Haluan kertoa onnistumistarinan erosta teille jotka käytte pahinta vaihetta läpi. Toki tämä on vain yksi versio erosta, jokainen ero on erilainen.
Suhteemme oli väljähtänyt, ehkä joka rakkaudeton. Mies joi ja jopa petti, mutta ei suostunut eroon kun vuosia sitä ehdottelin. Olimme oikeastaa vain kämppiksiä. Riideltiin aika paljon. Kärsin juomisesta kovin, ja mies puhui välillä masentumisestaan.
Yksi päivä sain tarpeekseni. Jos mies ei suostu eroon, niin ei tämä piru vie mikää saudi-arabia ole, kyllä naisen pitää saada erota jos haluaa. Etsin nopsaan kämpän ja muutin siihen. Mies uikutte perään pari viikkoa, rakasti hirmu syvästi eikä ketään voisi tulla rakastamaan enää. Sitten uikutus loppui kuin seinään. Taisi tämä uusi emäntä tulla siinä vaiheessa kuvioihin.
Itse ero oli hurjan, hurjan raskas. Kämpän etsintä, ajatukset siitä teenkö oikein, jaksanko elää yksin...muutto oli myös fyysisesti raskas, itkin jopa julkisesti kaupungilla, ei voinut mitään. Yksikin päivä oli todella paha, kävin todella syvällä. Alkuun oltin nukahtamislääkkeitä enkä juuri syönyt, paino tippui yhden vaatekoon. Piristystä antoi kun katselin erästä kuvaa lehdestä söpöstä urheilijapojasta jolla on samanlainen elämänkatsomus kuin minulla. Että tuollaisiakin on olemassa, voisinkohan minäkin tuollaisen joskus saada, mies joka ei makaa kotona krapulassa pitsaa vetäen. Se oli joku oljenkorsi joka antoi voimaa.
Aluksi tunteet vaihteli, välillä olin tyytyväinen, välillä tosi ahdistunut elämän muutoksista ja yksinäisyydestä. Nyt on pari viikkoa mennyt tosi hyvin, viime päivät olen ollut suorastaan onnellinen! Nautin yksinolosta ja uudesta kauniista kodistani! Ja ties miten ihanaan mieheen vielä törmään, kunhan aikaa on vähän kulunut! Ihanaa!
Eli haluan rohkaista muita. Kannattaa tehdä rohkea päätös jos sisimmässään tuntee sen oikeaksi vaikka se pelottaisikin. Kannattaa käydä paha olo ja vaikea vaihe läpi, se on ohimenevää(uskon että kaikilla, vaikka toisilla se voi kestää vuosiakin). Kannattaa hommata ympärilleen läheisiä ja ystäviä joiden kanssa puhua. Erosta voi selvitä hengissä, vaikka välillä tuntuu että "antaa ajan kulua" -neuvo ei tule pätemään juuri minuun...
Suhteemme oli väljähtänyt, ehkä joka rakkaudeton. Mies joi ja jopa petti, mutta ei suostunut eroon kun vuosia sitä ehdottelin. Olimme oikeastaa vain kämppiksiä. Riideltiin aika paljon. Kärsin juomisesta kovin, ja mies puhui välillä masentumisestaan.
Yksi päivä sain tarpeekseni. Jos mies ei suostu eroon, niin ei tämä piru vie mikää saudi-arabia ole, kyllä naisen pitää saada erota jos haluaa. Etsin nopsaan kämpän ja muutin siihen. Mies uikutte perään pari viikkoa, rakasti hirmu syvästi eikä ketään voisi tulla rakastamaan enää. Sitten uikutus loppui kuin seinään. Taisi tämä uusi emäntä tulla siinä vaiheessa kuvioihin.
Itse ero oli hurjan, hurjan raskas. Kämpän etsintä, ajatukset siitä teenkö oikein, jaksanko elää yksin...muutto oli myös fyysisesti raskas, itkin jopa julkisesti kaupungilla, ei voinut mitään. Yksikin päivä oli todella paha, kävin todella syvällä. Alkuun oltin nukahtamislääkkeitä enkä juuri syönyt, paino tippui yhden vaatekoon. Piristystä antoi kun katselin erästä kuvaa lehdestä söpöstä urheilijapojasta jolla on samanlainen elämänkatsomus kuin minulla. Että tuollaisiakin on olemassa, voisinkohan minäkin tuollaisen joskus saada, mies joka ei makaa kotona krapulassa pitsaa vetäen. Se oli joku oljenkorsi joka antoi voimaa.
Aluksi tunteet vaihteli, välillä olin tyytyväinen, välillä tosi ahdistunut elämän muutoksista ja yksinäisyydestä. Nyt on pari viikkoa mennyt tosi hyvin, viime päivät olen ollut suorastaan onnellinen! Nautin yksinolosta ja uudesta kauniista kodistani! Ja ties miten ihanaan mieheen vielä törmään, kunhan aikaa on vähän kulunut! Ihanaa!
Eli haluan rohkaista muita. Kannattaa tehdä rohkea päätös jos sisimmässään tuntee sen oikeaksi vaikka se pelottaisikin. Kannattaa käydä paha olo ja vaikea vaihe läpi, se on ohimenevää(uskon että kaikilla, vaikka toisilla se voi kestää vuosiakin). Kannattaa hommata ympärilleen läheisiä ja ystäviä joiden kanssa puhua. Erosta voi selvitä hengissä, vaikka välillä tuntuu että "antaa ajan kulua" -neuvo ei tule pätemään juuri minuun...
Vastaukset 6
Vanhimmat
rankka, oli syy mikä tahansa. Mutta selviämiseen varmaan vaikuttaa henk.koht. ominaisuuksien lisäksi eron syy. Itse olen monta kertaa toivonut, että voi kun olisi ollut paskaa sen exän kanssa, että se olisi ollut juoppo, ilkeä tai ihan mitä vaan muuta. Tai että se suhde olisi ollut väljähtänyt. Mutta kun ei. Eli se kaipaus on kamala. Ja vaikka en uskokaan ainoaan oikeaan, todennäköisyys löytää etenkin tällä iällä yhtä hyvä tai parempi kumppani tuntuu aika pieneltä. Mutta onneksi yksinkin on mukavaa:)
Hyvä kuulla että siitä selviää. Itse kuvittelen, että juuri noin se menee minunkin kohdallani. Siis tulee menemään, vielä on kaikki tekemättä mutta eroajatukset ovat tulleet vahvasti mieleen. Olisi helpompaa jos miehessä olisi jotain selvää vikaa, ryyppääminen tms., mutta nyt on vaan yhteensopimattomuus (minun mielestäni, ei hänen) ja se että mies on töissä niin että aina pois kotoa (3 viikkoa kuukaudesta) eikä ole valmis minun vuokseni työtään muuttamaan. Olen saanut tarpeekseni. Mutta pelottaa. Jos en nyt kuuntele itseäni ja tee vaikeita ratkaisuja, tulen katumaan varmaan loppuelämäni. Tai ainakin sama onneton elämä jatkuu.
"Mies on töissä niin että aina pois kotoa (3 viikkoa kuukaudesta) eikä ole valmis minun vuokseni työtään muuttamaan."
Tähän vaan kommenttina, että kumppani, joka välittää ja ajattelee muitakin kuin itseään tekee suhteen eteen myös "uhrauksia". Sanottaisiinko niitä vastaan tulemiseksi, kompromisseiksi tai joustamiseksi, joita hyvässä suhteessa tehdään.
Nosta nyt kissa rohkeasti pöydälle ja kerro mitä miehen tulee tehdä, että suhde jatkuisi yhtä hyvänä kuin tähänkin asti. Tai että yleensä yhdessä pohditte mitä teidän tulisi tehdä, että tilanne korjaantuisi.
Ei tosiaan kannata päästää suhdetta lipeämään huonoille poluille ihan vaan sen vuoksi, ettei uskalla puhua suoraan ja rehellisesti tunteistaan ja suhteestaan.
Tsemppiä sinulle ja kaikille muille, joilla on vastaavia tilanteita suhteissaan päällä.
Se juuri on ongelmana, että hän ei ole tehnyt uhrauksia vaikka olen monta kertaa pyytänyt ja tosissani asiasta sanonut. Niiden jälkeen hän miettii ratkaisuja (jää mietinnän asteelle), mutta ilmeisesti luottaa siihen että minä unohdan ja olen hetken päästä taas tyytyväinen. Olevinaan hän ajattelee minua paljonkin, ostelee lahjoja ym. mutta ei ymmärrä että en halua lahjoja vaan mieheni kotiin!
Puhuahan saa sanahelinää vaikka kuinka, mutta itse teot ovat niitä joilla muutoksia ja parannuksia syntyy.
Surullista mutta totta on sekin, että vasta eroaminen herättää vastapuolen miettimään tekojansa lopullisesti, mutta usein myös liian myöhään.
Niinpä juuri ja se lisää vaan molempien tuskaa...