Enkö ikinä halua lasta?

Meitä on monta, jotka ovat vannoneet olevansa lapsettomia.

Jonain kauniina, tai ehkä sateisena päivänä, raskaus yllättää. PRKL. Jostain syystä, johon päädytään, se mitä on tulossa otetaan vastaan.

Joka tapauksessa elämä tarjoaa yllätyksiä (sinkkunainen rakastuu 3 lapsen yh-isään, ikuinen poikamies löytää elämänsä naisen 5 lapsen äidin --ihan tosia)

Vauvakuume on tarve hankkia elämänmuutos. Ei paha, mutta pelissä on monta elämää --tulevan äidin, tulevan isän, tulevan lapsen. Mieluummin ottaa nämä 'vahingossa'?

Hyvä että et ole ryhtynyt äidiksi, jos ei tunnu siltä. Sinulla on kosolti edelleenkin aikaa muuttaa kantaasi. Esimerkikkinä, monet saavat lapsia useita vuosia vanhempina, nelissäkymmenissä. Kunpa tsekin olisin nuorena naisena ollessa tiennyt asioista kuin nykyisin voidaan tietää, kiitos internetin. Maailma on muuttunut lastenhankintaikäsuhteessakin ihan toiseksi kuin mitä se oli vielä noin parikymmentä vuotta sitten. Joten mitään kiirettä ei ole eikä tarvitse pitää, jos on "vasta 30". Toisaalta, lapsia ei hankita vaan saadaan..ristiriitaiset tunteesi ovat hyvin ymmärrettäviä ja tavallisia. Nykyisin moni haluaa lasta samalla ristiriitaisella tavalla muttei saa.

Itse ajattelin toista lasta tuohon tyyliin rankan avioeron jälkeen ja kuvittelin monta vuotta, etten hanki enää koskaan toista lasta. Silti haaveilin itsekseni pienestä suloisesta tytöstä. Vierähti kotvasti aikaa, kunnes se eräänä päivänä tapahtui, kun oli tapahtuakseen. Olin raskaana, emmekä meinanneet uskoa koko asiaa todeksi. Nyt minulla on monien vaiheiden jälkeen se pieni ja suloinen tyttö, josta toisinaan haaveilin, pitkälle toistakymmentä vuotta :)

Mieti vielä näetkö itsesi perheellisenä vain koska niin kuuluu olla? Vähän samaan tapaan, kuin teinit haaveilevat häistään, mutta unohtavat sulhasen haaveistaan.

Tunnen useita lapsia (nyt aikuisia), jotka on hankittu vain koska lapsia kuuluu tehdä. Nämä lapset ovat kärsineet koko ikänsä tämän asian tuomista lieveilmiöistä.

Vastaa itselleri rehellisesti näihin kahteen kysymykseen:

1. Haluatko kasvattaa uuden aikuisen ihmisen tähän maailmaan. Ei tosiaan pidä ajatella, että odotat vauvakuumetta. Vauvakuume on yksi huonoimmista perusteista lapsen hankintaan. Lapset ovat paljon kauemmin angstisia teinejä, kuin vauvoja.
2. Oletteko miehesi kanssa valmiita tekemään tähän astisen elämänne suurimpia taloudellisia ja henkisiä uhrauksia tämän aikuiseksi kasvavan lapsen vuoksi.
3. Pystyttekö tarjoamaan lapselle hyvät henkisen ja fyysisen kasvun puitteet.

Mikäli vastaatte kaikkiin kyllä niin siitä vaan lapsen tekoon! Jos vastaat johonkin että ei, niin se siitä sitten.

voinut olla minun kirjoittamani! Olen myös 30 nainen ja ihan samoja asioita pohdiskelen.. olenkin aina sanonut, että mulla ei ole ikäkriisiä, mutta SIKSI olisi kiva olla vielä 25-vuotias, että saisi rauhassa ottaa aikaa :)

Täytyy vaan yrittää luottaa siihen, että tulenpalava kiire ei ole vieläkään. Vaan kun vuodet menee niiiiiin nopeasti..!

Ei sinun "ongelma" ole ollenkaan erikoinen, oli kuin olisin lukenut omaa tekstiäni ....... tai ajatuksiani.

Olen ollut saman miehen kanssa 12 vuotta. Olin itse sitä mieltä vielä 30 v täytettyäni etten välttämättä halua ikinä lapsia. Alle 20 vuotiaana kuitenkin kuvittelin että minulla niitä tulee olemaan monta. Itsekkään en ole kovin lapsirakas tai toisin sanottua minusta vastasyntyneet ovat edelleenkin vähemmän hellyttäviä. Miehelläni ja minulla on yhteensä 4 siskoa ja yhteensä 13 siskonlasta ...... Kokemusta siis lapsista oli ja vaikka nuo siskojen lapset on aina ollut rakkaita niin silti olin sitä mieltä etten niitä itse kaipaa.
Minulla/meillä kuitenkin kävi niin että mieheni alkoi kuitenkin puhumaan "ykskaks" että haluaisi minun kanssani lapsen ja ajattelin itse "että ne kuuluu" asiaan ja "antaa palaa vaan". Vuoden verran meni ennen kuin jäin raskaaksi, tosin elin siinä välissä hyvin rankkoja aikoja, äitini (terve ihminen) sairastui syöpään ja kuoli vasta 52 vuotiaana ja kun syöpä todettiin niin elinaikaa oli puoli vuotta, eli se lapsen tekeminen ei ollut päällimmäisenä mielessä. Kun sain äitini uurnan maahan niin seuraavana kuukautena olin raskaana. Odotusaika oli tunteikasta, mutta uskomattoman onnellista aikaa kaikesta huolimatta. Lapsen syntymä kuitenkin minulla mullisti paljon, jälkikäteen olen tajunnut että synnytyksen jälkeinen masennus oli kuvissa ja kun lapsi oli 5 vkoa vanha niin äitini kuolemasta tuli vuosi täyteen. Ensimmäinen puoli vuotta oli todella rankka. Syyllistin myös itseäni siitä että niillä huonoilla fiiliksillä oli tarkoitus ja ne johtui siitä että tein lapsen vaikka minulla ei ollut vauvakuumetta ........

Poikani, 2 v on minulle todella rakas ja tiedän että Hän on hienoin lahja mitä olla voi. Tiedän myös ettei lapsen saaminen herättänyt minussa niitä tunteita, että kun yksi lapsi tuli, että haluaisin niitä lisää. Olen miettinyt itse asioita hirveästi juuri sen takia että alan olemaan aika "vanha", ympäristö painostaa aivan hirveästi tekemään sisaruksia, mutta itse aion pitää kiinni siitä tunteesta joka on vahva, eli meille riittää yksi lapsi. Joskus vieläkin väsyneenä mietin että ehkä sillä oli tarkoituksensa että vielä 30 v olin varma etten halua lapsia, joskus mietin sitä kovastikkin .......

En tiedä mitä tällä kirjoituksella edes haluan sanoa, toisissa herää lapsen saannin jälkeen se ihminen joka miettii että elämä oli tyhjää ilman lapsia, toisissa ei. Ja silti poikani on minulle todella rakas ..... Ristiriitainen olo voi olla sen lapsen jälkeenkin.

Onnea elämään ja päätöksiin, se biologinen "paniikki" kello alkaa niin helposti tikittämään = )

...meille joillekkin ilmeisesti vasta esikoisen syntymän jälkeen.. Niin ainakin täällä.

Minä myös olin aika samassa tilanteessa kanssasi. Vakaa, lähes 10 vuotta kestänyt parisuhde, mutta lapsista ei juurikaan oltu puhuttu. (Anoppi niistä ainoastaan haaveili..) Kumpikaan meistä kolmekymppisistä ei ollut mitenkään erityisen lapsirakas, joten sekin varmaan vaikutti asiaan.

Ja niin siinä vaan sitten kävi, että yksi "kaunis" päivä kävin ostamassa elämäni ensimmäisen raskaustestin, kun kuukautiset olivat jo 6 viikkoa myöhässä.. Plussaahan se näytti. Ja minä itkin.. Eikä ne ollut mitään onnenkyyneleitä, vaan ehkä paremminkin pelkoa ja itsesääliä. (Tuntuu että ukko osasi suhtautua asiaan paremmin kuin minä, ellei ollut jopa hieman iloinenkin..) Mutta minulle se oli kova pala nieltäväksi. Vahinkovauvasta ei voi puhua, koska kyllä aikuiset ihmiset tietävät mitä voi tapahtua, jos harrastaa seksiä ilman suojausta. ;)

Raskauden keskeytys ei meille kummallekkaan ollut vaihtoehto, joten niinpä siinä sitten alettiin valmistautua tulevaan.

Nyt poika on 11 kk, enkä kyllä kadu mitään. Päinvastoin, olen huomannut haaveilevani toisesta.. Huh.

Ei muuta kun rohkeutta peliin, ja ehkäisyt nurkkaan.. Menkää eteenpäin asenteella "tulee jos on tullakseen" ja antakaa kohtalon päättää.

Minä en halua toista lasta. Ensimmäinen lapsi on jo koululainen, ja asun yhä hänen isänsä kanssa. En vain halua uutta vauvaa. Toisaalta tuntuu, etten voi jättää ensimmäistä lastani ilman sisarusta, enkä miestäni ilman toista lasta.

Et varmaan ole ainoa, joka on samassa tilanteessa.

Me olemme olleet yhdessä n. 11 vuotta ja olen vähän päälle 30 v ja mies muutaman vuoden vanhempi. En ole myöskään erityisesti lapsirakas, mutta jollakin tavalla pidän lapsista, enkä ainakaan inhoa. En tiedä onko olemassa edes mitään "äitityyppiä", mutta tuntuu, että en ole sellainen. Vauvakuumetta mulla ei ole koskaan ollut. Olen kyllä monelta kuullut, että ei kaikilla muillakaan ole ollut. Ei se silti tarkoita sitä ettei haluaisi lasta. Minulla ei ole vahvaa tunnetta, kumpaankaan suuntaan. Että en haluaisi tai haluaisin.

Voihan olla, että sitä haluaa lapsen, koska se kuuluu asiaan. Vaikka toisaalta olen ajatellut aina, että niin ei kuulu tehdä. Ja mun mielestä on ok, jos ei joku halua lasta. Vaikka toisissa se herättää suurta ihmetystä.

Ehkä suurin syy asian lykkäämiseen on se, että se pelottaa. Mitä jos en haluakaan lasta ja kadun, kun tulen raskaaksi tai lapsi syntyy? (tai jos mies katuu...) Mitä, jos minusta ei ole äidiksi? Vaikka siskollani on lapsia, minulla ei ole lapsista kovin paljon kokemusta. Siskoni lapsista vai yksi on ollut meillä kerran hoidossa! Olen niin kovin mukavuuden haluinenkin. Ja tähän ikään mennessä on tottunut vapauteensa. Ystävilläni on pieniä lapsia ja heidän elämänsä tuntuu olevan aika rankkaa. Toisaalta he kertovat kuinka ihanaakin se on. He eivät puhukaan mistään muusta. Toisaalta onko se hyvä, että ei ole muuat elämää... Miten parisuhteen käy? Vaikka parisuhde tuntuu vakaalta ja olemme naimisissa, mitä jos mies kuitenkin jättää ja jään yksinhuoltajaksi? Kaikenlaista pyörii mielessä...

Olen aina ollut muutenkin sellainen "pähkäilijä". Mietin asioita kauheasti ja en osaa päättää. Ja tämä on niin suuri asia!

Itse täytän pian 37, vauvakuumeesta ei ole tietoakaan, pikemminkin vauva-ahdistuksesta. Kun pitäisi tehdä. Mutta kun hirvittää jo pelkkä ajatuskin, vaipat, yksivuotias, joka ei osaa varoa, saa ola vahtimassa, sitten parin vuoden uhmaikä, eieieiei. Aamukuudelta lapsihoitoon, iltakuudelta pois ja koittaa jaksaa sen kanssa vielä töiden jälkeen. Mies pakenee töihin, kun perheelle pitää tienata rahaa. *olen tässä kauhulla seurannut vierestä, kun kaverien miehet tekevät töitä ysiin illalla, ettei perhe-elämää tarvitsisi harrastaa.

Sitten se lapsen oman järjen kehitys, varmaan pari ihan jeesiä vuotta, mitä nyt saa miettiä, että mitähän tällä kertaa?? Sitten murkkutappaluita. Sitten lapset ovatkin jo isoja ja saa ruinata, että edes jouluna kävisivät katsomassa.

Me olemme molemmat siirtäneet tätä lapsi-asiaa aina vaan eteenpäin. Miestä on tuntunut huolettavan eniten taloudelliset seikat. Tai niistä on eniten ääneen puhunut. Mies tuntui vihdoin olevan valmis ja ehdotti, että heti hääyönä aloitetaan yritys. Minä halusin siirtää sitä häämatkalta tulon jälkeen, pillerirasiakin loppuisi silloin. Sitten kun lähempänä varmistin, että jätänkö nyt ne pillerit pois (itse olin valmis), niin mies vähän ihmetteli, että onko sulle vauvakuume iskenyt ja halusi odottaa muutaman kuukauden. Olin vähän sekaisin, mutta ajattelin, että ok sitten. Vasta vuosi sen jälkeen mies halusi, että jätän pillerit pois. Mietityttää, että onko hän vieläkään valmis. Suunnittelee tulevaisuutta siihen tyyliin, että meillä ei olisi lasta. Suunnittelee ulkomaan reissuja yms. No eihän sitä voi etukäteen tietää saadaanko lapsi vai ei ja koska, eikä koko elämä voi pysäshtyä sitä odotellessa. Mutta voisi sitä jo vähän ottaa huomioon? Jos suunnittelen etukäteen jotain (lasken esim. miten tullaan toimeen) niin mies sanoo, että joko sä oot raskaana. Sittenkö kaikkea vasta mietitään, kun on jo raskaana? Itse haluaisin varautua ja keskustella eri asioista. Onhan se iso elämänmuutos.