Suhteeni rupeaa olemaan vakiintunut. Olen tyytyväinen. Elämä on mallillaan.
Yksi toivomus kuitenkin piilee mielessäni ja se välillä häiritseekin: Toivoisin nykyisestä vaimostani itselleni henkevää jutustelukumppania. Saan ajoittain, muutaman kerran vuodessa kokea miten ihanaa on kuunnella vaimoni puhetta kun hän on puheliaalla tuulella. Minulle avioliitto ei ole pelkkää läheisyyttä ja lääpimistä, toinen toisellensa kahvinkeittämistä, siivoamista. Puhuminen on tärkeä eroottinen sakramentti. Ne kerrat kun vaimoni avautuu ja puhuu, niin kaksi seuraavaa viikkoa olen kuin taivaassa. Näin tärkeä on minulle puhuminen.
Yleensä kun kerron ongelmastani joissain chateissa, minulle sanotaan vaan "hakeudu hoitoon", "vaihda vaimoa", "ole mies äläkä homo", "sä oot karjalainen ja vaimosi on hämäläinen ja anna hänen olla oma itsensä hämäläisenä"
Mielestäni laliofobia ja hämäläisyys ovat kuitenkin kaksi eri asiaa.
Olen yrittänyt joskus selitelläkin hänelle että "toivon että et koe toivomustani ahdistavana, pidän vaan sun äänestäsi" jne.
Minulle on annettu neuvoja että: "ole välillä hiljaa - vaimosi ei puhu jos ei saa suuvuoroa ja olet itseäsi täys". Eilen en puhunut. Ei puhunut vaimokaan. Ei toimi mykkyyskään.
Olen puhunut psykologin kanssa myös asiasta. En tee niillä teorioilla mitään. "Behavioristisen responsiivisen psykologian mallin mukaan kaikki mitä ihminen tekee, lähtee ärsykkeistä. Puhumiseenkin tarvitaan jokin ärsyke. Se tarkoittaa käytännössä sitä että jos teillä on kaikki hyvin eikä mitään uutta tapahdu, niin silloin ei ole puhumisenkaan tarvetta." Mutta psykologi ei tainnut ymmärtää ongelmaani, tai sitten en osannut sitä hänelle selittää. Olen jokseenkin puhelias, mutta nautin myös siitä että toinenkin osapuoli puhuu.
Yksi toivomus kuitenkin piilee mielessäni ja se välillä häiritseekin: Toivoisin nykyisestä vaimostani itselleni henkevää jutustelukumppania. Saan ajoittain, muutaman kerran vuodessa kokea miten ihanaa on kuunnella vaimoni puhetta kun hän on puheliaalla tuulella. Minulle avioliitto ei ole pelkkää läheisyyttä ja lääpimistä, toinen toisellensa kahvinkeittämistä, siivoamista. Puhuminen on tärkeä eroottinen sakramentti. Ne kerrat kun vaimoni avautuu ja puhuu, niin kaksi seuraavaa viikkoa olen kuin taivaassa. Näin tärkeä on minulle puhuminen.
Yleensä kun kerron ongelmastani joissain chateissa, minulle sanotaan vaan "hakeudu hoitoon", "vaihda vaimoa", "ole mies äläkä homo", "sä oot karjalainen ja vaimosi on hämäläinen ja anna hänen olla oma itsensä hämäläisenä"
Mielestäni laliofobia ja hämäläisyys ovat kuitenkin kaksi eri asiaa.
Olen yrittänyt joskus selitelläkin hänelle että "toivon että et koe toivomustani ahdistavana, pidän vaan sun äänestäsi" jne.
Minulle on annettu neuvoja että: "ole välillä hiljaa - vaimosi ei puhu jos ei saa suuvuoroa ja olet itseäsi täys". Eilen en puhunut. Ei puhunut vaimokaan. Ei toimi mykkyyskään.
Olen puhunut psykologin kanssa myös asiasta. En tee niillä teorioilla mitään. "Behavioristisen responsiivisen psykologian mallin mukaan kaikki mitä ihminen tekee, lähtee ärsykkeistä. Puhumiseenkin tarvitaan jokin ärsyke. Se tarkoittaa käytännössä sitä että jos teillä on kaikki hyvin eikä mitään uutta tapahdu, niin silloin ei ole puhumisenkaan tarvetta." Mutta psykologi ei tainnut ymmärtää ongelmaani, tai sitten en osannut sitä hänelle selittää. Olen jokseenkin puhelias, mutta nautin myös siitä että toinenkin osapuoli puhuu.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Asialliset selitykset eivät sinulle kelpaa, vaan haluat vääntää juttua tyhjästä...
Itsekin olen hämäläinen, yhden päivän hiljaisuus ei ole vielä mitään, odota pari viikkoa hiljaa, niin opit nauttimaan siitä...
Hei, olen kohtalotoverisi. Olen vaimo puhumattomalle miehelle. Kuvailit tilanteen aivan samanlaiseksi kuin meillä.
Olisi kiva saada toiseen syvempi keskusteluyhteys eikä ainoanan puheenaiheena ole lapset, kaupassakäynti, pyykit jne. Tunnen itseni tosi yksinäiseksi kun aina pitää arvailla toisen mieleliikkeeitä. Riidan tai jonkun ikävän tapahtuman jälkeen olisi kiva puida asia pois ja sillä varmistaa ettei se enää aiheuttaisi riitaa mutta tunteeni ovat aivan arvottomia hänelle, asiat lakaistaan maton alle ja jätetään sinne jos ne sieltä häviäisi.
Kaikki asiat joudun sullomaan muiden joukkoon sisälleni jossa ne puristaa. Jos joskus haluaisin ottaa jonkun asian esille (ihan ystävällisesti) alan kuulemma heti nalkuttaa ja jäkättää, vaikken sitä tee. Ei aina tarvitsekkaan puhua mutta edes joskus...
Ymmärrän täysin oman turhautumisesi, uskon että asia on vain niin, että kaikkia ei ole luotu puhumaan tai joku tapahtuma (vaikka lapsuudesta) on aiheuttanut sen että puhuminen ja varsinkin tunteista on vaikeaa, mene ja tiedä.
Itse olen jo niin ahdistunut tästä tilanteesta että taidan alkaa etsiä juttuseuraa muualta, en pysty koko loppuelämääni puhumaan vain kauppalistasta tai pyykinpesusta. Tai jos olen täysin hiljaa, meillä ei silloin kukaan puhu ja kaikki katselee toisiaan vaivaantuneina kun on niin hiljaista.
Tiedän ja uskon että sinäkin tiedät sen, että yrittää pitää aukoa nuo solmut mutta jos se kerta toisensa jälkeen on täysin tuloksetonta, ei se yksinään yrittäminen kauaa jaksa innostaa.
En tiedä kauan ole tuossa omassa parisuhteessa ollut mutta minulla on 14 vuotta avioliittoa takana ja nyt alkaa olla viimein pinna täysi.
Tällaista on ollu viimeiset viisi-kuusi vuotta.
Lapset ovat vain saaneet minut jäämään tähän tilanteeseen. Onneksi olen vielä nuori (reilu 30 ) joten mahdollisuuksia uuden elämän aloittamiseen on vielä vaikka kuinka paljon.
Etsi sinäkin juttukaveri muualta, jos se mustasukkaisuus avaisisi vaimosi sanaisen arkun...
Nimimerkillä: Mykän miehen vaimo
Itse lähestyn neljääkymppiä, kolmekymppisenä tapasin tämän ystäväni - huomasin että meillä synkkaa - hän on hiljainen ja nöyrä ja minäkin haluan sopua. Ja sophan meillä on (ainakin tuntuu siltä).
Minä olen ratkaissut monestikin puheripulini lähtemällä kiertämään kaunista Karjalaa tai menemällä Helsinkiin - voi veljet minkälaista juttuseuraa! Käydään yhdessä tunnissa läpi tuhat kertaa enemmän asioita mitä vaimoni kans koko vuoden aikana. MUTTA se tuo minulle huonoa omaatuntoa, koska vaimoni jää syrjään ja rakastan häntä.
Ja monesti syynä sille että haluan saada vaimoni puhumaan, on kun en tiedä sitä että pitääkö hän kaikesta siitä mitä minä olen ja teen, ja kun on ollut väärinkäsityksiä niin haluaisin ratkoa ne niin ettei mitään jää ilmaan. Hän vaan hautoo tai hautaa ne johonkin maton alle. Välillä asiat menevät melkein ristikuulustelun puolelle jolloin hän vastaa vaan "joo", "ei" tai "en muista" tms. Ja sitten monta päivää sen jälkeen pyytelen häneltä anteeksi ristikuulusteluani vaikka hän ei minua siitä edes moiti. SIIS kun hän esimerkiksi käy lääkärissä, hän ei edes sellaista kerro. Se ei sinällään haittaa mua että hän ei sitä mulle kerro että milloin hän käy lääkärissä, mutta haluaisin että hän näkisi sen että mitä etua kanssaihmiselle on asian tietämisestä. Hän vaan ei yksinkertaisesti ole tottunut kertomaan sellaisia asioita. Ja mä ymmärrän - se on hänen tyylinsä ja hän ei todellakaan pahaa tarkoita sillä kun jättää kertomatta menemisistään ja tulemisistaan. Eilen hän tapasi jotain vanhaa tuttavaan kun oli "kotirouvana"... siitäkään asiasta hän ei kertonut minulle. Huomasin vaan että hänen paitansa tuoksui toiselle naiselle ja hän siinä yhteydessä kertoi vanhasta ystävästään. Tulin iloiseksi! Hänellä on ystävä. Ja jälleen kerran tilanne jolloin hän ei tahallaan jättäny asiaa minulle kertomatta. Ja minulle ei tarvitse olla tilivelvollinen - luotan häneen että hän ei harrasta syrjähyppyjä. Kysymys on vaan elämään osallistumisesta puhumisen avulla.
Hitsi ku kiva ku joku ymmärtää mitä mä tarkoitan!
Kiitos... palaan tänne palstalle myöhemmin katsomaan.
Ymmärrät varmaan syyn miksi minua on haukuttu homoksi... "mies ei saa puhua"
Toivon hartaasti ettei pelkästään minun vaimoni avaisi suutaan vaan kaikkien muidenkin täällä olevien kumppanit näkisivät asian tärkeyden - puhe avartaa ja tekee elämästä rikkaan ja pitää jopa terveenä.
Liekköhän miehen keski-ikä sen takia matala koska hän ei ole oppinut puhumaan.
Haistoit hänen paidastaan????? Kuinka sait tietää lääkärireissusta, jos sitä ei sinulle kerrottu?? Kiinnostiko käynnin syy sinua? No joo, se siitä.
Puhuminen on toki tärkeää, mutta osaatko kuunnella? Keskeytätkö? Vaihdatko puheen aihetta yhtäkkiä? Olen huomannut, että aika harva ihminen kuuntelee, omat jutut ovat tärkeämpiä. Ja silloin tietyn tyyppiset ihmiset ovat mielummin hiljaa...
Kertomattomuus lääkärireissuista tai ystävien tapaamisista - kyllähän mä ne selville saan ja hän ei halua niitä salata. Pointti on siinä että hän ei kerro niistä oma-alotteisesti vaan yleensä ne asiat tulevat esille muissa asiayhteyksissä.
Juu, olen kyllä monesti kertonut hänelle että haluan antaa hänelle enemmän tilaa ja että hän saa suuvuoroa. Hän vaan kohteliaasti hymyilee ja sanoo että hänellä ei ole paljon sanottavaa ja jatkaa hiljaa olemistaan.
ja se lähentää kummasti kun saa avautua toiselle ja vastaavasti taas kumppani avautuu ja kertoo tunteistaan, ajatuksistaan, toiveistaan, haaveistaan ihan mistä vain.
No, mä olen eronnut juurio siitä syystä että kasvoimme ns. eroon juuri sen takia että mieheni ei pystynyt puhumaan kanssani, ja minä jäin odottamaan että milloin hän haluaa avautua minulle.
Ei näköjään koskaan.
Tässä on ongelmana vain se että vaimoni on tyytyväinen minuun, hän on kaikin tavoin näyttänyt sen elämällään ja eleillään (ja myös niillä harvoilla sanoilla mitä hän suustansa saa). Ongelma on vain minun tyytymättömyyteni tai erilaisuuteni. Minut on ilmeisesti luotu jollekin puhemyllylle tai juorukellolle aviomieheksi, mutta olen lumottu hyväksymään mykän. Koko suhde alkoi sillä että kaunis nuori nainen tuli hymyillen luokseni. Tutustuin häneen koska hän on kaunis ja hiljainen. Rakastin silloin hiljaisia naisia jotka ovat harmoonisia ja sisäisesti näyttävät olevan balanssissa. Mä oon ollu silloin täys pökelö tai rakkaus on sokea, se ominaisuus mistä silloin tykkäsin, on nyt ikävä ominaisuus. Mä olin silloin kenties erilainen enkä tuntenut itseäni vielä. Itsenäistymisvaihe liitossamme kolkuttaa ovella ja erilaisuutemme ajavat meitä eri suuntiin - tai vissiin itse asiassa minua loitolle ja hän on paikallaan.
Olen kokeillut kaikkia keinoja. Jos yritän kakistaa hänestä puhetta esille, hän menee lukkoon. Jos olen hiljaa, hän on hiljaa. Masentavaa!
Jos olet nähnyt Stephen Kingin leffoja niin niissä leffoissa ne jotka eivät puhu ovat vaarallisia.
Ymmärrän eroamisesi syyn ja toivottavasti löydät puhekumppanin.
Täällä me vaan me puheliaat olemme netissä. Mikä rikkaus kun saa puhua!
Minä olen aina ollut puhelias ja vilkasluontoinen.
Kooltani pieni ja kasvoiltani sievä.
Minusta ovat aina tykänneet isooot ja hiljaiset miehet.
Yhden sellaisen kanssa elin 15 vuotta ja saatiin kolme lastakin.
Itsekkin olen aina tykännyt ujoimmista miehistä.
Ihailen sitä kykyä olla hiljaa ja ajatella.
Minusta ujot ja hiljaiset ihmiset ovat muita älykkäämpiä koska kuuntelevat enemmän.
Minä en kuule kun puhun päälle tai mietin vain mitä sanoa seuraavaksi.
No, tämä vähän karrikoitua.
Mies kuitenkin jätti minut. Liekö kyllästynyt pälätykseeni?
Kyllä minäkin olin jo siinä vaiheessa kyllästynyt siihen hänen puhumattomuuteensa ja jahkailuunsa.
Juttelin sitten itsekseni viisi vuotta kunnes tapasin ravintolassa miehen joka suorastaan puhui
pääni pyörälle.
Siitä ensimmäiset kaksi kuukautta puhuttiin tuntikausia joko puhelimessa tai nenätysten.
Alettiin seksipuuhiin joskus vasta sen jälkeen.
Nyt ollaan höpötelty kohta kolme vuotta.
Kaikki on niin luontevaa että en voisi kuvitellakaan enään ketään hiljaista hissukkaa vierelleni.
Tänä päivänä pidän puheliaita miehiä rohkempina.
Puhuminen on kuitenkin avoimuuden merkki ja avoin ihminen on alttiimpi ympäristön loukkauksille kuin
sulkeutuneempi.
Avoimuus on myös osoitus luottamuksesta.
Silläkin riskillä että joutuu petetyksi.
On hienoa kun joku uskaltaa puhua.
Ehkäpä syy on juuri siinä että miehesi ei osannut ilmaista sinulle tarpeitaan puhumalla, hapuilee sitten muualta ollen kohtaamatta omaa mykkyyttään.
No kuitenkin, onnittelut puhekaverin löytymisen ansiosta
Sopikaa yhdessä, että keskustelette joka päivä keskenänne vähintään puoli tuntia päivässä. Puhette siitä, että mitä kuuluu ja mitä toivoo avoimesti omista tuntemuksista ja kaikista asioista. Toinen ei saa suuttua toisen sanomisista. Lainatkaa Josef Kirscherin kirjoittama Parisuhde opas. Siinä on hyviä asioita parisuhteen toimivuuteen.
Itse asiassa noin pari vuotta sitten yritin ruveta toteuttamaan tuota mistä mainitset. Sanoin että "entäpäs jos juteltas vielä enemmän - sun kans olis tosi kiva jutella". Kyllä jotain sanoja vaihdettiinkin mutta yhden 20 minuutin juttutuokion jälkeen tuli mykkä viikko.
Monta menetelmää olen yrittänyt. Haetaan virikkeitä puhumiseen eri aktiviteeteista, haastattelen olemalla kiinnostunut, jne.
Kiitos vihjeestä, taidan mennä Hämeenlinnan heti kun ehdin.
Jos minulle esitettäisi tuollainen vaatimus, mykistyisin varmaan lopullisesti.
Ei kukko käskien laula.
Niin ompa ilo lukea noita Sinun kirjoituksiasi Karjalainne. Aivan samojen asioiden kanssa minäkin painin. Ja olen siis vaimo. Olen paininut jo vuosia. Aikoinaan seurustelu oli jo kaatua tuohon puhumattomuuteen.
Olen sitä mieltä, että eihän voi rakentaa suhdetta. Syvällistä henkistä suhdetta ihmiseen, johon ei saa kontaksia puhumalla. Sehän on ihmisten tapa kommunikoida. Sitä on vähän sellainen olo, että asuisi Ailienin kanssa, jos toinen ei puhu juuri mitään.
Laitan Sulle alle linkin Väestöliiton ww-sivuille. Tuollaiseen kartoita parisuhdettasi Sivulle. Minusta tuo liittyy asiaan ja ilmaiseen puheen tärkeyden liitossa.
Nauratti jo tavallaan tuo sinun kirjoituksesi tuosta lääkäristäkin. Meillä oli viikolla ihan sama tilanne, ja jollain lailla koin sen jopa loukkauksena, kun mieheni ei ollut kertonut asiasta. Tyhmää ehkä mun puolelta...
Linkki
http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/kartoita_parisuhdettasi/
Näin meitä vaan on monta jotka olemme (olleet) samassa tilanteessa ja monta konstia yritämme tai olemme yrittäneet.
Tutkin tuota väestöliittojuttua vielä illemmalla. Kiitti.
Seurustelustakin on jäänyt mieleen juuri puhumattomuus - ei ollut ajatustakaan että siitä voi tulla ongelma. Alussa henkilön arvoitukellisuus ja hiljaisuus olivat juuri nimenomaan niitä asioita minkä takia kiinnostuin hänestä. Sukulaisetkin kehuivat tulevaa puolisoani - "siitähän sie saat hyvän rouvan ittelles - ei turhia pakise eikä juoruile vaan lempeästi vain hymyilee". Ei kyllä sukulaiset tainnut tarpeitani tietää.