Olen elänyt 18 vuotta vesimiesnaisen kanssa, joka on minua 6,5 nuorempi vaihtelevalla menestyksellä. Itse olen 57 vuotias. jellona. 16 v poikakin meillä on. Sairastuin vuonna 2002 leukemiaan ja minulle tehtiin myös luuydinsiirto samana vuonna. Olin vuoden poissa vuoden työelämästä. Vaimoni auttoi minua paljon, mutta kun aikaa kului, niin hänen mielestään olin jo täysin terve, vaikka lukuisat rankkojen hoitojen aiheuttamat jälkitaudit vaivasivat ja vaivaavat edelleenkin. Vaimoni sanoi minulle olet aivan terve, mitä valitat koko ajan. Hän ei tukenut minua lainkaan sen jälkeen, kun hän totesi minun olevan täysin toipunut vakavasta sairaudestani. En tietenkään voinut olla mitenkään kunnossa, vaikka näennäisesti olinkin ulkoisesti toipunut. Olin laihtunut parikymmentä kiloa ja henkinen ja fyysinen kuntoni olivat täysin lopussa. Toistan, aina kun sanoin, että minulla on tosi huono olo ja halusin vähän lohdutusta, niin hän totesi vain elä koko ajan valita. Esimerkkinä minulle tuli jälkitauteihin kuuluva vyöruusu reiteen ja sain ankaria kipukohtauksia ja niiden takia makasin lattialla kovassa kivussa, niin vaimoni tuli ja tönäsi jalasta ja sanoi, mitäs siinä makaat nouse ylös ja lähti pois.
Hän ei enää halunnut minua lähelleen millään tavalla, koska kuulemma valitin koko ajan. En voinut ymmärtää asiaa lainkaan, koska minulla oli tarve saada häneltä tukea jaksaakseni eteenpäin. Hän muuttui täysin kylmäksi minua kohtaan. No aikaa kului ja tilanne välillämme jatkui ennallaan. Arki sujui kohtuullisesti ja ulkoisesti meille kaikki oliok, oma asunto jne. Kaikesta huolimatta hän etääntyi minusta koko ajan. Teimme ison remontin asuntomme 2006 ja kaikki näytti muuten olevan kunnossa. Täytettyään 50 vuotta hän muuttui koko ajan sulkeentuneenmaksi. Töistä tultuaan hän useinmiten meni makaamaan sänkyyn ja oli omissa ajatuksissaan. (Tosin hänellä oli ollut aikaisemminkin keväisin ja syksyisin kahden viikon jaksoja, jolloin hän sulkeutui täysin ja eli omassa maailmassa välittämä kenestäkään mitään. Hän oli silloin hyvin poissaolevan näköinen. Jakson päätyttyä hän oli kuin enkeli, yhdessäolo luisti hienosti.) Kysyessäni häneltä mitä häntä vaivaa, niin hän ei vastannut mitään. Koti jäi hoitamatta jne. Edellä mainitut jutut eivät olleet yhteiselle elämällemme hyväksi. Sitten hän ilmeisesti löysi paremman vaihtoehdon minulle, koska kylmeni kokonaan ja alkoi hoitamaan itseään ja oli enemmän ja enemmän miettiväisen oloinen. Viime kesänä hän aivan yllättäen ilmoitti, että lähtee pojan kanssa pois ja niin tapahtui. Hän vain ilmoitti, ettei kestä enää sairauksiani. Pisti avioeron liikkeelle. Saimme käytännön asiat sovittua sopuisasti. Hän tuli takaisin asumaan kanssani ja elimme yhdessä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lokakuun alussa muutin ostamaani asuntoon vaimoni auttaessa pakkaamisessa ja muutossa. Seuraavan päiväni pani kaikki välit täydellisesti poikki. Lakaisi minut maton alle eli ”pois silmistä, pois mielestä”
Kirjoitin tämän varoituksesi kaikille vesimies naista havitteleville, koska en ole tavannut koskaan näin tunteettomasti toista ihmistä kohtelevaa naista elämässäni. Hän vaan jätti vakavasta sairaudesta toipuvan miehensä täysin tunteettomasti. Itse luulin, että sairaus yhdistää meitä, mutta niin ei käynyt. En tosiaankaan ymmärrä näin tunteetonta naista. Kaikesta päätellen vesimieheltä puuttuu kaikki ymmärrys siitä, miten eletään normaalissa parisuhteessa. Elää vaan omassa maailmassaan välittämättä muista lainkaan. Antaa tosin välillä ymmärtää, että kaikki on hyvin. Rakastin ja rakastan häntä edelleenkin, mutta hän mitään perustelematta ilmoitti, että ei rakasta minua enää. Tälläinen kaivertaa mieltä kovasti, sen voin sanoa pitkän kokemuksen jälkeen.
Kannatta varoa tunteetonta vesimies naista
17
3618
Vastaukset
- meritähti*
vesimiesnainen ja tunnen myös joitakin "tunteettomia" veskarinaisia, mutta ei silti voi yleistää.
Vakava sairaus on yleensä aina sellainen asia, joka vaatii kovasti työtä ja ymmärrystä sairastuneelta itseltään ja ehkä vielä enemmän läheisiltä.
Siinä missä sairastunut keskittyy kipuihinsa läheiset joutuvat ehkä kantamaan käytännön asiat ja henkisen paineen(miten tästä selvitään)kokonaan itsellään.
Ehkä asiantuntija-apu tai pariterapia olisi voinut pelastaa liittosi ja vaimosi uupumasta "sairauteesi".
Valoisampaa tulevaisuutta toivottaen!- *meitsi*
Luulenpa minäkin tietäväni mitä on rankka sairaus itse kokeneena ja hyvin läheltä useampia henkilöitä seuranneena ja kun se toinen livahtaa vieraan helman alle ja entäpä sitä henkistä väkivallan määrää...
Minä itse olen muuten Vesimiesnainen ja olen ollut naimisissa jo 40v., ainakin papinkirjoissa, kaksosmiehen kanssa.
Onneksi osasin sairastua totaaliseen Burn Outiin rikkaalla 80-luvulla ja onnistuin pääsemään terapiaan ja sain vieläpä tosi hyvän terapeutin. Ystäviä minulla on ollut aina, vanhimmat liki 40 vuotta mukana kulkeneita, ei joka päivä kylkikyljessä, mutta siitä taas jatketaan juttua mihin viimeksi jäätiin. Sairastuessa tai muissa vastoinkäymisissä mitataan ystävyyden ja avioliiton laatu ja voimavarat. Onneksi minulla oli ja jäi näitä oikeita aina luotettavia ystäviä ympärille, vaikka mieheni olikin niitä "hyvänpäivän ystäviä" ja minähän se olin kantanut päävastuun meidän perheen asiosta muutenkin ja lapsistamme koko ajan yli 20vuotta, kuin yksinhuoltaja ikään. Ei ihme että paloin aivan totaalisesti loppuun, mutta ystävilleni kelpasin silti, vaikka en ollut kovin hauskaa ja reipasta seuraa huonoimpina aikoinani. Onneksi heitä on ollut useampi "kantamaan" minua vaikeampien syöväreitten yli, ettei jokaiselta voimat loppuneet, vaan yksien ystävien kanssa menimme teatteriin, toisien kanssa luontoon, kolmansien kanssa matkoille ja neljänsien kanssa puhuttiin aivan eri asioista jne.
Viisi vuotta itkin ihan joka päivä ja "jätkä" liihotteli hutsuineen kapakoissa ja haukkui ja painoi minua tullen mennen , jopa tämä naikkonen soitteli ja haukkui minua mieheni käsipuolesta.
Mutta ajat muuttuu ja me ajan kanssa ja muuten osatkin on vaihtuneet. "Vastatuuli tekee vahvaksi ja viisaaksi"!
Tänä päivänä me edelleen ollaan naimisissa papinkirjoissa ja asutaan "kahden kerroksen väkenä" saman katon alla, mutta kummallakin on omat rahat, omat autot, omat ruuat, omat menot, omat ystävät, tai minulla on ne samat ja paljon menoja ja kavereita ja hän viettää nykyisin suurimman osan aikaansa yksin tai kaljapullonsa kanssa. Hänen "hyvänpäivän ystävänsä" ovat nyt menneet.
Lapset ja lapsenlapset ja tämä kotitalo onkin sitten se ainoa meitä yhdistävä tekijä.
Enää minä en itke, ainakaan hänen takiaan ja hän maistelee nyt omia eväitään.
"Sitä saa mitä tilaa ja niin makaa kuin on petannut!"
Kun selvisin taas elolle sieltä murheenlaaksosta, surusta ja pettymyksistä, ajatuksella, että huonomminkin olla voisi, niin olen tehnyt paljon vapaaehtoista auttamistyötä, kulkenut useampien ystävieni ja tuttavieni rinnalla, jotka ovat olleet yhtä suuressa hädässä, kuin minä silloin. Olen laittanut ystäviltäni saamani avun ja ihmisrakkauden kierrätykseen!
Se on pitänyt sisällään esim. erään äidin, jonka jäi 16v. tyttärensä ja kainalosauvojen kanssa yksin, kun mies otti ja jätti, livahti "vihreämmille niityille jonkun toisen helman alle. Ystävyyttä, kaveruutta ja sittemmin saattohoitoa sukulaismiehelle, joka sairastui aivokasvainsyöpään 35vuotiaana, näki huonosti ja menehtyi 40vuotiaana. Hänen kanssaan meillä oli monta hauskaa päivää ja paljon mustaa huumoria. "Mitä kovempi tauti, sitä kovemmat lääkkeet", huumoripitoiset. Hän ei nähnyt kunnolla ja minä en jaksanut jokapäivä, mutta osasimme nauraa itsellämme ja "niin pysyivät sieraimet vedenpinnalla" ja päivä kerrallaan selvisimme, "eikä sotkeuduttu lillukanvarsiin".
Sitten on ollut näitä kuolemia enenpi ja vähempi,itsemurhantehneitä ja heidän surevia omaisia. Voin kertoa, että ne ovat vaatineet tosi paljon voimia ja empatiakykyä, sekä lähimmäisenrakkautta. On todella ihmisiä, joita elämä on kohdellut vielä paljon kovemmalla kädellä kuin minua, mutta kun on itse oman koulunsa käynyt, niin on oppinut katsomaan vähän muuallekin, kuin vain omaan napaansa ja omiin varpaisiinsa.
Nyt taas vaihteeksi itse sairastelen ja lepäilen minulle uuteen sairauteen opiskellen, sekä siinä sivussa huollan ja käyn tervehtimässä vanhaa dementikkoäitiäni ja muutamia muita ystäviä, vointini ja voimieni mukaan.
Toivottavasti en ketään vielä enenpää masentanut kertomuksellani tai pintaraapaisulla siitä, mitä olen nähnyt, kuullut ja kokenut, mutta yritän tällä sanoa, ettei tosiaan voi yleistää, katsoa niin yksisilmäisesti, että vesimiesnaiset sitä ja jotkut muut jotain, vaikka kyllä minäkin horoskooppimerkkejä tutkin, minulle on tehty karttakin ja kaikilla horoskooppimerkeillä on valoisat ja mustat puolensa, niin kuin meilla kaikilla, kun raadollisia ihmislapsia tässä vaan olemme.
Minun isäni oli jellona ja tulin hänen kanssaan erittäin hyvin toimeen. Äitini oli jouskari, mutta me emme tulleet lapsuudessani kovin hyvin toimeen. Mieheni on kaksinaamainen kaksonen ja yhtään en häneen luota ja tarkemmin suhtaudun muihinkin kaksosiin, mutta eniten olen sitä mieltä, että jokainen meistä on luonteensa ja historiansa tuotos. Minua on auttanut paljon, kun olen tutkinut ihmisten taustoja, kysymällä ensin itseltäni, että MIKSI joku käyttäytyy, tekee, asennoituu tai puhuu, niin kuin puhuu ja tekee ja usein ne jäljet johtaa sinne "sylttytehtaalle", vaikkakin sieltä samalta "sylttytehtaalta" tulee usein hyvin erilaisia persoonoita, erilaisella tempperamentillä ja luonteella varustettuina ja jokaisella on oma historiansa, jopa samassa lapsuudenkodissa kasvaneilla, kukin kokee asiat omalla tavallaan.
Toivon, että jaksaisit katsella elämää valoisammin, avarammin, kauemmaksi, ikään kuin luistellessa, sillä jos katsoo vain jalkoihinsa, ajautuu joka pieneen epätasaisuuteen ja niin kaatua kuksahtaa yllättävän pian ja se aina sattuu milloin mihinkin, mutta jos katselee kauaksi ja valitsee reittinsä sen mukaan, niin näkee enempi ja selvemmin, eikä luisteluratakaan tuntuu enää niin epätasaisemmalta.
;)) Aurinkoisia kevät päiviä ja komeaa täydenkuun aikaa toivoen
avantountia(kin) harrastava vesimiesmummi - Enzz
*meitsi* kirjoitti:
Luulenpa minäkin tietäväni mitä on rankka sairaus itse kokeneena ja hyvin läheltä useampia henkilöitä seuranneena ja kun se toinen livahtaa vieraan helman alle ja entäpä sitä henkistä väkivallan määrää...
Minä itse olen muuten Vesimiesnainen ja olen ollut naimisissa jo 40v., ainakin papinkirjoissa, kaksosmiehen kanssa.
Onneksi osasin sairastua totaaliseen Burn Outiin rikkaalla 80-luvulla ja onnistuin pääsemään terapiaan ja sain vieläpä tosi hyvän terapeutin. Ystäviä minulla on ollut aina, vanhimmat liki 40 vuotta mukana kulkeneita, ei joka päivä kylkikyljessä, mutta siitä taas jatketaan juttua mihin viimeksi jäätiin. Sairastuessa tai muissa vastoinkäymisissä mitataan ystävyyden ja avioliiton laatu ja voimavarat. Onneksi minulla oli ja jäi näitä oikeita aina luotettavia ystäviä ympärille, vaikka mieheni olikin niitä "hyvänpäivän ystäviä" ja minähän se olin kantanut päävastuun meidän perheen asiosta muutenkin ja lapsistamme koko ajan yli 20vuotta, kuin yksinhuoltaja ikään. Ei ihme että paloin aivan totaalisesti loppuun, mutta ystävilleni kelpasin silti, vaikka en ollut kovin hauskaa ja reipasta seuraa huonoimpina aikoinani. Onneksi heitä on ollut useampi "kantamaan" minua vaikeampien syöväreitten yli, ettei jokaiselta voimat loppuneet, vaan yksien ystävien kanssa menimme teatteriin, toisien kanssa luontoon, kolmansien kanssa matkoille ja neljänsien kanssa puhuttiin aivan eri asioista jne.
Viisi vuotta itkin ihan joka päivä ja "jätkä" liihotteli hutsuineen kapakoissa ja haukkui ja painoi minua tullen mennen , jopa tämä naikkonen soitteli ja haukkui minua mieheni käsipuolesta.
Mutta ajat muuttuu ja me ajan kanssa ja muuten osatkin on vaihtuneet. "Vastatuuli tekee vahvaksi ja viisaaksi"!
Tänä päivänä me edelleen ollaan naimisissa papinkirjoissa ja asutaan "kahden kerroksen väkenä" saman katon alla, mutta kummallakin on omat rahat, omat autot, omat ruuat, omat menot, omat ystävät, tai minulla on ne samat ja paljon menoja ja kavereita ja hän viettää nykyisin suurimman osan aikaansa yksin tai kaljapullonsa kanssa. Hänen "hyvänpäivän ystävänsä" ovat nyt menneet.
Lapset ja lapsenlapset ja tämä kotitalo onkin sitten se ainoa meitä yhdistävä tekijä.
Enää minä en itke, ainakaan hänen takiaan ja hän maistelee nyt omia eväitään.
"Sitä saa mitä tilaa ja niin makaa kuin on petannut!"
Kun selvisin taas elolle sieltä murheenlaaksosta, surusta ja pettymyksistä, ajatuksella, että huonomminkin olla voisi, niin olen tehnyt paljon vapaaehtoista auttamistyötä, kulkenut useampien ystävieni ja tuttavieni rinnalla, jotka ovat olleet yhtä suuressa hädässä, kuin minä silloin. Olen laittanut ystäviltäni saamani avun ja ihmisrakkauden kierrätykseen!
Se on pitänyt sisällään esim. erään äidin, jonka jäi 16v. tyttärensä ja kainalosauvojen kanssa yksin, kun mies otti ja jätti, livahti "vihreämmille niityille jonkun toisen helman alle. Ystävyyttä, kaveruutta ja sittemmin saattohoitoa sukulaismiehelle, joka sairastui aivokasvainsyöpään 35vuotiaana, näki huonosti ja menehtyi 40vuotiaana. Hänen kanssaan meillä oli monta hauskaa päivää ja paljon mustaa huumoria. "Mitä kovempi tauti, sitä kovemmat lääkkeet", huumoripitoiset. Hän ei nähnyt kunnolla ja minä en jaksanut jokapäivä, mutta osasimme nauraa itsellämme ja "niin pysyivät sieraimet vedenpinnalla" ja päivä kerrallaan selvisimme, "eikä sotkeuduttu lillukanvarsiin".
Sitten on ollut näitä kuolemia enenpi ja vähempi,itsemurhantehneitä ja heidän surevia omaisia. Voin kertoa, että ne ovat vaatineet tosi paljon voimia ja empatiakykyä, sekä lähimmäisenrakkautta. On todella ihmisiä, joita elämä on kohdellut vielä paljon kovemmalla kädellä kuin minua, mutta kun on itse oman koulunsa käynyt, niin on oppinut katsomaan vähän muuallekin, kuin vain omaan napaansa ja omiin varpaisiinsa.
Nyt taas vaihteeksi itse sairastelen ja lepäilen minulle uuteen sairauteen opiskellen, sekä siinä sivussa huollan ja käyn tervehtimässä vanhaa dementikkoäitiäni ja muutamia muita ystäviä, vointini ja voimieni mukaan.
Toivottavasti en ketään vielä enenpää masentanut kertomuksellani tai pintaraapaisulla siitä, mitä olen nähnyt, kuullut ja kokenut, mutta yritän tällä sanoa, ettei tosiaan voi yleistää, katsoa niin yksisilmäisesti, että vesimiesnaiset sitä ja jotkut muut jotain, vaikka kyllä minäkin horoskooppimerkkejä tutkin, minulle on tehty karttakin ja kaikilla horoskooppimerkeillä on valoisat ja mustat puolensa, niin kuin meilla kaikilla, kun raadollisia ihmislapsia tässä vaan olemme.
Minun isäni oli jellona ja tulin hänen kanssaan erittäin hyvin toimeen. Äitini oli jouskari, mutta me emme tulleet lapsuudessani kovin hyvin toimeen. Mieheni on kaksinaamainen kaksonen ja yhtään en häneen luota ja tarkemmin suhtaudun muihinkin kaksosiin, mutta eniten olen sitä mieltä, että jokainen meistä on luonteensa ja historiansa tuotos. Minua on auttanut paljon, kun olen tutkinut ihmisten taustoja, kysymällä ensin itseltäni, että MIKSI joku käyttäytyy, tekee, asennoituu tai puhuu, niin kuin puhuu ja tekee ja usein ne jäljet johtaa sinne "sylttytehtaalle", vaikkakin sieltä samalta "sylttytehtaalta" tulee usein hyvin erilaisia persoonoita, erilaisella tempperamentillä ja luonteella varustettuina ja jokaisella on oma historiansa, jopa samassa lapsuudenkodissa kasvaneilla, kukin kokee asiat omalla tavallaan.
Toivon, että jaksaisit katsella elämää valoisammin, avarammin, kauemmaksi, ikään kuin luistellessa, sillä jos katsoo vain jalkoihinsa, ajautuu joka pieneen epätasaisuuteen ja niin kaatua kuksahtaa yllättävän pian ja se aina sattuu milloin mihinkin, mutta jos katselee kauaksi ja valitsee reittinsä sen mukaan, niin näkee enempi ja selvemmin, eikä luisteluratakaan tuntuu enää niin epätasaisemmalta.
;)) Aurinkoisia kevät päiviä ja komeaa täydenkuun aikaa toivoen
avantountia(kin) harrastava vesimiesmummiHieno kirjoitus. Jonkinverran kuitenkin ärsyttää tuo omahyväisyytesi ja itsekritiikin puute.
- minä myös
*meitsi* kirjoitti:
Luulenpa minäkin tietäväni mitä on rankka sairaus itse kokeneena ja hyvin läheltä useampia henkilöitä seuranneena ja kun se toinen livahtaa vieraan helman alle ja entäpä sitä henkistä väkivallan määrää...
Minä itse olen muuten Vesimiesnainen ja olen ollut naimisissa jo 40v., ainakin papinkirjoissa, kaksosmiehen kanssa.
Onneksi osasin sairastua totaaliseen Burn Outiin rikkaalla 80-luvulla ja onnistuin pääsemään terapiaan ja sain vieläpä tosi hyvän terapeutin. Ystäviä minulla on ollut aina, vanhimmat liki 40 vuotta mukana kulkeneita, ei joka päivä kylkikyljessä, mutta siitä taas jatketaan juttua mihin viimeksi jäätiin. Sairastuessa tai muissa vastoinkäymisissä mitataan ystävyyden ja avioliiton laatu ja voimavarat. Onneksi minulla oli ja jäi näitä oikeita aina luotettavia ystäviä ympärille, vaikka mieheni olikin niitä "hyvänpäivän ystäviä" ja minähän se olin kantanut päävastuun meidän perheen asiosta muutenkin ja lapsistamme koko ajan yli 20vuotta, kuin yksinhuoltaja ikään. Ei ihme että paloin aivan totaalisesti loppuun, mutta ystävilleni kelpasin silti, vaikka en ollut kovin hauskaa ja reipasta seuraa huonoimpina aikoinani. Onneksi heitä on ollut useampi "kantamaan" minua vaikeampien syöväreitten yli, ettei jokaiselta voimat loppuneet, vaan yksien ystävien kanssa menimme teatteriin, toisien kanssa luontoon, kolmansien kanssa matkoille ja neljänsien kanssa puhuttiin aivan eri asioista jne.
Viisi vuotta itkin ihan joka päivä ja "jätkä" liihotteli hutsuineen kapakoissa ja haukkui ja painoi minua tullen mennen , jopa tämä naikkonen soitteli ja haukkui minua mieheni käsipuolesta.
Mutta ajat muuttuu ja me ajan kanssa ja muuten osatkin on vaihtuneet. "Vastatuuli tekee vahvaksi ja viisaaksi"!
Tänä päivänä me edelleen ollaan naimisissa papinkirjoissa ja asutaan "kahden kerroksen väkenä" saman katon alla, mutta kummallakin on omat rahat, omat autot, omat ruuat, omat menot, omat ystävät, tai minulla on ne samat ja paljon menoja ja kavereita ja hän viettää nykyisin suurimman osan aikaansa yksin tai kaljapullonsa kanssa. Hänen "hyvänpäivän ystävänsä" ovat nyt menneet.
Lapset ja lapsenlapset ja tämä kotitalo onkin sitten se ainoa meitä yhdistävä tekijä.
Enää minä en itke, ainakaan hänen takiaan ja hän maistelee nyt omia eväitään.
"Sitä saa mitä tilaa ja niin makaa kuin on petannut!"
Kun selvisin taas elolle sieltä murheenlaaksosta, surusta ja pettymyksistä, ajatuksella, että huonomminkin olla voisi, niin olen tehnyt paljon vapaaehtoista auttamistyötä, kulkenut useampien ystävieni ja tuttavieni rinnalla, jotka ovat olleet yhtä suuressa hädässä, kuin minä silloin. Olen laittanut ystäviltäni saamani avun ja ihmisrakkauden kierrätykseen!
Se on pitänyt sisällään esim. erään äidin, jonka jäi 16v. tyttärensä ja kainalosauvojen kanssa yksin, kun mies otti ja jätti, livahti "vihreämmille niityille jonkun toisen helman alle. Ystävyyttä, kaveruutta ja sittemmin saattohoitoa sukulaismiehelle, joka sairastui aivokasvainsyöpään 35vuotiaana, näki huonosti ja menehtyi 40vuotiaana. Hänen kanssaan meillä oli monta hauskaa päivää ja paljon mustaa huumoria. "Mitä kovempi tauti, sitä kovemmat lääkkeet", huumoripitoiset. Hän ei nähnyt kunnolla ja minä en jaksanut jokapäivä, mutta osasimme nauraa itsellämme ja "niin pysyivät sieraimet vedenpinnalla" ja päivä kerrallaan selvisimme, "eikä sotkeuduttu lillukanvarsiin".
Sitten on ollut näitä kuolemia enenpi ja vähempi,itsemurhantehneitä ja heidän surevia omaisia. Voin kertoa, että ne ovat vaatineet tosi paljon voimia ja empatiakykyä, sekä lähimmäisenrakkautta. On todella ihmisiä, joita elämä on kohdellut vielä paljon kovemmalla kädellä kuin minua, mutta kun on itse oman koulunsa käynyt, niin on oppinut katsomaan vähän muuallekin, kuin vain omaan napaansa ja omiin varpaisiinsa.
Nyt taas vaihteeksi itse sairastelen ja lepäilen minulle uuteen sairauteen opiskellen, sekä siinä sivussa huollan ja käyn tervehtimässä vanhaa dementikkoäitiäni ja muutamia muita ystäviä, vointini ja voimieni mukaan.
Toivottavasti en ketään vielä enenpää masentanut kertomuksellani tai pintaraapaisulla siitä, mitä olen nähnyt, kuullut ja kokenut, mutta yritän tällä sanoa, ettei tosiaan voi yleistää, katsoa niin yksisilmäisesti, että vesimiesnaiset sitä ja jotkut muut jotain, vaikka kyllä minäkin horoskooppimerkkejä tutkin, minulle on tehty karttakin ja kaikilla horoskooppimerkeillä on valoisat ja mustat puolensa, niin kuin meilla kaikilla, kun raadollisia ihmislapsia tässä vaan olemme.
Minun isäni oli jellona ja tulin hänen kanssaan erittäin hyvin toimeen. Äitini oli jouskari, mutta me emme tulleet lapsuudessani kovin hyvin toimeen. Mieheni on kaksinaamainen kaksonen ja yhtään en häneen luota ja tarkemmin suhtaudun muihinkin kaksosiin, mutta eniten olen sitä mieltä, että jokainen meistä on luonteensa ja historiansa tuotos. Minua on auttanut paljon, kun olen tutkinut ihmisten taustoja, kysymällä ensin itseltäni, että MIKSI joku käyttäytyy, tekee, asennoituu tai puhuu, niin kuin puhuu ja tekee ja usein ne jäljet johtaa sinne "sylttytehtaalle", vaikkakin sieltä samalta "sylttytehtaalta" tulee usein hyvin erilaisia persoonoita, erilaisella tempperamentillä ja luonteella varustettuina ja jokaisella on oma historiansa, jopa samassa lapsuudenkodissa kasvaneilla, kukin kokee asiat omalla tavallaan.
Toivon, että jaksaisit katsella elämää valoisammin, avarammin, kauemmaksi, ikään kuin luistellessa, sillä jos katsoo vain jalkoihinsa, ajautuu joka pieneen epätasaisuuteen ja niin kaatua kuksahtaa yllättävän pian ja se aina sattuu milloin mihinkin, mutta jos katselee kauaksi ja valitsee reittinsä sen mukaan, niin näkee enempi ja selvemmin, eikä luisteluratakaan tuntuu enää niin epätasaisemmalta.
;)) Aurinkoisia kevät päiviä ja komeaa täydenkuun aikaa toivoen
avantountia(kin) harrastava vesimiesmummiHienoa textiä.....
Itsesään on aika jo arvostaakin kaiken kokemansa jälkeen!
Minulla myös pitkälle samanlainen liitto (34v), nyt takana, otin kimsut,kamsut ja läxin.
Hän jo asustaa jakamattomassa kodissa uuden nuoren yh-äidin kanssa,nopean toiminnan mies kun on.
- AVKT
Mies, en tunne,että olisin ollut niin, katso muita vesimiehiä maailman kuuluja ja vertaa!!!
- Ujopelkuri...
... ja voin sanoa olevani tunteeton. Tosin se on tullut minulle ajan ja koulukiusauksen myötä. ... En kuitenkaan itse voisi jättää miestäni noin... en ketään... ... en edes henkilöä jota vihaisin. Kaikki ei päde kaikkiin, mutta tiedän kyllä sen, etteivät vesimiesnaiset ole helpoimpia ja niitä kaikkein ihastuttavimpia kumppaneita luonteen suhteen... olemme vähän omissa maailmoissamme, toisinaan hyvin kylmiä ja vetäytyviä... ... itse kuitenkin tunnen, että sisimmässäni kaipaan jotain, jota puuttuu ja se on kumppani. Joku johon tukea, kun sattuu... ja olemme kyllä kovia valittamaan - sitä en kiellä. ... Oon pahoillani, että teille kävi noin...
- puolestaan
Uskoisin että sairaudessa ihminen tarvitsee kaikista eniten muita, mutta minkään muun kanssa hän ei ole enemmän yksin. Muut ihmiset ovat kuitenkin ulkopuolella ja auttavat sairastajaa oman kykynsä ja jaksamisensa mukaan, vaikka heidän ei olisikaan pakko auttaa. Sitä varten lähimmäiset ovat olemassa: auttamassa hädänhetkellä. Mutta sitten jos se hädänhetki venähtää tosi pitkästi niin varmaan horoskooppimerkkiin katsomatta voi läheishoitajan jaksaminen loppua...
Itse olen vasta nuori, mutta olen katsonut vierestä kun vanhat sukulaisnaiset ovat hoitaneet pahasti sairaita miehiään kymmeniä vuosia: jättäytyneet töistä pois hoitaakseen, omistaneet koko oman elämänsä toisesta huolehtimiselle.
Olisi erittäin kurjaa sairastua itse vanhempana, mutta yhtä kurjaa olisi myös saada mies joka kitkuttaa kymmeniä vuosia henkihieverissä ja joutua hoitamaan... En tiedä pystyisinkö siihen itsekään, ehkä muutamia vuosia, kitkuttaen, koettaen nähdä kaikessa hyvää, marttyyrihoitajana. Mutta nyt ei ainakaan voi kuvitella että hoitaisi oman elämänsä uhraten kymmeniä vuosia toista, vieläpä sairasta ja pahantuulista ihmistä kotona. Huh. Sairaudessa jokainen on siinä mielessä yksin, että toista ei voi pakottaa kärsivällisesti hoivaamaan itseään...
En tosin tiedä miten tiiviisti puolisot kiinnittyvät toisiinsa. Itse voisin kuvitella että korkeintaan jotain omaa äitiä tai siskoa pystyisin hoitamaan vuosikymmeniä. Aviomies ei ole sillä tavalla "verisukua" joten semmoisen hoitamisesta helpommin ehkä karkaisi.- omaissen hoitaja
Niin olet vilpittömän rehellinen vastauksessasi. Sinusta löytyy varmasti lämpöä jakaa mullekin, mutta todellakin se toinen puoli on olemassa. Ihmisen kestävyys ja ymmärrys voi todellakin joutua koetukselle. Oma puolisoni sairastui vakavasti heti alkutaipaleella ja 10 vuotta seurasi mukana pelko hänen menettämisestään. Eikä se hänellekään ollut "oikeudenmukaista" mielestäni. Jos sen oli tarkoitus opettaa jotakin, niin sitä emme tule tietämään koskaan. Jos on tarpeenkaan. On myös (kulunut) sanonta, että kenellekään ei anneta kannettavaksi enempää kuin jaksaa kantaa. Taitaa olla suhteellisuusteoriaa sekin.
Emme ole eronneet ja jos eroasimmekin, niin tuo haamu kulkisi aina mukana ja yhdistäisi meitä tavalla, jolla se ei kumpaakaan yhdistäisi olessamme jonkun muun kumppanina.
- VesiNainen
vaan meitä, ei kannata meihin tutustua.
Ollaan sen verran viileitä. Katsos, me huolehditaan koko maailman hyvinvoinnista, ei siinä yhden ihmisen vointia huomaa, sori.
Mutta muistitko itse koskaan vaikka sanoa: kiitos.- ja välittäminen
kuuluu lounteeseeni, mutta joskus ei kiitoskaan riitä...
- naamioitu tunne
Ei vesimies maailman hyvinvoinnista välitä. Ei todellakaan. Vesimies välittää vain itsestään. Miksi sitten vesimies sanoo toisin? Siksi, että siltä puuttuu tunne, eikä tiedä miten toimia fyysisessä maailmassa. Auttaminen on itsensä auttamista oppia ymmärtämään tätä maailmaa, koska sillä ei ole sieltä pilvimaailmasta yhteyttä tänne, missä me elämme. Vesimies auttaa vain silloin toista, kun pystyy itsensä samaistamaan vääryyden kohteeksi. Jos joku kohtelee kaltoin toista, niin vesimies kuvittelee itsensä kohteeksi ja alkaa raivoisan puolustamisen. Ehkä alkup. kirjoittajan tilanteessa on kyse myös tilanteen hallinnasta. Jos vesimies huomaa oman vaikutusmahdollisuutensa pieneksi tai että ei pysty ollenkaan vaikuttamaan, se ottaa pitkät. Pakeneminen lienee oikea sana tähän. Näin juuri siksi, että vesimiehen tunne-elämä ei vastaa meidän muiden tunne-elämää. On yhteensopivuusongelma.
Vesimiehet! Älkää paetko, käsitelkää asiat! Pakenemalla jää teille vain jätekasa mielenne sopukoihin ja tulette entistä tyytymättömimmiksi ja vainoharhaisiksi. Näette vihollisen jokaisessa ihmisessä.
Kokemusta 30 v vesinaisen kanssa ja toivon mukaan vielä toinen mokoma.
- vesimiehen naiskumppani
Niinpä niin, en tiedä. Onko se tosiaankin niin että vesimiehissä on vikaa, mutta onhan varmasti muissakin merkeissä omat vikansa. En ole kovin hyvin näihin merkki-asioihin vihkiytynyt. Mutta kylläpä kuulostaa jokseenkin tutulle tuo, että on välinpitämättömyyden siementä ilmassa vaikka kuinka ollaan läheisiä "kumppaneita" ja asutaan ja eletään yhdessä vuosi kausia. Todellakin on havaittavissa yhtäläisyyksiä, että näinhän tämä on mennyt omassakin elämässäni. Itse olen rapu-nainen ja elämän kumppaninani on vesimies. Tiedä sitten, miten lienee se yhteensopivuus näiden merkkien kanssa. Mutta tosiaankin, se että olen havainnut vesimies-merkin omaavan mieheni (avo)olevan kovin itsekeskeiseksi, omaa etuaan ja parasta mahdollista itselleen ajattelevaksi tyypiksi. Olkoonpa ollut kysymyksessä melkein asia kuin asia. Se oman edun ja hyvän tavoittelu näkyy ja kuuluukin, ei ole voinut olla huomaamatta. Onkohan se myös sitä oman edun tavoittelua, että suojaudutaan tavallaan ja ollaan jopa naimisiin menemättä, kun pelätään että siinä menee oma hyvä sen tien kun lupautuu taluttamaan naisensa vihille? (Nimittäin, kerran kosinut jo, mutta arveluttaa seuraava kerta, onhan nyt karkauspäiväkin lähellä. Vai tarvinneeko vaivaantua????. Eikö sitä ihminen voisi olla ihan tavallinen ja ottaa ne läheisensä huomioon ilman mitään konstailuja. Olkoonpa sitten tilanne kuin tilanne. Jotta elämä ja suhde jatkuisi jokseenkin sellainsena, jossa voi elää, tulisihan se ottaa toinenkin huomioon. Mikä ihmeen pakko sitä on olla kaiketi ilkeä läheiselleen, voisi sitä vastoin olla rehellinen, avoin, ottaa asiallisen keskustelun alle asioita, jotka eivät suju. Niinhän ne asiat selviävät. Ratkaistaisiin asiat keskustelun avulla. Jollei koskaan keskustella, eihän ne asiat siitään aukene. On siinä sitten pahaa oloa ja kylmää silmin kantamattomiin. Tehdään sitten ikäviä asioita sille läheiselle ihmiselle, kun ei kykene suutaan aukaisemaan oikeassa paikassa ja oikeissa asioissa. Toinenko sen sitten ymmrätää, missä mennään, mitä kukin haluaa/on halunnut. Pätenee kaikkien kohdalle avoimuus, rehellisyys. Ei kaikki niin pahaa vesimiehstäkään, ettei jotain hyvääkin. Ovathan tosiaan vesimiehetkin välillä ihan mukavia ja ovat mukavia kumppaniksi. Löytyy sitä huumoriakin. Kekseliäisyyttä, sitäkin. Että silleesti....
- Kiitos kaikille
kirjoittajille ja lukijoille.
Toivottovasti tästä oli teille hyötyä.- *meitsi*
Kuinka muuten nyt voit!
Mitä sulle nyt kuuluu?
- vattermän
ymmärrän hyvin ystävääsi koska vesimies aina ajattelee positiivisesti ja näin kävi sinunkin tapauksessa mutta vesimiehen on vaikea ymmärtää sairasta sillä niin kuin sanoin vain positiivinen ajattelu tuo tuloksia ja vain sillä päästään eteenpäin ei voi ajatella että tässä kävi näin vaan tässä ei ole käynnyt mitään sorrrry et me vesimiehet ollan tälläsia mut osataamme myös surra mut omallllalaillla...
- Ei vaan jaksa tajuta
Käsittämätöntä, miten näillä sivustoilla ihmiset jaksavat jatkuvasti yleistää Veskareista ja muista merkeistä. Jos kerran astrologiaan uskoo, kannattaa siihen perehtyä paremmin ja huomata, että koko juttu rakentuu suurimmaksi osaksi kaikelle muulle, kun aurinkomerkille.
- vattermaaan
vesimies on kyllä oman laatuinen mutta kannataa myös muidekin merkkien otaa huomioon että meilläkin on oma pestis seura(oinas,kaksonen,vaaka,leijona,jousimies eli kaikki kurkot,mut kaikille tosi kivaa tulevaisuutta ja rakkautta elämään tv.hymyä ja pilkettä kauniisiin silmiin,,,.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Tyttäreni kuoli lihavuusleikkaukseen.
Miettikää kuiten 2 kertaa, ennenkuin menette lihavuusleikkaukseen.3076952Viiimeinen viesti
Sinulle neiti ristiriita vai mikä nimesi sitten ikinä onkaan. Mulle alkaa riittää tää sekoilu. Oot leikkiny mun tunteill652079- 1751807
epäonnen perjantain rikos yritys
onpa epäselvä kuva, tuolla laadullako keskustaa tarkkaillaan lego hahmotkin selvempiä151307- 1121257
Suomessa ei ole järkeä tarjota terveyspalveluita joka kolkassa
- Suomen väestötiheys 1.1.2022 oli 18,3 asukasta maaneliökilometriä kohden. - Uudenmaan maakunnassa asuu keskimäärin 181691190Yllätyspaukku! Vappu Pimiä rikkoi vaikean rajapyykin yllättävässä bisneksessä: "Nyt hymyilyttää...!"
Wau, onnea, Vappu Pimiä, upea suoritus! PS. Pimiä tänään televisiossa, ohjelmatietojen mukaan hän on Puoli seiskassa vie71166RÖTÖSHERRAT KIIKKIIN PUOLANGALLA.
Puolankalaisilla tehtävä ryhmäkanne itsensä yleintäneistä rötöstelijöista, sekä maksattaa kunnan maksama tyhmän koplan j541086Kirjoitin sinulle koska
tunnen sinua kohtaan niin paljon. Sydäntäni särkee, kun kätken ihastumisen, kaipauksen, sinua kohtaan tuntemani lämmön j411041Martina pääsee upeisiin häihin
Miltäs se tuntuu kateellisista. Anni Uusivirta on Martinan kavereita.288982