Tämä on tosikertomus vuodelta 1972.
Olin armeijassa, aliupseerikoulussa vuonna 1972. Minut valittiin kiväärilinjan ykkösmiehenä ensimmäiseksi oppilasjohtajaksi AUK:n ryhmänjohtajista. Toimin niin kuin aliupseerit kasarmilla. Vein porukat ruokailuun, järjestelin kaikki aliupseerikoulun asiat miehistön osalta jne....
Kaikki meni hyvin, olin särmä jätkä, nautin kaikkien luottamusta.
Tuli eräs ilta, jolloin päivystysupseeri tuli tarkastus käynnille kasarmiin. Huusin koko komppanian ala-aulaan tarkastusta varten. Laitoin porukan ojennukseen. Kapteeni X, KRH komppaniasta, oli päivystävä upseeri. Hän saapui tarkastamaan joukko-osaston. Menin hänen eteensä, vedin käden lippaan ja aloitin: "Herra Kapteeni, RAUK:n se ja se osasto kokoontunut käskynjakoanne varten, ilmoitti oppilas...........?????????????
Sekunnin murto-osan jälkeen muistin sukunimeni, mutta liian myöhään.
Alkoi kannaltani inhottava näytelmä, HÄVÄISTYS.
Kapteeni on pitkään hiljaa. Katsoo halveksivasti minuun, sitten omiin kranaatinheitinkomppanian oppilaisiin. Aloittaa verkalleen puhua: "Katsokaa tätä oppilasta..........;) Ei muista edes nimeään...........;) Hävetkää!
Sen jälkeen, olisi minut päästänyt edes riviin takaisin, mutta ei, jatkaa nautiskeluaan. Oppilas, joka ei edes muista nimeään!!!! Hävetkää!!!!!!!!!
Kesti mielestäni ikuisuuden, ennen kuin tämä sairas kapteeni viimein päästi minut vapaaksi sanoen: "Hävetkää, menkää paikoillenne".
Mitä sitten tapahtui minulle?
Muistan sen, että "mene paikallesi"- komennon jälkeen en kokenut muuta kuin avuttomuutta, tyhjyyden tunnetta, oli kuin aika olisi pysähtynyt, täydellistä ymmärtämättömyyttä.
Aika teki tehtäväänsä, trauma oli jäänyt sieluuni.
Armeijan loppuaikana, minusta tunnollisimmasta, esimerkillisimmästä sotilaasta, tuli suurin pummi ja lintsaaja. Käytin kaiken järkeni välttyäkseni kaikista palvelutehtävistä.
Armeijan jälkeen alkoi pelkoneuroosit saada yliotteen. Pääsin opiskelemaan teknilliseen kouluun. Tavallisuudesta poiketen etsin itselleni takimmaisen pulpetin. Aloin oireilla sosiaalisissa tilanteissa. Koulun ruokalassa en voinut syödä, vaan kävin syömässä lähibaarissa. Kenenkään kanssa en voinut solmia ystävyyssuhteita. Tilanne vain paheni pahenemistaan. Muistan kuinka matematiikan tunnilla, jouduttuani esittämään kotilaskun taululla, olin ahdistuksesta sekaisin jo taululle mennessäni. Vaikka olin matikassa hyvä, tiesin kotilaskuni olevan oikein tehty, silti sen esittäminen luokan edessä oli järkyttävä kokemus. Hiki alkaa virrata kasvoiltani vuolaimenaan, tunnen, kuinka kaikki katsovat minua. OLEN PALJASTETTU!
Menen käymään lääkärissä. Lääkäri toteaa itselläänkin olevan vastaavanlaisia kokemuksia, määrää joitain pillereitä.
Elämä jatkuu, koulu loppuu. Menen työelämään. Olen saanut kiitettävän koulutodistuksen, olen älykäs ja järkevä.
Pääsen hyviin työpaikkoihin, joskin huonosti käy. Minusta tulee liian solidaarinen, en osaa pitää työnantajanpuolta. Lisäksi rakennan "liiallisen" suojamuurin turvatakseni minuuteni.
Tauti pahenee vuosi vuodelta. Alan pelätä sukulaisten ja tuttujen kohtaamista. Pitkä saunapyyhe on varustettuna kamarin uunin kupeeseen siltä varalta, jos sukulaisia tulee kyläilemään, sinne voi poiketa tarpeen vaatiessa hikeä pyyhkimään.
Täydellinen "Burn out" tuli vuonna 1995. En voinut tehdä töitäni, kaikki oli luovutettava. Kuolema oli läsnä.
Kiitos Jumalalle, etten tehnyt itsaria. Jostain syystä, johdatuksestako? ajauduin viimeisillä voimillani psykoterapiaan. Kiitos hänelle, psykoterapeutilleni, ilman häntä olisin ties missä.
Kävin hänen luonaan kolme vuotta, yhden kerran viikossa. Kerroin koko elämäni sisällön, vapaaehtoisesti, pakottamatta. Aluksi tuomitsin isän, äidin, kasvatuksen, olosuhteet jne...
En kuitenkaan kokenut ahaa elämystä minkään kertomani suhteen. Sitten kun olin kertonut armeijanaikaisen häpäisyn puolihuolimattomasti, sanoi terapeuttini järkyttyneenä: " ...... no mutta, tämähän on voinut olla sinulle se todella järkyttävä, merkittävä kokemus, joka on muuttanut koko sinun tulevan elämäsi.
Nyt kun minä sen olen oivaltanut. Ymmärtänyt sen kauheuden, mikä minun elämäni rasite on ollut, oireilut ovat minut jättäneet rauhaan. Hikoilut ovat poissa. Kukaan ei katso niskaani tulisin katsein. En enää pelkää ketään, en jännitä mitään.
Olin armeijassa, aliupseerikoulussa vuonna 1972. Minut valittiin kiväärilinjan ykkösmiehenä ensimmäiseksi oppilasjohtajaksi AUK:n ryhmänjohtajista. Toimin niin kuin aliupseerit kasarmilla. Vein porukat ruokailuun, järjestelin kaikki aliupseerikoulun asiat miehistön osalta jne....
Kaikki meni hyvin, olin särmä jätkä, nautin kaikkien luottamusta.
Tuli eräs ilta, jolloin päivystysupseeri tuli tarkastus käynnille kasarmiin. Huusin koko komppanian ala-aulaan tarkastusta varten. Laitoin porukan ojennukseen. Kapteeni X, KRH komppaniasta, oli päivystävä upseeri. Hän saapui tarkastamaan joukko-osaston. Menin hänen eteensä, vedin käden lippaan ja aloitin: "Herra Kapteeni, RAUK:n se ja se osasto kokoontunut käskynjakoanne varten, ilmoitti oppilas...........?????????????
Sekunnin murto-osan jälkeen muistin sukunimeni, mutta liian myöhään.
Alkoi kannaltani inhottava näytelmä, HÄVÄISTYS.
Kapteeni on pitkään hiljaa. Katsoo halveksivasti minuun, sitten omiin kranaatinheitinkomppanian oppilaisiin. Aloittaa verkalleen puhua: "Katsokaa tätä oppilasta..........;) Ei muista edes nimeään...........;) Hävetkää!
Sen jälkeen, olisi minut päästänyt edes riviin takaisin, mutta ei, jatkaa nautiskeluaan. Oppilas, joka ei edes muista nimeään!!!! Hävetkää!!!!!!!!!
Kesti mielestäni ikuisuuden, ennen kuin tämä sairas kapteeni viimein päästi minut vapaaksi sanoen: "Hävetkää, menkää paikoillenne".
Mitä sitten tapahtui minulle?
Muistan sen, että "mene paikallesi"- komennon jälkeen en kokenut muuta kuin avuttomuutta, tyhjyyden tunnetta, oli kuin aika olisi pysähtynyt, täydellistä ymmärtämättömyyttä.
Aika teki tehtäväänsä, trauma oli jäänyt sieluuni.
Armeijan loppuaikana, minusta tunnollisimmasta, esimerkillisimmästä sotilaasta, tuli suurin pummi ja lintsaaja. Käytin kaiken järkeni välttyäkseni kaikista palvelutehtävistä.
Armeijan jälkeen alkoi pelkoneuroosit saada yliotteen. Pääsin opiskelemaan teknilliseen kouluun. Tavallisuudesta poiketen etsin itselleni takimmaisen pulpetin. Aloin oireilla sosiaalisissa tilanteissa. Koulun ruokalassa en voinut syödä, vaan kävin syömässä lähibaarissa. Kenenkään kanssa en voinut solmia ystävyyssuhteita. Tilanne vain paheni pahenemistaan. Muistan kuinka matematiikan tunnilla, jouduttuani esittämään kotilaskun taululla, olin ahdistuksesta sekaisin jo taululle mennessäni. Vaikka olin matikassa hyvä, tiesin kotilaskuni olevan oikein tehty, silti sen esittäminen luokan edessä oli järkyttävä kokemus. Hiki alkaa virrata kasvoiltani vuolaimenaan, tunnen, kuinka kaikki katsovat minua. OLEN PALJASTETTU!
Menen käymään lääkärissä. Lääkäri toteaa itselläänkin olevan vastaavanlaisia kokemuksia, määrää joitain pillereitä.
Elämä jatkuu, koulu loppuu. Menen työelämään. Olen saanut kiitettävän koulutodistuksen, olen älykäs ja järkevä.
Pääsen hyviin työpaikkoihin, joskin huonosti käy. Minusta tulee liian solidaarinen, en osaa pitää työnantajanpuolta. Lisäksi rakennan "liiallisen" suojamuurin turvatakseni minuuteni.
Tauti pahenee vuosi vuodelta. Alan pelätä sukulaisten ja tuttujen kohtaamista. Pitkä saunapyyhe on varustettuna kamarin uunin kupeeseen siltä varalta, jos sukulaisia tulee kyläilemään, sinne voi poiketa tarpeen vaatiessa hikeä pyyhkimään.
Täydellinen "Burn out" tuli vuonna 1995. En voinut tehdä töitäni, kaikki oli luovutettava. Kuolema oli läsnä.
Kiitos Jumalalle, etten tehnyt itsaria. Jostain syystä, johdatuksestako? ajauduin viimeisillä voimillani psykoterapiaan. Kiitos hänelle, psykoterapeutilleni, ilman häntä olisin ties missä.
Kävin hänen luonaan kolme vuotta, yhden kerran viikossa. Kerroin koko elämäni sisällön, vapaaehtoisesti, pakottamatta. Aluksi tuomitsin isän, äidin, kasvatuksen, olosuhteet jne...
En kuitenkaan kokenut ahaa elämystä minkään kertomani suhteen. Sitten kun olin kertonut armeijanaikaisen häpäisyn puolihuolimattomasti, sanoi terapeuttini järkyttyneenä: " ...... no mutta, tämähän on voinut olla sinulle se todella järkyttävä, merkittävä kokemus, joka on muuttanut koko sinun tulevan elämäsi.
Nyt kun minä sen olen oivaltanut. Ymmärtänyt sen kauheuden, mikä minun elämäni rasite on ollut, oireilut ovat minut jättäneet rauhaan. Hikoilut ovat poissa. Kukaan ei katso niskaani tulisin katsein. En enää pelkää ketään, en jännitä mitään.
Vastaukset 58
Vanhimmat
Hyvä kun voit jo paremmin.
että tuo kokemus laukaisi paniikkihäiriön?
Ihmiset tekee kaikenlaista typerää kun eivät ymmärrä miten toinen voi sen kokea. Ja jotkut jopa kiusallaan.
Hyvä kuitenkin että asia selvisi, jotkut kantavat tuskaansa koko ikänsä.
Pienestäpä sitä jotkut murtuvatkin.
Ei ole sitten näköjään armeijaa tullut käydyksi. Eipä silloin mitään noista auktoriteettien pahimmista väärinkäytöksistä voi tietääkään.
nimimerkki MMiehen empatiantaju tuli kyllä loistavasti esiin.
Olet naurettava. Hanki elämä.
Voipi olla. Kenties. Yritän hankkia.
Joo,sori. Nimmariin ei olis pitäny viitata. Mut eikö muka ollu epäempaattista? Musta oli. Siinä ehkä kysymys sullekin mietittäväksi.
Mitä epäempaattista on hämmästelyssä? Mikä siinä empatiassa sinua niin kiehtoo- sekö, että hakemalla haet sitä osaksesi tällä palstalla?
"Mitä epäempaattista on hämmästelyssä?"
En susta tiedä, mutta kyllä jos toinen kertoo vuosia käymästään terapiasta ja varmasti itselleen aroista asioista, katson mä sellaisen epäempaattisuudeksi, että toinen paiskasee kommentilla "pienistäpäs ne jotkut murtuu" (vai miten se nyt meni, se sun lausahdus?). Ikään kuin koko totuus aloittajan kokemuksista mahtuis tuohon tekstiin.
Sama homma toi, kun heittäsit juuri jalkansa menettäneelle, että " jou, onhan sulla vielä toinen jalka jäljellä"...
"Mikä siinä empatiassa sinua niin kiehtoo- sekö, että hakemalla haet sitä osaksesi tällä palstalla?"
Vuh, vuh!
Aika moni asia tässä maailmassa on kylläkin subjektiivisesti määrittyvää.;) Viitaten esimerkiksi empatiaan. Räyh!
*no mutta tämä tästä...*
Pelle.
Eihän se sitä empatiaa täältä haekkaan. Se vaan yrittää todistaa täällä omaa empaattisuutta muille.
Kylmä ihminen, joka mielellään sanelee kritiikkiä muille, mutta ei kestä sitä alkuunkaan itseensä kohdistettuna.
Itsetunnollesi on tärkeää, että sua koko ajan nuollaan. * halii ymmärtäväisesti*
Unohdin, että MMiehen sana on Laki ja ettei häntä millään muotoa koskaan saa kritisoida. Olen pahoillani, että loukkasin tunteitasi. * niiaa nöyränä ja perääntyy häveten*
Et voi loukata jotain, mitä ei ole.
Empaattinen ihminen ei jauha koko ajan empatiasta. Empaattinen ihminen on empaattinen ja jokainen tietää sen ilman puheita empatiasta ja empaattisuudesta.
Miten en ole näiden kuukausien aikana tajunnut, että et olekaan totaalinen sekopää, vaan empaattinen Kriitikko? Kaikelle hyvällä, tietenkin
*halii takaisin*
Koko helvetin ajanhan se änkee jos mihinkäkin ketjuun kerjäämään sympatiaa ja sääliä, kun sitä joku "solvaa" netissä ja sillä verukkeella se aukoo päätään muille. Tosi symppis ja emppis leidi.
" * niiaa nöyränä ja perääntyy häveten*"
Pidä toi.
Kerropa muuten isäsuhteestasi? Ei ole tullut puheeksi aiemmin.
Palstan parasta antia on teidän matsit. En muista nauraneeni millekkään täällä yhtä paljon. En taida olla kovin empaattinen ihminen.
Ja ei, ei... Hänen suurin tarve on osoittaa muille olevansa empaattinen. Tapa osoitaa oma empaattisuus on väheksyä muiden empaattisuutta. Todistaa, ettei muilla sitä empaattisuutta löydy. Se empaattisuus, mitä moni täällä pitää empaattisuutena, on lähinnä typerää pään silittelyä, mikä ei johda mihinkään.
Unohdin, että MMiehen sana on Laki ja ettei häntä millään muotoa saa arvostella. Olen pahoillani, että loukkasin tunteitasi.
*perääntyy nöyränä niiaten ja selkä edellä keskustelusta*
ihan pihalla. Ihan kuutamolla.
"Miten en ole näiden kuukausien aikana tajunnut, että et olekaan totaalinen sekopää, vaan empaattinen Kriitikko? Kaikelle hyvällä, tietenkin"
Niin. Kritiikin ja pöyristyttävien solvausten eron ainakin ymmärrän oikein hyvin. Ah, kiitos kauniista sanoistasi ja lämpimistä persoonaani koskevista huomioistasi! Sanasi lämmittivät mieltäni. Empatiaani tämä palsta ei tosin välttämättä aina saa parhaalla mahdollisella tavalla esiin, joten siinä hieman liiaksikin imartelit mua. Ymmärrän, että teit niin vain empaattisuuttasi ja laajasydämisyyttäsi.;)
Lupasin tuossa juuri eräälle empaattiselle sivusta kommentoineelle, että peräännyn selkä edellä tästä keskustelusta. Olen syvästi pahoillani, että loukkasin hänen empatiantajuaan. Tunnehan muuten puolestani empatiaa jatkossakin, sillä mulla on yks veemäinen työ tehtävänä, mikä kusee kohta kintuille syystä, että olen viettänyt aikaani mm. tässä empaattisessa ja avaramielisessä nettikeskustelussa.
Empatisoimisiin.
*nöyränä* Sinulle tuottamaani mielipahaa. Sama viesti lähti vahingossa kahteen kertaan.
Useinkin olen liian kyyninen tuodakseni ylitsepursuavaa empaattisuutani esiin juuri Sinulle sopivalla tavalla. Pahoittelen. Kiitän tässä samalla myös eilisestä keskustelustamme, jossa toit erinomaisesti esille älyllisen tasosi ja empaattisuutesi. En kykyne samaan, pahoitellen myönnän.
Kyynistelemisiin, hani.
Ilo olla iloksi.
Tuo tarve empatian perään on verrattain uusi pakkomielle Hänen repertuaarissaan. Sitä ennen se oli palstalaisten älykkyys, palstakäyttäytyminen, solvaaminen, klikkiytyminen jne jne. Outoa vain, että juuri minun tulisi olla erityisen empaattinen? No, aika aikaa kutakin ja uutta levyä kehiin taas seuraavaksi kerraksi.
se hevonenkin potkii.
"Tuo tarve empatian perään on verrattain uusi pakkomielle Hänen repertuaarissaan. Sitä ennen se oli palstalaisten älykkyys, palstakäyttäytyminen, solvaaminen, klikkiytyminen jne jne. Outoa vain, että juuri minun tulisi olla erityisen empaattinen? No, aika aikaa kutakin ja uutta levyä kehiin taas seuraavaksi kerraksi."
Kiitos... Sä olet kyllä uskomaton! Taidat vähän omiasikin hourailla? Mä en esim. mistään vtun klikkiytymisestä ole ikinä puhunut halaistua sanaa tällä keskustelupalstalla... Et vain kenties ehkä ymmärrä minkäänlaisen kritiikin esittämistä (ainakaan, jos se liittyy suhun?)ja otat ahdistavan pysyväisluontoisia asenteita kirjoittajiin kuvitelmiesi mukaisesti. Ja älä kuvittele, että sulle isäsuhteestani tai muistakaan vastaavista asioista puhuisin (mihin tuolla viittasit)...Et herätä sellaiseen viittaavaa luottamusta. Sääli kyllä: olis kiva, jos palstan empaattiset sallis tällekin nettipalstalle todellistakin keskustelua.;) Tarkoitan sellaista, missä on miellyttävää puhua elämänsä kokemuksista.
"Outoa vain, että juuri minun tulisi olla erityisen empaattinen? "
Niih. Kirjoitetaas nyt sun omalla kielelläs, kun et näy itsekään turhan paljoa sanavalintojen kanssa pähkäilevän... Tuo ajatuksesi johtuu tasan siitä, että elättelet päässäsi suuruudenhullua kuvitelmaa, että kaikki kritiikki, mitä juuri _sulle_ sanon johtuu jotenkin erityisesti sun erityisyydestäs. Mä kritisoin ihan samaan tapaan tarvittaessa muitakin: sä ( jotkut sua melkoisen sokeasti ihailevat kirjoittajat: niitäkin havaitusti on ollut) olet ainoa, joka vääntää kaiken jotenkin kieroksi.
En odota erityisesti sulta erityistä empatiaa (kuten näyt kuvittelevan), mutta kieltämättä se on joskus kummastuttanut, että havaitusti muuten fiksun oloinen tyyppi laukoo välillä ihan ihme paskatekstiä, eikä ikinä pahoittele mitään. Ööh: "mä nyt vaan oon tällanen ja en mä jax sellast muist, jos itse sanon jollekin pahasti, ku ne hei vaan aina ansaitsee kaiken sen mitä mä sanon". Tuollaisen vaikutelman olet itsestäsi ainakin mulle antanut. Joskus aikoinaan oli toisin.
Huvittavinta sussa on se, että olet ilmeisesti täydellisen vietävissä... Jotkut ns. 'stalkkasi' ja mustamaalasi mua tällä palstalla aikoinaan rankasti ja epäoikeudenmukaisesti tavoilla, joita en ollut ansainnut. Mitä teit sinä? Hei, sä mussutit keskusteluissa tietäväisenä sellaisen, (melko harvinaista) nimimerkkiä kuukausiin käyttämättöneen nimimerkin X palstatekemisistä (muiden nimimerkkien kanssa) nimimerkkiä mainiten, vaikka nimimerkkiä ei näkyny ikinä keskusteluissa mailla halmeilla...Juuri sekalaisia kuvitelmiasi kirjoittajan X mielenterveydestä ja mistä lie. SE muuten näytti välillä kohtuullisen friikiltä touhulta, ainakin mun näkökulmastani. Ja loukkasi, koska kyse oli siitä nimimerkistä, mitä mm. minä olen paljon käyttänyt.
En tarkoita sinänsä pahalla. Ihan samassa hengessä vain, kuin oli omakin tekstisi.;)
*huh, huh... kiel-tä-mät-tä olen jonkin sortin pelle, kun tähän touhuun kaks kolmasosaa päivästäni haaskasin.*
.. kyllä ruususen lasit silmillä noiden rakkauspuheides kanssa. Toki mä tietysti oon nimim. MMiehen palstapersoonasta ts. jutuista ja maailmankatsomuksesta tykänny aikoinaan paljonkin. Lehmänhäntänä on tosin ne näkemykset menny alaspäinkin väliin...
Tää keskustelu meni turhan rumaksi. Olen pahoillani, että kritisoin MMiehen kommenttia tuolla ylempänä. Ei olis pitänyt. Yritän oppia virheistäni.
" Olen pahoillani, että kritisoin MMiehen kommenttia tuolla ylempänä."
Kritisoit Mmiehen persoonaa etkä kommenttia. Asiakeskustelua muistathan.
Siitä onkin hetki, kun nainen uhrasi kaks kolmasosaa päivästään MINUN vuokseni.
*punastuu*
silti kysyn, ettei vain ois kyseessä ollu blondi?
Kyllä toi ex-wastaaja on mainostanut blondi olevansa.
Mistäs minä voisin kaikki palstan rakastavaiset tunnistaa kun satunnainen palstahortoilija olen;)
Joo. Blondipa blondi. Ja vielä hvetin typerä sellainen...
Voitte lohduttautua sillä, että olen luultavasti juuri mokannut naamani täydellisesti erään hyvin arvostetun ihmisen silmissä, mitä tulee eräisiin työkuvioihin. Sairasloma, jolla parhaillaan olen, on ainoa puolustukseni erinäisille jutuille.
Mutta kävinpä sentään antoisaa keskustelua teidän kanssanne.
jos ihka oikeesti sinua loukkasin. Enhän sinua tunne, en todellisesti ole jutuisassa mukana ollut. Toi yks kusipää öykkäri mua kyllä otti vähän päähän, ei saanut kuiteskaan ärsyyntymään, provosoitumisesta puhumattakaan. Kun kerran on elämässään törmännyt kunnon kusipäähän (se kapiainen) sulattaa helposti pikkupaskiaiset.
Sinua en ole halunnut loukata jos tosissasi olet. Pyydän anteeksi ja poistun keskuudestanne.
Toi on mun ihka oma palstastalkkeri. Oikeesti se haluais mut, mut se ei uskalla myöntää sitä itselleen. Eipä sillä, että huolisinkaan. Tää on meidän tällainen oma Kauniit&Rohkeat- show paskemmalla ja junnaavammalla käsiksellä vaan, kun ei oikeaa elämää tunnu oikein keneltäkään löytyvän.
*huokaa*
sua.
"Toi on mun ihka oma palstastalkkeri. Oikeesti se haluais mut, mut se ei uskalla myöntää sitä itselleen. Eipä sillä, että huolisinkaan."
Uuh.. Rummuta nyt vielä vähän rintaasi vaikka.;D Palstastalkkeri?:S Kyllä ehdottomasti mielenkiintoni herättää tuollaiset kunniamaininnat mieheltä!:/ Kas, stalkeriksi ei kukaan mies mua vielä tähän päivään mennessä ole kutsunut (paitsi siis sinä). Miten viehättävää. Tässähän alkaa nainen tuntea itsensä Naiseksi isolla n:lla.;D
Kyllä sä mustakin saattaisit kiinnostua, jos näkisit...Onneksi voimme kuitenkin pysytellä tältä osin vain teoreettisella tasolla.;D Noin vaikkapa ajatellen mairittelevaa ja hivelevää verbaalista ulosantiasikin.
"paskemmalla ja junnaavammalla käsiksellä,"
Toi kieltämättä oli aika hyvää sarkasmia, vaikka mun ei kunniani nimissä pitäis sille nauraakaan...*khh*
Ei, mutta nyt on yritettävä miettiä, miten pelastan tilanteeni yhdessä asiassa. Hei, hei.
sulla menee nyt paremmin. Tuskin jännitystiloille tai ihmisen elämässä pahoinvoimiselle koskaan vain yhtä syytä ts. laukaisevaa tekijää on, mutta hirveän hyvä, että olet kyennyt syytekijöitä/syytekijät omaan tilanteeseesi selvittämään ja voit nyt paremmin.
Ainahan maailmassa riittää niitä, jotka on heti valmiita väärinkäyttämään auktoriteettiasemaansa, kun tilaisuus siihen vaan aukeaa. Armeija on lisäksi jo muutenkin instituutiona varmaan sikäli 'totalitaristinen', että sadististen johtoasemassa olevien on (jos johtoasemassa oleva henkilö sadistisia ja ihmisiä latistamaan pyrkiviä ominaisuuksia omaa) varmasti siellä aika helppo harjoittaa mielivaltaisuuksiaan.
Luulen, että aika paljon jää esimiesaseman väärinkäytöstapauksia selvittämättäkin. En ole armeijaa käynyt, mutta jotenkin vois ajatella, että armeijassa soltut myös helposti omaksuvat sellaisia ajattelumalleja, että kaikki tulee kestää ja sietää ollakseen "hyvä sotilas".(?) "Heroes"-ajattelussa on varmaan siinä toimintaympäristössä puolensa, mutta tietyltä kantilta ei ehkä välttämättä niin...
Vastauksesi tuo jotenkin mieleeni erään uuden ystäväni, ettet vain ;)?
Oli miten oli, siinä olet oikeassa ettei yksi tekijä kaikkiea selitä, syitä on useampia, joita en aio kertoa. Jääköön erästä palstan sivaria kaivelemaan, oliko vain niin, ettei mies paineita kestänyt intissä niin kuin tosi sivari pettäessään isänaansa palvelutehtävän henkistä heikkouttaan.
Tuli mieleeni toinen paskakapiainen intin ajoilta. Olimme kovapanosammunnoissa ampumaradalla. Miehet olivat makuuasennossa omilla paikoillaan. Kapteeni huutelee komentoja siitä kuinka käden on oltava siinä ja siinä kohden asetta, toisen käden toisaalla. Vieressäni oleva kaveri hermoilee käsiensä sijoittelun kanssa, kapteeni huomaa sen. Astuu tietoisen varmasti alokkaan viereen, potkaisee täysillä käteen joka hermostuneesti etsi oikeaa kohtaa kiväärin tukista. Ase lentää kauemmaksi, alokkaan käsikin lopettaa tärisemisen.
Yhdessä varusmiesalikersantin kanssa teimme valituksen sotilasvalvojaupseerille, jonka johdosta kapteeni poistettiin koko joukko-osastosta.
Näin toimivat vastuuntuntoiset isänmaan sotilaat myös vihollisen hyökätessä maahamme. He puolustavat isänmaatamme, perheitämme, koskemattomuuttamme toisin kuin sivarit, jotka perunoita kuorivat rintamalla oleville (sen työn voisivat hoitaa lotat tai lapsemme).
Ei kestä kiittää. Hyvä, että voit nykyisin paremmin.
Mitä taas sivariuteen tai armeijan käymiseen tulee, mä ajattelen niin, että jokaisella on valinnan vapaus. Hyvä sillä tavalla mielestäni.
Mutta jessus. En saa mitään tänään aikaiseksi, jos en nyt hiivu ihan muihin touhuihin.
*halii*
isukin tähtityttö? Sorry pervo, mie en oo pervo;)
Otetaas asento ja yritetään uudelleen. Vai eikö -mitä?- 5kymppinen armeijan käynyt mies pysty tuon pahemmin häpäisemään? Ristus.
Jotka taas kerran ovat isukin rauduskoivuvitsan tarpeessa. Anna mun kaikki kestää :(
Tossako se ny si oli? Muistele nyt vuotta '71 ja miltä tuntui kun olit särmä jätkä, miltä tuntui olla MIES ja kokeiles uudestaan sitä vittuilua. Tollanen teinipaska lähinnä säälittää.
(pisteitä empaattisuudesta, ehkä?)
Siehän kuumana käyt;) Kuule isukin neuvo, sodassa taistelevien pitää hermo säilyttää:)
Missä sodassa? Kerroit olevasi heikkohermoinen nössö ja nostoluokan invalidi jo ja horiset jatkuvasti jostain "sodasta"?
Paistattele blondisi parrasvaloissa, öykkäri sivari.
Sinähän täällä aloitit sen öykkäröinnin isänmaanpetturuus ja henkinen heikkous-puheillasi. Ihme natisija natsi, en muuta sano.
Miten olisit selvinyt tositilanteessa? Sodassa?
Todennäköisesti olisin antanut KP:n (KP=konepistooli) laulaa lippaan tyhjäksi, vaikka kyseessä olisikin ollut oman maan kapiaisesta kyse. Olisin tutkinut tyypin pärstää, kuinka halveksiva pilke silmissä muuttuu tuskan kautta epätoivoiseksi, tai sitten en.
sitä, että olisiko sinusta sotimaan sodassa? Mutta vastasit jo kysymykseeni. Kiitos.
Helppo on leikkiä sankaria rauhanaikana kun on annettu jumalainen valta vastuuttomillekin. Sodassa sankarit ja tosimiehet seuloutuvat akanoista.
mietelauseilla selviää. Tarvitaan kai muutakin.
juuri kaltaisiasi varten sen kerroinkin:
>>Sodassa sankarit ja tosimiehet seuloutuvat akanoista.
herkästi vioittuvan tyypin kanssa kuin sinä olet. Joutuisin tositilanteessa luottamaan johonkin sellaiseen, joka ei luota itseensä. Kuseenhan siinä joutuisi. Siinä oli minun pointtini, jos et aiemmin ymmärtänyt.
On epätodennäköistä se, että joudut kanssani sotaan, sillä kuulun jo nostoväkeen. Elelehän turvallisella mielellä;)