Olen muuttamassa miehen kanssa yhteen ekaa kertaa elämässäni, vaikka ikää on jo kertyny 30 v. Olemme seurustelleet vajaan vuoden.
Nyt olen alkanut pelätä, että mitä jos tämä ei onnistukaan? En ole koskaan tuntenut räjähtävää rakkautta miestäni kohtaan ja olen ollut jalat maassa tässä suhteessa alusta asti. Lähinnä olo on ollut ihastunut, mutta jotenkin silti tunnen kovin syvästi häntä kohtaan. Olemme kuin parhaat kaverit, mutta kuitenkin enemmän. Mulla on hyvä olla hänen kanssaan ja parempaa miestä en voisi löytää. Jotenkin silti tiedän, että voisin rakastua rajumminkin.
Onko tälläset normaaleja tuntemuksia avoliiton alla?
Nyt olen alkanut pelätä, että mitä jos tämä ei onnistukaan? En ole koskaan tuntenut räjähtävää rakkautta miestäni kohtaan ja olen ollut jalat maassa tässä suhteessa alusta asti. Lähinnä olo on ollut ihastunut, mutta jotenkin silti tunnen kovin syvästi häntä kohtaan. Olemme kuin parhaat kaverit, mutta kuitenkin enemmän. Mulla on hyvä olla hänen kanssaan ja parempaa miestä en voisi löytää. Jotenkin silti tiedän, että voisin rakastua rajumminkin.
Onko tälläset normaaleja tuntemuksia avoliiton alla?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Omasta mielestäni parhaat lähtökohdat onnistuneeseen parisuhteeseen & av(i)oliittoon on silloin kun molemmat ovat jalat maassa eikä kuvittele liikoja. Räiskyvät rakastumiset osoittautuvat turhan usein räiskyviksi ihastuksiksi kun yhteinen arki todella koittaa, eikä siinä mitään jollei vakavampaa eli kestävämpää ihmissuhdetta halua. Arkeen kuuluu ns. perustylsyydenkin tunteita.
Olet löytänyt kertomasi mukaan hyvän miehen etkä itsekään koe että parempaa voisi löytää, joten mikset hyväksy että olet löytänyt hyvän avokumppanin? Tsemppiä! :)
Ps. ja koskaanhan mitään takeita ei onnistumisista saa - pitää vain elää päivä kerrallaan koska kahtakaan ei ehdi 24:ssa :D
Jos nyt on tollaiset tuntemukset, niin suosittelen kyllä odottamaan vielä toisen vuoden ennen kuin muutatte yhteen. Jos teidät on tosiaan tarkoitettu yhteen, niin suhteenne ei siihen vuoteen kariudu, vaan vahvistuu.
Jos taas teitä ei ole tarkoitettu yhteen, niin senkin pitäisi vuodessa selvitä. Siinä tapauksessa odottamalla säästät molemmilta aika paljon itkua, hammasten kiristystä ja muuttorumbaa.
Periaatteessa epäröivät tuntemukset eivät ole mikään hirveän hyvä signaali tuossa tilanteessa, ainakaan minun mielestäni. Itse rupesi aikanaan epäröimään juuri häiden alla. En kuitenkaan viitsinyt perua, kun häistä oli niin kauan puhuttu ja ajattelin tuntemusten menevän ohi. Eivät menneet. Erohan siitä lopulta tuli. Olisi ehkä kannattanut kuunnella niitä omia tuntemuksiaan jo vähän varhaisemmassa vaiheessa...
Minä olen toista mieltä... En tietenkään voi sanoa mitä SINUN tulee tehdä, mutta minulla on rakkaus oltava "räjähtävää" ja kiihkeää.
Tein virheen ja menin naimisiin kunnollisen miehen kanssa jota kohtaan en tuntenut intohimoa enkä kiihkeää rakkautta... 10v hurahti ennen kuin myönsin itselleni virheeni ja lähdin - enkä katunut hetkeäkään lähtöäni. Vain sitä etten lähtenyt jo aiemmin.
Nyt olen suhteessa (2v) jossa on juuri sitä tajunnan räjäyttävää rakkautta...
Jos tämä rakkaus laimistuu myöhemmin, se on edes mahdollista saavuttaa uudelleen. Sillä jos suhteessa ei ole kiihkeyttä koskaan ollutkaan - ei voi sitä saavuttaa myöhemminkään.
Kyllä meillä kiihkeää on :-) ja haluan miestäni joka päivä. Se on tämä tunnepuoli, joka pelottaa. Välillä sydämeni sulaa ollessani hänen kanssaan, välillä hän tuntuu vain kaverilta. En oikein tiedä, miten tässä pitäisi tuntea, että tuntisi "oikein".
Jatkuva räjähtävä rakkaus voi olla kuluttavaakin. Ja joskus sekin tosiaan laimenee.
Minulla oli juuri tuollainen tilanne edessäni puolitoista vuotta sitten. Olimme seurustelleet poikaystäväni kanssa vaihtelevalla menestyksellä (on-off-tyyppisesti) lähes vuoden, kunnes aloimme miettiä tosissamme yhteen muuttoa. Minuakin pelotti melko paljon ja pohdin juuri tuota, että onnistuuko ja kestääkö suhde. Minäkään en ollut tuntenut räjähtävää rakkautta ja suhteemme oli ollut alusta asti melko arkinen. Kiihkoa kyllä löytyi ja tunsin kyllä selvästi muutakin kuin pelkkää ihastusta.
Päätin voittaa pelkoni ja kokeilla. Mistään ei voi olla varma ennen kuin kokeilee ja koin, etten menetä ainakaan mitään. Jos suhde päättyy sen takia, ettei yhteiselo toimi niin se saattaisi kariutua muustakin syystä.
Nyt olemme eläneet yhdessä saman katon alla jo sen puolitoista vuotta ja kihloissakin olemme kohta olleet vuoden. Ei kaduta yhtään, että muutimme yhteen. Minun mielestäni kannattaisi ainakin kokeilla yhdessä asumista. Jos se tuntuu pahalta tai ei toimi niin voihan sitä muuttaa taas erilleenkin. Tai kokeilla lyhyttä asumuseroa tai jotain muuta. Kannattaa myös puhua kumppanille omista peloista ja mietteistä jo ennen muuttoa. Toivottavasti voitat pelkosi ja teet juuri sinulle sopivimmalta tuntuvan ratkaisun.
En tiedä onko normaalia, kun en ole koskaan tuntenut noin;) Minulla ei ollut minkäänlaisia pelkotiloja kun 35-vuotiaana muutin rakkaani kanssa yhteen. Se oli minun ensimmäinen avoliittoni, koska olen aina ollut niin ehdoton siinä, etten ala kokeilumielessä asumaan kenenkään sellaisen kanssa, jota kohtaan minulla ei ole syviä tunteita ja intohimoa. Oli tunne, että haluan elää ja asua juuri tämän miehen, enkä kenenkään muun kanssa ja siksi ei tullut mitään epäilyksiä mieleen. Ei ollut ikään kuin mitään tarvetta enää spekuloida, että voisiko jossain olla joku parempi, koska rakastin (ja rakastan edelleen) niin syvästi häntä.
Se miten kuvaat suhdettanne tuolla alempana, kuulostaa minusta oikein hyvältä. Ehkä sinä panikoit ihan turhaan. Oleellista on minusta se, että on sellainen tunne, että "tässä se nyt on" eli ei tee enää mieli katsella ketään muita miehiä, eikä mieti että teenkö virheen ja tuleeko myöhemmin vastaan joku vielä parempi. Rakkauden kestämiselle ei kukaan voi antaa takeita, sitä ei kannata liikaa alkaa huolehtimaan, mutta lähtökohta on hyvä, jos tunteet ovat alussa voimakkaita. Niihin tunteisiin voi tietoisesti palata myöhemminkin, jos suhde alkaa tuntua arkipäiväiseltä.