuotiaan elämää. Luulen, että muutin pelkästään siksi, koska en uskaltanut lähteä yksinkään - mikä on sinänsä typerä syy. En ole varma, että rakastinko edes koko tyyppiä (kai sen tietää oikeasti jos rakastaa??). Puoli vuotta meni hyvin, kun emme asuneet yhdessä. Mitä nyt ajattelin salaa melkein koko ajan, että varmasti löytäisin minulle sopivammankin tyypin, enkä suostunut näkemään poikaystäväni vikoja (mm. liiallinen alkoholinkäyttö). Hyvin on suhteellinen käsite...
Seuraavat puolitoista vuotta kun asuimme yhdessä oli oikeastaan aika helvetin kamalaa. Poikaystäväni ryyppäsi minulta salassa ja tuli aina kännissä eteeni eikä mukamas ollut juonut yhtään mitään. Minä tietenkin valitin ja nalkutin ym. ja kaikki oli minun syytä. Sitten tilanne meni todella pahaksi, väkivalta tuli mukaan. Tässä en kiellä syyllisyyttäni millään tavalla. Kun poikaystäväni kännissä, niin jotenkin tunsin aivan silmitöntä vihaa. Alkoholin käyttöideologiani on sellainen, että viinaa saa ottaa sen verran että pysyy iloisena ja reippaana, mutta sitten kun alkaa nuokkua ja sammaltaa niin sitä en hyväksy. Poikaystäväni nuokkui sammumisen rajamailla lähes poikkeuksetta. Sitten eräänä iltana en kyennyt enää hillitsemään vihaani ja aloin lyödä ja potkia poikaystävääni. Tätä jatkui melkeimpä aina kun poikaystäväni oli kännissä. Tietenkään poikaystäväni ei jaksanut kauaa olla ottavana osapuolena, vaan alkoi pieksää minuakin ja rikkoa tavaroitani. Yhteen aikaan riitamme oli poikkeuksetta tällaisia: hän juo, minä suutun, sitten alkaa nyrkit heilua puolin ja toisin. Tietty kaava siis.
Pari kuukautta sitten tapahtui kuitenkin jotain, mitä en unohda koskaan. Tulin töistä kotiin joskus kahdentoista jälkeen yöllä ja olin aivan helvetin väsynyt. Olihan minulla takana ensin tiukka koulupäivä ja sitten kymmenentunnin rupeama töissä. Heti jälkeeni tuli poikaystäväni kotiin aivan jumalattomassa kännissä. Sanoin että kiitti paljon myötätunnosta ja käskin mennä sohvalle nukkumaan. En edes jaksanut haastaa riita, ihme kyllä. Sitten alkoi tapahtua. Poikaystäväni alkoi solvata sukulaisiani minulle, haukkui minua rumaksi, laudaksi, huoraksi ym. Pyysin saada mennä nukkumaan. Sitten poikaystäväni töni minua ja alkoi kuristaa. En saanut oikeasti henkeä ja ajattelin että nyt tämä on menoa. Luulin kuolevani. Poikaystäväni varmaan ajatteli samaa ja lopetti kuristamisen, ei varmaan halunnut oikeasti tappaakaan minua. En ole oikeasti koskaan pelännyt niin paljoa. Kaulani oli sen jälkeen niin karseilla mustelmilla, että suosiolla käytin poolokaulusta seuraavat pari viikkoa.
Tuo muutti oikeasti paljon asioita. Kun poikaystäväni veti kännit, olin suosiolla hiljaa - kusi sukassa oikeastaan. En enää antanut koskea poikaystäväni minuun selvinpäinkään, en antanut halailla tai pussailla.
En seksiä en ole halunnut harrastaa poikaystäväni kanssa ainakaan kymmeneen kuukauteen. Riitojen yhteydessä hän on muistanut haukkua kroppaani sen verran, etten mielelläni sitä hänelle enää näytä.
Viime viikonloppu oli aivan katastrofaalinen. Olimme laivalla. Tarkoituksena oli pitää sellainen mukava, romanttinen viikonloppu ja ehkä jopa unohtaa tuo kaikki paska. Uusi alku siis. Toisin kävi. Hän veti taas perskännit ja minä puolestani petin häntä. Kumpikaan meistä ei aiemmin ollut koskaan pettänyt toista, uhkailuista huolimatta. Minä kuitenkin tein niin, en ole ylpeä teostani, mutta tapahtui mikä tapahtui. Poikaystäväni sai paskahalvaukset ja dokasi kolme päivää.
Kuin luojan lykkynä minulle sitten tarjottiin asuntoa. Juuri kun olen maksanut takuuvuokran, ja kerrankin voisin lähteä, niin olen alkanut epäröimään. Pettämisen poikaystävä olisi valmis antamaan anteeksi, mutta minä vain tiedän, ettei mikään tule muuttumaan (olisihan tässä ollut jo pari vuotta aikaa asioiden muuttua). Olen ihan sairaan yksinäinen, sillä perhe asuu melko kaukana, eikä minulla ole kavereita täällä. Tunnen oloni hirveäksi luuseriksi kun lähden. Ja pelkään, etten pysty koskaan seurustelemaan kenenkään muun kanssa, sillä olinhan nytkin niin kamala tyttöystävä. Mietin koko ajan, olenko oikeasti niin hirveä ihminen, vai toiko poikaystäväni minussa vain pahimmat puoleni esille kun emme sopineet yhteen. On ihan sairasta, että ne monet kerrat kun olen halunnut muuttaa pois enemmän kuin mitään muuta, eivät muistu mieleeni nyt, vaan ajattelen että olihan niitä hyviäkin hetkiä. Itsetuntoni on ihan nollassa ja tuntuu jotenkin niin vaikealta alkaa pakata tavaroita kasaan.
Toisaalta olen vasta 20, niin kuuluuko minun elämäni olla helvettiä siinä missä muut ikäiseni pitävät hauskaa ja nauttivat elämästä. Pelkään myös sitä, että jos en nyt lähde, niin en sitten lähde ikinä.
Haluan nauttia opiskelijaelämästä ja hankkia edes muutamia kavereita. Sitten ehkä paljon myöhemmin mennä naimisiin ja saada lapsia. Olen satavarma, etten koskaan halua perustaa nykyisen poikaystäväni kanssa perhettä tai mitään.
Mistä ihmeestä löydän rohkeutta lähteä?
Tein klassisen virheen ja muutin suoraan kotoa poikaystävän kanssa yhteen. En siis ehtinyt harjoitella yksinoloa yhtään tai muutenkaan elää "normaalin" 18-vuotiaan elämää. Luulen, että muutin pelkästään siksi, koska en uskaltanut lähteä yksinkään - mikä on sinänsä typerä syy. En ole varma, että rakastinko edes koko tyyppiä (kai sen tietää oikeasti jos rakastaa??). Puoli vuotta meni hyvin, kun emme asuneet yhdessä. Mitä nyt ajattelin salaa melkein koko ajan, että varmasti löytäisin minulle sopivammankin tyypin, enkä suostunut näkemään poikaystäväni vikoja (mm. liiallinen alkoholinkäyttö). Hyvin on suhteellinen käsite...
Seuraavat puolitoista vuotta kun asuimme yhdessä oli oikeastaan aika helvetin kamalaa. Poikaystäväni ryyppäsi minulta salassa ja tuli aina kännissä eteeni eikä mukamas ollut juonut yhtään mitään. Minä tietenkin valitin ja nalkutin ym. ja kaikki oli minun syytä. Sitten tilanne meni todella pahaksi, väkivalta tuli mukaan. Tässä en kiellä syyllisyyttäni millään tavalla. Kun poikaystäväni kännissä, niin jotenkin tunsin aivan silmitöntä vihaa. Alkoholin käyttöideologiani on sellainen, että viinaa saa ottaa sen verran että pysyy iloisena ja reippaana, mutta sitten kun alkaa nuokkua ja sammaltaa niin sitä en hyväksy. Poikaystäväni nuokkui sammumisen rajamailla lähes poikkeuksetta. Sitten eräänä iltana en kyennyt enää hillitsemään vihaani ja aloin lyödä ja potkia poikaystävääni. Tätä jatkui melkeimpä aina kun poikaystäväni oli kännissä. Tietenkään poikaystäväni ei jaksanut kauaa olla ottavana osapuolena, vaan alkoi pieksää minuakin ja rikkoa tavaroitani. Yhteen aikaan riitamme oli poikkeuksetta tällaisia: hän juo, minä suutun, sitten alkaa nyrkit heilua puolin ja toisin. Tietty kaava siis.
Pari kuukautta sitten tapahtui kuitenkin jotain, mitä en unohda koskaan. Tulin töistä kotiin joskus kahdentoista jälkeen yöllä ja olin aivan helvetin väsynyt. Olihan minulla takana ensin tiukka koulupäivä ja sitten kymmenentunnin rupeama töissä. Heti jälkeeni tuli poikaystäväni kotiin aivan jumalattomassa kännissä. Sanoin että kiitti paljon myötätunnosta ja käskin mennä sohvalle nukkumaan. En edes jaksanut haastaa riita, ihme kyllä. Sitten alkoi tapahtua. Poikaystäväni alkoi solvata sukulaisiani minulle, haukkui minua rumaksi, laudaksi, huoraksi ym. Pyysin saada mennä nukkumaan. Sitten poikaystäväni töni minua ja alkoi kuristaa. En saanut oikeasti henkeä ja ajattelin että nyt tämä on menoa. Luulin kuolevani. Poikaystäväni varmaan ajatteli samaa ja lopetti kuristamisen, ei varmaan halunnut oikeasti tappaakaan minua. En ole oikeasti koskaan pelännyt niin paljoa. Kaulani oli sen jälkeen niin karseilla mustelmilla, että suosiolla käytin poolokaulusta seuraavat pari viikkoa.
Tuo muutti oikeasti paljon asioita. Kun poikaystäväni veti kännit, olin suosiolla hiljaa - kusi sukassa oikeastaan. En enää antanut koskea poikaystäväni minuun selvinpäinkään, en antanut halailla tai pussailla.
En seksiä en ole halunnut harrastaa poikaystäväni kanssa ainakaan kymmeneen kuukauteen. Riitojen yhteydessä hän on muistanut haukkua kroppaani sen verran, etten mielelläni sitä hänelle enää näytä.
Viime viikonloppu oli aivan katastrofaalinen. Olimme laivalla. Tarkoituksena oli pitää sellainen mukava, romanttinen viikonloppu ja ehkä jopa unohtaa tuo kaikki paska. Uusi alku siis. Toisin kävi. Hän veti taas perskännit ja minä puolestani petin häntä. Kumpikaan meistä ei aiemmin ollut koskaan pettänyt toista, uhkailuista huolimatta. Minä kuitenkin tein niin, en ole ylpeä teostani, mutta tapahtui mikä tapahtui. Poikaystäväni sai paskahalvaukset ja dokasi kolme päivää.
Kuin luojan lykkynä minulle sitten tarjottiin asuntoa. Juuri kun olen maksanut takuuvuokran, ja kerrankin voisin lähteä, niin olen alkanut epäröimään. Pettämisen poikaystävä olisi valmis antamaan anteeksi, mutta minä vain tiedän, ettei mikään tule muuttumaan (olisihan tässä ollut jo pari vuotta aikaa asioiden muuttua). Olen ihan sairaan yksinäinen, sillä perhe asuu melko kaukana, eikä minulla ole kavereita täällä. Tunnen oloni hirveäksi luuseriksi kun lähden. Ja pelkään, etten pysty koskaan seurustelemaan kenenkään muun kanssa, sillä olinhan nytkin niin kamala tyttöystävä. Mietin koko ajan, olenko oikeasti niin hirveä ihminen, vai toiko poikaystäväni minussa vain pahimmat puoleni esille kun emme sopineet yhteen. On ihan sairasta, että ne monet kerrat kun olen halunnut muuttaa pois enemmän kuin mitään muuta, eivät muistu mieleeni nyt, vaan ajattelen että olihan niitä hyviäkin hetkiä. Itsetuntoni on ihan nollassa ja tuntuu jotenkin niin vaikealta alkaa pakata tavaroita kasaan.
Toisaalta olen vasta 20, niin kuuluuko minun elämäni olla helvettiä siinä missä muut ikäiseni pitävät hauskaa ja nauttivat elämästä. Pelkään myös sitä, että jos en nyt lähde, niin en sitten lähde ikinä.
Haluan nauttia opiskelijaelämästä ja hankkia edes muutamia kavereita. Sitten ehkä paljon myöhemmin mennä naimisiin ja saada lapsia. Olen satavarma, etten koskaan halua perustaa nykyisen poikaystäväni kanssa perhettä tai mitään.
Mistä ihmeestä löydän rohkeutta lähteä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
> Mistä ihmeestä löydän rohkeutta lähteä?
Luin koko viestisi. Mielestäni sulla ei ole edes mitään syytä jäädä. Kuten varmasti olet oman tekstisikin lukenut pariin kertaan, olet takuulla samaa mieltä.
Päätä itse mitä haluat tehdä. Mä? En olis sekuntiakaan ylimääräistä paikassa jossa en viihdy. Jos pelkäät miestäsi, poliisit osaavat auttaa varmasti.
M22
Repäise itsesi irti rohkeasti vaan! Sinulla ei ole mitään menetettävää, mutta kaikki voitettavana. Löydät taatusti paremman poikaystävän kuin nykyisesi. Nykyinen suhteesi on vaarallinen fyysisesti ja psyykkisesti, jos olisin sinä lähtisin kiireesti ennen kuin päädyt hyvällä tuurilla vain sairaalaan, huonolla hautausmaalle tai tuhoat oman tulevaisuutesi väkivaltaisella käytökselläsi.
Minun mielestä tärkeintä olisi lähteä NYT. Sitten kun olet muuttanut ja tilanne rauhoittunut hakisin sinuna apua. Ymmärrän kyllä tavallaan väkivaltaisuutesi, mutta asiaa olisi hyvä purkaa monelta kantilta asiantuntijan kanssa. Itsetuntosi on alhaalla etkä ole päässyt itsenäistymään eikä sinulla ole tukea, joten ammattilaisen kanssa jutteleminen varmasti selkiyttäisi asioita ja auttaisi toipumisessa. Tuo väkivalta on sellainen asia, että siihen kannattaa hakea apua nyt, eikä sitten, kun olet löytänyt uuden miehen ja ne muksut pyörivät jaloissa ja olet väsynyt ja turhautunut...
Eikö sinulla ole opiskelutovereita jonka kanssa jutella? Miehesi väkivaltaisuus on pelottavaa ja olisi hyvä jos saisit jonkun ulkopuolisen avuksi muuton aikana, tai vaikka isäsi? Yleensä ihmiset ovat yllättävän avuliaita, jos apua vain uskaltaa pyytää. Laskenut itsetunto ja kokemamme häpeä pidättelevät meitä ihan turhaan.
Ota rohkeasti oma elämäsi omiin käsiisi, sillä siitä aikuisuudessa on perimmiltään kyse; Itse pitää elämänsä elää ja itse ne päätökset tehdä, ei niitä kukaan muu tee, ei kukaan muu hoida asioitasi. Tsemppiä sulle, olen varma että selviät ja asiat kääntyvät parempaan suuntaan kun vain pistät tuulemaan!
mulla on melkein sama tilanne, muutin suoraan kotoa poikaystävän luokse kaksi vuotta nuorempana kuin sä ja oon koko ajan miettinyt et en kyllä halua tän ihmisen kanssa koko elämääni viettää, mutta kotoa oli silloin pakko lähteä. olen alkanut viimeisen parin vuoden aikana ihan todella kaivata jotain omaa ja miettiä omaa identiteettiä (jota ei edes tunnu olevan). kavereita ei oikein ole ja niin iso muutos kuin lähteminen ilman tukiverkkoa pelottaa tosi paljon.
ulkopuolisen silmin sinun tilanteesi vaikuttaa ihan selvältä. miehesi viehtymys alkoholiin ja sen liikakäyttöön ei tule ikinä muuttumaan ja jos jäät suhteeseen, sen lisäksi että tulet olemaan onneton, ajaudut todennäköisesti itsekin alkoholistiksi ihan vain siksi että kestäisit miestäsi.
mä ainakin tunnen itseni ihan luuseriksi kun jään vaikka en viihdy enää ollenkaan. joskus mun mieli täyttyy itsevarmuudella ja meen katsomaan vapaita asuntoja nettiin, mutta siihen se on tähän asti aina jäänyt. aika säälittävää.
Luin viestisi ja vaikken itse ole päätynyt ihan yhtä rankkaan tilanteeseen (vielä), niin lähde ihmeessä. Itse sain viikko sitten turpaan ja olen aina ollut sitä mieltä että eka lyönti on viimeinen.... mutta mutta.
Meillä ei onneksi ole vielä noin pitkää historiaa takana, mutta yhteen muutto oli aikeissa. Ero tuli, mutta mielettömän vaikea tämä on niellä ja aina kun takaisin pyydetään niin mieli tekisi.
Hei, voisitko laittaa s.postiosoitteesi, olisi mukava jutella/vaihtaa ajatuksia.
Itse olen samanikäinen, ja ongelmat samansuuntaisia...
[email protected]
Mulla oli samanlaista mun exän kanssa. erosin siitä kuukausi sitten. ainut ero tilanteissamme on se että meillä on yhteinen lapsi ja tappelut ei johtuneet viinasta. meillä nyrkit heilui muutenkin. pelkäsin erota mutta hyvin se on tähän asti mennyt jos ei lasketa sitä että en voinut hakea tavaroitani ilman poliisia.
Ero oli vaikea, koska kaikesta huolimatta rakastin! olen myös oppinut että jos lyö kerran niin lyö toisenkin. eikä se jää siihen. mä en hyväksy ollenkaan tuollaista hakkaamista. Itselläni on ollut oikeasti rankka lapsuus ja en halua samanlaista omalle lapselleni!
Ainut neuvo jonka osaan antaa on että jätä se. Katsokaa mitä aika tuo. Se ero sattuu ja pelottaa, mutta kyllä siitä selviää! meidän erosta tosissaa on se kuukausi ja nyt ollaan ihan puheväleissä ja kavereita.
Älä hyväksy hakkaamista. Tee siitä loppu ennen kuin tapahtuu pahempaa..!! Onnea!!
olet nuori mutta lukemastani päätellen VIISAS sellainen .olet oikeilla jäljillä eli jätä parisi.sinulla on niin paljon mukavaakin koettavaa maailmassa että turha tehdä itsestään marttyyriä eikä muutenkaan katkeroitunutta.ei se mihinkään lopu tarkoitan väkivaltaa!säästä itseäsi!!!!!!!!jatkoja