http://www.kaapeli.fi/eko.fi/magazine/tuotanto.html
Työ ja tuotanto tietoyhteiskunnassa
Mika Mannermaa
On hyvät perusteet ajatella, että elämme taloudellisen ja teknologisen kehityksen synnyttämää murrosaikaa. Uudet taloudellisesti voimistuvat alat ovat murtautumassa esiin ja "tuottavan" työn käsite on muuttumassa teolliselle yhteiskunnalle ominaisesta aineelliseen tehdastuotantoon sitoutuneesta työstä älyä ja osaamista sekä ihmissuhdetaitoja korostavaan työhön. Pidemmällä aikavälillä on odotettavissa, että myös teollisen yhteiskunnan instituutiot, lainsäädäntö ja esimerkiksi sopimusjärjestelmät mukautuvat teollisen yhteiskunnan jälkeiseen aikaan. Optimistisin hypoteesi olettaa, että todellinen kestävän kehityksen kansalaisyhteiskunta on viimeinkin murtautumassa esiin. Vähemmän optimistinen oletus sanoo, että tietoyhteiskuntakehitys tulee merkitsemään kasvavia eroja eri yksilöiden ja kansalaisryhmien välillä. Tulevaisuus on mahdollisesti erilaisten yhdys- ja yhteiskuntien, arvojen, elämäntapojen, erikoistuneiden työtehtävien, uskontojen ja kulttuurien muodostama alati ja yllätyksellisesti muuttuva mosaiikki. Turvalliseen yhtenäiskultuuriin on tuskin paluuta.
Tietoyhteiskunnan luonne
Pitkälle kehittyneiden läntisten yhteiskuntien uusinta kehitysvaihetta on kutsuttu mm. tietoyhteiskunnaksi, informaatioyhteiskunnaksi, vuorovaikutusyhteiskunnaksi, automaatioyhteiskunnaksi, palveluyhteiskunnaksi, aineettomien tarpeiden yhteiskunnaksi ja kommunikaatioyhteiskunnaksi. Lisäksi on puhuttu jälkiteollisesta, uusteollisesta tai postmodernista yhteiskuntavaiheesta.
Frank Webster on kirjassaan Theories of The Information Society tarkastellut erilaisia tulkintoja tietoyhteiskunnasta (josta hän käyttää nimitystä "informaatioyhteiskunta", Webster 1995). Webster, joka itse suhtautuu ajatukseen tietoyhteiskunnasta skeptisesti, luokittelee alan teoreetikot kahteen ryhmään: niihin, joiden mielestä on aihetta puhua tietoyhteiskunnasta siinä mielessä, että se on erilainen yhteiskuntamuoto kuin aikaisemmat tunnetut yhteiskuntamuodot ja toisaalta niihin, jotka tosin lähtevät siitä, että informaatiolla on nykyaikana aivan erityinen merkitys, mutta jotka kuitenkin korostavat nykyhetken sisältämiä jatkuvuuksia menneeseen (mitään suurta käännekohtaa ei siis ole). Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat seuraavat teoriat ja teoreetikot: jälkiteollinen yhteiskunta (Daniel Bell seuraajineen), postmodernismi (esim. Jean Baudrillard, Mark Poster), joustava erikoistuminen (flexible specialisation, esim. Michael Piore, Charles Sabel, Larry Hirschhorn) ja kehityksen informaatiota painottava luonne (the informational mode of development, Manuel Castells). Websterin toisen ryhmän muodostavat uusmarxilaisuus (esim. Herbert Schiller), regulaatioteoria (esim. Michel Aglietta, Alain Lipietz), joustava akkumulaatio (David Harvey), kansallisvaltio ja väkivalta -teema (Anthony Giddens) sekä julkinen sfääri (public sphere, Jurgen Habermas, Nicholas Garnham).
Websterin mukaan informaatioyhteiskunnan käsitteestä voidaan erottaa viisi erilaista analyyttista määritelmää:
teknologinen; uusi tietoteknologia innovaatioineen mullistaa vallankumouksellisella tavalla taloudellisia, yhteiskunnallisia ja arkielämän toimintoja
taloudellinen; nk. tietoalat (koulutus, viestintä, tietopalvelut, muut tietoalat) kasvattavat osuuttaan bruttokansantuotteesta
ammatteihin perustuva; tietoyhteiskunta on todellisuutta kun valtaosa ammateista liittyy informaatiotyöhön (kun virkamiesten, opettajien, lakimiesten ja viihdyttäjien lukumäärä on suurempi kuin talonpoikien, hiilikaivosmiesten, terästyöläisten, ahtaajien ja rakennusmiesten, olemme tietoyhteiskunnassa)
spatiaalinen; ajan ja paikan merkitykset muuttuvat radikaalisti, kun missä tahansa maailmassa sijaitsevat työpaikat, kaupungit, koulut, kodit jne. voivat olla yhteydessä toisiinsa milloin tahansa tietoverkkojen avulla
kulttuurinen; ihmiset ovat jatkuvan mediapommituksen kohteina; tiedotusvälineet, multimedia, tietoverkot jne. saavat yhä suuremman roolin ihmisten arkipäivässä.
Websterin määritelmät eivät sinänsä ole toisiaan täysin poissulkevia, joskin eri teoreetikot korostavat eri tavoin yhteiskunnan muuttujia omissa tulevaisuusskenaarioissaan.
Tiedon merkitys tulee olemaan kasvava, mutta myös muu inhimillinen vuorovaikutus kuin tiedon tuottaminen ja levittäminen on olennaista. Tällaiseen yhteiskuntaan kuuluvat yhtä hyvin "kauniit ja rohkeat", napakympit, teatteri, taide, surffailu erilaisissa fyysisissä ja aineettomissa muodoissaan kuin esimerkiksi vanhusten hoitoyhteisöt, buddhalaisuuden opintopiirit, verkostotalous, tieteellis-tekninen tutkimus ja kehitystyö sekä tutkijoiden verkostot.
Työn rooli tietoyhteiskunnassa
Koska pyrin tarkastelemaan erityisesti työn luonteen muutosta siirryttäessä tietoyhteiskuntaan, tarkastelen aluksi Websterin ammatteihin perustuvaa määritelmää tarkemmin. Ammatteihin perustuvat tietoyhteiskunnan määritelmät ovat olleet hyvin suosittuja. Perusidea on se, että tietoyhteiskunta on todellisuutta kun valtaosa ammateista liittyy tietotyöhön. Kun virkamiesten, opettajien, lakimiesten ja viihdyttäjien lukumäärä on suurempi kuin talonpoikien, hiilikaivosmiesten, terästyöläisten, ahtaajien ja rakennusmiesten, olemme tietoyhteiskunnassa. Jos fyysistä voimaa vaativat alkutuotannon ja tavarateollisuuden ammatit vähenevät ja korvautuvat akstrakteilla ammateilla joissa materian sijasta liikutellaan lukuja, tekstejä, ideoita ja fiiliksiä (opetus, studiot, virastot, teatterit), olemme siirtymässä uudentyyppiseen yhteiskuntaan.
Tämä kehitystrendi on osoitettu monissa raporteissa; esimerkiksi OECD:n julkaisut vuosilta 1981-1986 osoittivat, että informaatioalojen työvoima Yhdysvalloissa tuplaantui 19 vuoden välein ajanjaksolla 1860-1980. Myös Daniel Bellin kuuluisan jälkiteollisen yhteiskunnan hypoteesin keskeisiin ajatuksiin kuuluu "continued growth in those occupations primarily concerned with the creation and handling of information and with its infrastructure support." Marc Porat puolestaan tarkasteli omissa tutkimuksissaan työvoiman korvautumista "valkokaulusyhteiskunnalla. Tällä kehityksellä on merkittäviä yhteiskunnallisia vaikutuksia: luokka-asemiin perustuvien konfliktien häviäminen, yhteisöllisen tietoisuuden kehittyminen ja sukupuolten välisen tasa-arvon edistyminen.
Tähän tarkasteluun sisältyy metodologisia ongelmia. Työntekijöiden sijoittaminen erilaisiin informaatioammattien ja ei-informaatioammattien ryhmiin on ongelmallista ja välttämättä subjektiivista. Poratin tutkimuksissaan käyttämä jaottelu on kolme luokkaa sisältävä. Ensimmäiseen kuuluvat työntekijät, joiden työn primaarisena tuotoksena on tiedon tuottaminen ja myyminen. Heihin kuuluvat tiedemiehet, keksijät, opettajat, kirjastonhoitajat, toimittajat ja kirjailijat. Toinen pääluokka on työntekijät, jotka keräävät ja levittävät informaatiota, he liikuttavat informaatiota yritysten sisällä ja markkinoilla, he etsivät, koordinoivat, suunnittelevat ja prosessoivat markkinainformaatiota. Heihin kuuluvat johtajat, sihteerit, toimistotyöntekijät, juristit, meklarit ja konekirjoittajat. Kolmas luokka sisältää työntekijät, jotka käyttävät informaatiolaitteita ja -tekniikkaa ja jotka tukevat edellä mainittujen kahden ryhmän toimintoja. Tähän kolmanteen ryhmään kuuluvat tietokoneoperaattorit ja puhelinasentajat.
Kaikki ammatteihin perustuvat jaottelut ovat ongelmallisia yhteiskunnan yleisen luonnehdinnan kannalta. Voidaan sanoa, että sellaista ammattia ei ole olemassakaan, jossa ei oltaisi jollakin tavalla tiedon kanssa tekemisissä. Kumpi tarvitseekaan enemmän tietoa, rautateillä työskentelevä teolliseen yhteiskuntaan luokiteltava signaalimies, jonka tulee olla selvillä aikatauluista, siitä miten suhteellisen monimutkainen vaihdejärjestelmä toimii, hänen tulee olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin jne., vai informaatioammattia edustava toimistotyöntekijä, jonka päivät kuluvat kopiokoneen äärellä. Toisaalta samoihin informaatioammattien pääryhmiin sijoittuu helposti kovin erilaisia ammatteja; esimerkiksi Poratin ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat yhtä hyvin optikot, kirjastoapulaiset, säveltäjät kuin esimerkiksi yliopistoprofessorit, toiseen kategoriaan laatulehtien toimittajat siinä kuin lehdenmyyjät kadulla. Vielä tarkemmin ajatellen saman ammattinimikkeen sisälläkin voi vaihtelu työn luonteessa olla merkittävää. Esimerkiksi yhden kirjastonhoitajan päivä voi kulua lainakortteja arkistoidessa ja siirtelemällä kirjoja hyllyissä, kun joku toinen kirjastonhoitaja opastaa tiedemiehiä kansainvälisten tietopankkien ja -verkkojen käyttöön, rakentaa tietojärjestelmiä, osallistuu alansa kansainvälisiin konferensseihin yms.
Websterin kritiikistä ehkä painavin tässä yhteydessä on toteamus, että informaatioammattien luokittelussa ja määrällisten muutosten seurannassa ei millään tavalla tule esiin se, mitkä ovat yhteiskunnan kannalta todella strategisesti tärkeät informaatioammatit. Miten yhteiskunnallista valtaa pitävät "sisäpiirit" muotoutuvat, millaisia hierarkioita yhteiskunnassa "tosiasiassa" esiintyy jne., millaista tosiasiallista vaikutusta yhteiskunnassa omaavat informaatioteknologian kehittäjät ja hallitsijat, miten se liittyy talouden valtarakenteisiin jne.
Nähdäkseni tärkeimpiä oivalluksia, joka tietoyhteiskunnan ammatteihin perustuvista tarkasteluista syntyy on tämä: Voi olla että tietoyhteiskunnan keskeiset ihmisryhmät eivät ole eivätkä koskaan tulekaan olemaan määrällisesti mitattuna suuria. "Työmarkkina-arvoltaan" kurantit ammatit perustuvat erikoislahjakkuuteen ja/tai -koulutukseen, korkeaan osaamistasoon, luovuuteen ja yksilöllisyyteen, ei yksinkertaisuuteen, toistuvuuteen ja massoihin. Sama koskee valtaa käyttäviä sisäpiirejä. Ne ovat pieniä ja huomattavilta osin epävirallisia verkostoja, joiden tosiasiallinen rakenne tuskin koskaan kirjautuu valtiokalenteriin tai pörssiyritysten vuosikertomuksiin.
Toinen tärkeä havainto, johon Webster ei kiinnitä huomiota on se, että tietoyhteiskuntaan voi kehittyä suurehko palveluammateissa toimivien huonosti palkattujen ihmisten ryhmä. Siivoojia, McDonaldsin myyjiä, kodinhoitajia jne. Yhdysvalloissa vuosien 1989-1993 välillä työpaikkansa menettäneistä joka kolmas löysi uuden, mutta noin 20 prosenttia alemmalla palkalla. Senaatin laatiman selvityksen mukaan esimerkiksi vuonna 1991 75 prosenttia joutui tyytymään alempaan palkkaan kuin mikä heillä olisi ollut kymmenen vuotta aikaisemmin. Tällä hetkellä Yhdysvalloissa on miljoonia "working poor" -ihmisiä, joilla on työpaikka, mutta jotka eivät tule palkallaan toimeen. Tuloerot amerikkalaisessa yhteiskunnassa ovat kasvaneet, ja esimerkiksi vuosien 1979-1989 välillä varakkaimman viiden prosentin palkat kasvoivat yli 20 prosenttia kun samaan aikaan köyhimmän viidenneksen palkat laskivat yli viisi prosenttia. Tällaiselle kehitykselle on olemassa voimakkaat paineet myös Suomessa.
Muuttuva työn käsite
Mikä on "tuottavaa" työtä? Jatkuva keskustelunaihe tuntuu olevan se, miten/kuka/missä tekee tosityön, nk. "tuottavan" työn, jos tulevaisuudessa aineettomat alat ja erilaiset palvelut valtaavat alaa. Vuorineuvoksilla on ollut tapana vitsailla sillä, miten toinen toistemme sukkia pesemällä me emme voi yhteiskuntaa pyörittää. Kuitenkin: työn käsite on aina ollut sidoksissa omaan aikaansa. On hyvä muistaa, mitä entisaikain pirttien isännät runsaat sata vuotta sitten pöytiensä päästä kajauttelivat: "Apparaatteja ja apparaatteja. Ei siitä mitään tule, jos vaan kaiken maailman härveleitä värkätään. Töitä sitä pitää tehdä. Pellolle koko sakki, ja äkkiä."
Silloin tosityö tehtiin pelloilla, orastava teollinen toiminta oli jonninjoutavaa puuhastelua. Kun tämä ajatus vähitellen hylättiin, opittiin ajattelemaan, että tosityö (nk. tuottava työ) tehdäänkin tehtaissa ja sen pitää olla tekemisissä materian prosessoinnin kanssa (paperirullien pyörittäminen maailmalle). Kuten jo edellä todettiin tosityö on siirtymässä tehtaista studioihin ja tutkimuslaitoksiin, prototyyppien ideointiin ja valmistukseen, tietoon ja osaamiseen sekä inhimilliseen palveluun, joissa korostuvat, laatu, etiikka ja estetiikka. Ja aivan kuten menneiden aikojen isännät veivät oman työ -käsitteensä mukanaan hautaan, aivan yhtä vaikeata on teollisen ajan ihmisen ymmärtää sitä, että tietoyhteiskunnan voimistumisen myötä on kehittymässä uusi käsitys siitä, mikä on "tuottavaa" tosityötä. Perustarpeet ja aineelliset tarpeet tulevat tyydytettyä, ruokaa ja tavaroita tuotetaan vähintään yhtä paljon kuin ennenkin, mutta ne eivät enää muodosta samanlaista haastetta kuin aikaisemmin.
Ne on myös mahdollista tuottaa entistä tehokkaammin; samasta raaka-aine- ja energiamäärästä saadaan enemmän tuotosta. Kun tähän lisätään se, että tietoyhteiskunnan voimistuvat alat ovat joko vähän tai ei lainkaan ainetta käyttäviä, mahdollisuus ekologisesti kestävään kehitykseen on olemassa teknologiaa edelleen kehittämällä - ei vain Linkolan haaveilemaan maalaisyhteisöön palaamalla.
Loppuuko työ?
Tulevaisuuden työtä pohdittaessa tulisi lähteä siitä, että tarpeiden tyydyttämiseen tähtääviä taloudellisia ja muita inhimillisiä toimintoja on tulevaisuudessakin, todennäköisesti vielä nykyistä enemmän ja huomattavasti laajempi kirjo nykyään. Työpaikkojen osalta, perinteisesti ajatellen, voidaan tuskin sanoa näin. Mainittakoon, että kun työ tulevaisuudessa oli erään erityisistunnon teemana World Future Societyn konferenssissa Bostonissa vuonna 1994, keskusteluihin osallistuneiden tutkijoiden, yritysmaailman edustajien ja konsulttien piirissä vallitsi varsin selvä yksimielisyys siitä, että ihmistyön tarve suhteessa tarvittavaan tuotantoon on laskemassa niin voimakkaasti, että täystyöllisyys tavoitteena on epärealistinen. Viesti oli pikemminkin se, että pitkälle kehittyneiden yhteiskuntien tulisi sopeutua vajaatyöllisyyden tilanteeseen, jolloin keskustelun aiheeksi nousee mm. perustulo yhteiskunnallisen varallisuuden jakamiseksi myös niille, joiden markkina-arvo työmarkkinoilla ei tulevaisuudessa riitä tai jotka muuten jättäytyvät työmarkkinoiden ulkopuolelle. Suuri haaste onkin toteuttaa tämä oikeudenmukaisella tavalla ja kuitenkin siten, että työn tekemisestä tehdään samanaikaisesti riittävän palkitsevaa. Sitähän se ei Suomessa edelleenkään ole korkean tuloveroasteen ja yleensäkin suuren verokiilan vuoksi sekä nk. tuloloukkuongelman takia.
Ihmisen ikiaikainen pyrkimys on ollut tehdä asioita entistä älykkäämmin, siirtää raskaita, likaisia ja vaarallisia töitä koneiden tehtäväksi ja vapautua itse järkevämpiin ja inhimillisempiin tehtäviin sekä yksinkertaisesti nauttia lisääntyvästä vapaa-ajasta. Nyt kun ihmisen kehittämä teknologia on toteuttamassa näitä ihmisen tavoitteita, se on aiheuttanut yhteiskunnan keskeisen ongelman!? Työttömyys ei olekaan vapautumista inhimillisesti korkeampien asioiden pariin, vaan epäonnistumista elämässä, systeemin ulkopuolelle putoamista. Suomalaisessa yhteiskunnassa ihmisen identiteetti ja hyväksyntä yhteiskunnassa määräytyy edelleenkin vahvasti työn kautta.
Amerikkalainen Jeremy Rifkin on esittänyt toisenlaisen näkökulman työhön kirjassaan The End of Work (Rifkin 1995). Hänen mukaansa länsimainen teollinen yhteiskunta on siirtymässä kolmanteen teolliseen vaiheeseen, jolle on ominaista ihmisen vapautuminen massatyöstä ja raadannasta uuden tietotekniikan avulla. Syntyy lähes kokonaan teollisesta ihmistyöstä vapaa maailma. Länsimainen yhteiskunta ei kuitenkaan ole erityisen kykenevä hallitsemaan tätä uutta tilannetta. Tulonjaon periaatteet tulisi jokseenkin kokonaan irrottaa työpanoksen antamisesta, koska useimmat eivät enää tule tekemään työtä perinteisessä palkkatyön mielessä. Rifkin ei usko, että tähän kyetään, vaan tulevaisuus merkitsee yhteiskunnan polarisoitumista kahteen ihmisryhmään: niihin, jotka kehittävät ja hallitsevat huipputeknologian kyllästämää tuotantoelämää muodostaen pienen kosmopoliittisen eliitin ja toisaalta niihin, jotka ovat kokonaan työelämän ulkopuolella tai ainakin vajaatyöllistettyinä. Tämä uusi "tiedon aikakausi" ei ole ohimenevä ilmiö, vaan palautumaton prosessi, joka johtaa meidät Rifkinin mukaan markkinatalouden jälkeiseen aikaan. Massatyöttömys ei ole kitkatyöttömyyttä, eikä Manu palaa enää tehtaalle töihin laman hellitettyä.
Kansainvälisen työjärjestön ILO:n mukaan jopa 75 prosenttia työvoimasta suorittaa yksinkertaisia toistotöitä, jotka uusi tietotekniikka, robotit ja toimistoautomaatio voivat korvata lähes kokonaan. Pelkästään Yhdysvalloissa on Rifkinin mukaan noin 90 miljoonaa työpaikkaa, jotka voidaan kokonaan korvata automaatiolla (vuonna 1993 Yhdysvaltain koko työvoima oli noin 124 miljoonaa henkeä).
Todettakoon lisäksi, että asiantuntijajärjestelmien kehittyminen voi tulevaisuudessa johtaa siihen, että huomattava osa akateemisesta työstä suorittavan työn ohella voidaan korvata koneilla. Sovellutuksia löytyy paljon esimerkiksi juristien, lääkäreiden ja ekonomien työtehtävien alueilla.
Rifkinin keskeisiä väitteitä on se, että perinteinen ajatus, jonka mukaan teknologisen kehityksen synnyttämä tuottavuuden kasvu suodattuu läpi koko talouden tuoden hyvinvointia yhteiskunnan kaikille tasoille, ei enää toimi. Tuotantokustannusten aleneminen ja tuotteiden halpeneminen tuottavuuden nousun johdosta on aiemmin luonut ostovoimaa, markkinoita ja uusia työpaikkoja, mutta näin ei tapahdu enää tulevaisuudessa. Länsimainen yhteiskunta- ja talousjärjestelmä ei kykene jakamaan vaurautta kaikille tilanteessa, jossa yhä useampi on tuotantoelämän ulkopuolella. Markkinoiden ostovoima heikkenee koneiden korvatessa työntekijät, mikäli tulonjakojärjestelmä pysyy jäykästi työpanokseen sidottuna.
Aiemmissa rakennemurroksissa vapautuva työvoima on löytänyt uusia tehtäviä uusilta aloilta, esimerkiksi maataloudesta vapautunut työvoima teollisuudesta. Lisäksi esimerkiksi Suomesta tuttu ilmiö on se, että julkinen sektori on voinut työllistää näihin aikoihin asti huomattavan osan työvoimasta. Rifkinin arvion mukaan nyt ei ole näkyvissä mitään merkittävää uutta sektoria, joka imisi itseensä tietoyhteiskuntakehityksen työstä vapauttamat ihmiset. Johtavat poliitikot ja nk. talousmiehet uskovat edelleenkin teoriaan tehokkuuden lisääntymisen positiivisten vaikutusten suodattumisesta läpi koko yhteiskunnan. Suomessa tähän ajatteluun liittyy lisäpiirteenä ja eräänlaisena äärimmäisyytenä se, että viime vuosina mm. hallitusten talouspolitiikka on pantu "yhden kortin varaan" eli paitsi että on uskottu juuri Rifkinin kritisoimaan vaurauden suodattumishypoteesiin on lisäksi lähdetty siitä, että vaurauden alkulähde on vientiteollisuuden kaikinpuolinen edistäminen. Vienti onkin viime vuosina vetänyt, mutta sen vaikutukset eivät ole mainittavasti yltäneet edes talouden muille sektoreille puhumattakaan siitä, että suodattuminen olisi toteutunut läpi yhteiskunnan.
Rifkinin ajatukset ovat osuneet otolliseen maaperään työttömyysongelmaansa neuvottomana ihmettelevään suomalaiseen keskusteluun. Kun Rifkin vieraili Suomessa helmikuussa 1997, hän sai ylenpalttisen huomion suomalaisessa mediassa. "Amerikkalaistutkija uskoo yleishyödyllisiin yhteisöihin", hehkutti valtakunnan päälehti Helsingin Sanomat, ja edelleen: "Rifkinin ajatukset leviävät 15 kielellä".
En varmaan ollut ainoa, jolle tuli vähän déjà-vu -olo. Kolmannesta sektorista - juuri tätä termiä käyttäen - keskusteltiin tutkijoiden ja nk. vaihtoehtoaktivistien piirissä vilkkaasti 10-15 vuotta sitten. Sen sisältökin oli jokseenkin sama kuin Rifkinin "uudet" ajatukset. Se, että nämä silloin väheksytyt ajatukset ovat nyt yhtäkkiä merkittäviä ja hyväksyttäviä kertoo vielä enemmän kuin työttömyysongelman vakavuudesta siitä, mikä on suomalaisten valtamedioiden ja valtavirtakeskustelun ja toisaalta poliittisten ratkaisumallien syvällisyyden taso. Joka tapauksessa on hyvä, että "vaihtoehtoväen" vanhat ajatukset kelpaavat nyt systeeminpyörittäjille. Kansalaisjärjestöt tarttuivatkin kiitettävän nopeasti muuttuneeseen ilmapiiriin ja julkistivat helmikuussa 1997 näkemyksensä siitä, miten ne voivat järjestää mielekkäitä työtehtäviä kolmannen sektorin piiriin.
Tavoitteena hyvän elämän yhteiskunta - ei täystyöllisyys
Suomesta on toistaiseksi kokonaan puuttunut strateginen keskustelu siitä, kumpi lopultakin on tavoitteena, täystyöllisyyden vai hyvän elämän yhteiskunta. Tämä on vakava strateginen perusvalinta. Täystyöllisyyden tavoittelu johtaa siihen, että aina vain enemmän joudutaan keksimällä keksimään kaikenlaista tekemistä, joka ei tyydytä mitään olennaisia inhimillisiä tarpeita ja voi mm. tarpeettomasti rasittaa ympäristöä.
Toinen tietoyhteiskunnan perusvalinta lähtee siitä, että ensisijainen yhteiskunnallinen tavoite on ihmisten hyvä aineellinen ja henkinen hyvinvointi. Tavoitteena ei siis ole se, että kaikki työikäiset hikoilisivat kokopäivätyössä vaikkapa laivanrunkoja hitsaamassa; olennaista on se, että aidot tarpeet tulevat taloudellisesti tehokkaalla ja ekologisesti kestävällä tavalla tyydytetyiksi. Miten paljon ja millaista ihmistyötä, koneita ja muuta tekniikkaa sen synnyttämisessä tarvitaan on toissijainen kysymys. Perimmältään tämä perusvalinta johtaa - asymptoottisena päämääränä, jota ei koskaan saavuteta - täystyöttömyyden yhteiskuntaan.
Kun poliitikot nostavat täystyöllisyyden ylimmäksi yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi, he itse asiassa tekevät keinosta päämäärän. Tämä on oikeastaan ajatusvirhe, jonka haitalliset vaikutukset kärjistyvät tietoyhteiskuntakehityksen tiivistymisen myötä.
Kirjallisuutta
Burrus, Daniel (1993) Technotrends. HarperBusiness, New York, 376 sivua.
Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan mietintö N:o 1/1994 valtioneuvoston selonteosta pitkän aikavälin tulevaisuudesta. 1994 vp TuVM 1 VNS 3/1993 vp. Helsinki, 79 s.
The Futures of Human Rights and Democracy. Futuresco, a UNESCO Bulletin of future-oriented literature No. 5. Paris 1996.
Helsingin Sanomat 2.2.1997.
Hernesniemi, Hannu - Lammi, Markku - Ylä-Anttila, Pekka (1995) Kansallinen kilpailukyky ja teollinen tulevaisuus. ETLA B105 ja SITRA 145, kustantaja Taloustieto Oy, Helsinki. 458 s.
Huntington, Samuel P. (1993) The Clash of Civilizations?. Foreign Affairs. Vol. 72, No. 3, pp. 22-49.
Mannermaa, Mika (1993) Tulevaisuus Ñ murroksesta mosaiikkiin. OTAVA, Keuruu, 253 sivua.
Mannermaa, Mika - Mäkelä, Keijo (1994) Tulevaisuusbarometri 1993. Yhteiskuntakehityksen ja koulutuksen tulevaisuudennäkymiä vuoteen 2017. Opetusministeriön suunnittelusihteeristön keskustelumuistioita 21, Helsinki.
Meadows, D.H. - Meadows, D.L. - Randers, J. (1993) Ylittyvät kasvun rajat. Tulevaisuuden tutkimuksen seuran julkaisusarja Acta Futura Fennica 4. Painatuskeskus, Helsinki.
Rifkin, Jeremy (1995) The end of work. The Decline of the Global Labor Force and the Dawn of the Post-Market Era. G.P. Putnam's Sons, New York.
Toffler, Alvin (1991) Suuri käänne. OTAVA, Keuruu, 586 sivua.
Työministeriö (1995) Työvoima 2010. Integroituva Eurooppa ja Suomen työllisyysnäkymät. Moniste, 173 s.
Webster, Frank (1995) Theories of InformAtion Society. Routhledge. Great Britain.
Työ ja tuotanto tietoyhteiskunnassa
Mika Mannermaa
On hyvät perusteet ajatella, että elämme taloudellisen ja teknologisen kehityksen synnyttämää murrosaikaa. Uudet taloudellisesti voimistuvat alat ovat murtautumassa esiin ja "tuottavan" työn käsite on muuttumassa teolliselle yhteiskunnalle ominaisesta aineelliseen tehdastuotantoon sitoutuneesta työstä älyä ja osaamista sekä ihmissuhdetaitoja korostavaan työhön. Pidemmällä aikavälillä on odotettavissa, että myös teollisen yhteiskunnan instituutiot, lainsäädäntö ja esimerkiksi sopimusjärjestelmät mukautuvat teollisen yhteiskunnan jälkeiseen aikaan. Optimistisin hypoteesi olettaa, että todellinen kestävän kehityksen kansalaisyhteiskunta on viimeinkin murtautumassa esiin. Vähemmän optimistinen oletus sanoo, että tietoyhteiskuntakehitys tulee merkitsemään kasvavia eroja eri yksilöiden ja kansalaisryhmien välillä. Tulevaisuus on mahdollisesti erilaisten yhdys- ja yhteiskuntien, arvojen, elämäntapojen, erikoistuneiden työtehtävien, uskontojen ja kulttuurien muodostama alati ja yllätyksellisesti muuttuva mosaiikki. Turvalliseen yhtenäiskultuuriin on tuskin paluuta.
Tietoyhteiskunnan luonne
Pitkälle kehittyneiden läntisten yhteiskuntien uusinta kehitysvaihetta on kutsuttu mm. tietoyhteiskunnaksi, informaatioyhteiskunnaksi, vuorovaikutusyhteiskunnaksi, automaatioyhteiskunnaksi, palveluyhteiskunnaksi, aineettomien tarpeiden yhteiskunnaksi ja kommunikaatioyhteiskunnaksi. Lisäksi on puhuttu jälkiteollisesta, uusteollisesta tai postmodernista yhteiskuntavaiheesta.
Frank Webster on kirjassaan Theories of The Information Society tarkastellut erilaisia tulkintoja tietoyhteiskunnasta (josta hän käyttää nimitystä "informaatioyhteiskunta", Webster 1995). Webster, joka itse suhtautuu ajatukseen tietoyhteiskunnasta skeptisesti, luokittelee alan teoreetikot kahteen ryhmään: niihin, joiden mielestä on aihetta puhua tietoyhteiskunnasta siinä mielessä, että se on erilainen yhteiskuntamuoto kuin aikaisemmat tunnetut yhteiskuntamuodot ja toisaalta niihin, jotka tosin lähtevät siitä, että informaatiolla on nykyaikana aivan erityinen merkitys, mutta jotka kuitenkin korostavat nykyhetken sisältämiä jatkuvuuksia menneeseen (mitään suurta käännekohtaa ei siis ole). Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat seuraavat teoriat ja teoreetikot: jälkiteollinen yhteiskunta (Daniel Bell seuraajineen), postmodernismi (esim. Jean Baudrillard, Mark Poster), joustava erikoistuminen (flexible specialisation, esim. Michael Piore, Charles Sabel, Larry Hirschhorn) ja kehityksen informaatiota painottava luonne (the informational mode of development, Manuel Castells). Websterin toisen ryhmän muodostavat uusmarxilaisuus (esim. Herbert Schiller), regulaatioteoria (esim. Michel Aglietta, Alain Lipietz), joustava akkumulaatio (David Harvey), kansallisvaltio ja väkivalta -teema (Anthony Giddens) sekä julkinen sfääri (public sphere, Jurgen Habermas, Nicholas Garnham).
Websterin mukaan informaatioyhteiskunnan käsitteestä voidaan erottaa viisi erilaista analyyttista määritelmää:
teknologinen; uusi tietoteknologia innovaatioineen mullistaa vallankumouksellisella tavalla taloudellisia, yhteiskunnallisia ja arkielämän toimintoja
taloudellinen; nk. tietoalat (koulutus, viestintä, tietopalvelut, muut tietoalat) kasvattavat osuuttaan bruttokansantuotteesta
ammatteihin perustuva; tietoyhteiskunta on todellisuutta kun valtaosa ammateista liittyy informaatiotyöhön (kun virkamiesten, opettajien, lakimiesten ja viihdyttäjien lukumäärä on suurempi kuin talonpoikien, hiilikaivosmiesten, terästyöläisten, ahtaajien ja rakennusmiesten, olemme tietoyhteiskunnassa)
spatiaalinen; ajan ja paikan merkitykset muuttuvat radikaalisti, kun missä tahansa maailmassa sijaitsevat työpaikat, kaupungit, koulut, kodit jne. voivat olla yhteydessä toisiinsa milloin tahansa tietoverkkojen avulla
kulttuurinen; ihmiset ovat jatkuvan mediapommituksen kohteina; tiedotusvälineet, multimedia, tietoverkot jne. saavat yhä suuremman roolin ihmisten arkipäivässä.
Websterin määritelmät eivät sinänsä ole toisiaan täysin poissulkevia, joskin eri teoreetikot korostavat eri tavoin yhteiskunnan muuttujia omissa tulevaisuusskenaarioissaan.
Tiedon merkitys tulee olemaan kasvava, mutta myös muu inhimillinen vuorovaikutus kuin tiedon tuottaminen ja levittäminen on olennaista. Tällaiseen yhteiskuntaan kuuluvat yhtä hyvin "kauniit ja rohkeat", napakympit, teatteri, taide, surffailu erilaisissa fyysisissä ja aineettomissa muodoissaan kuin esimerkiksi vanhusten hoitoyhteisöt, buddhalaisuuden opintopiirit, verkostotalous, tieteellis-tekninen tutkimus ja kehitystyö sekä tutkijoiden verkostot.
Työn rooli tietoyhteiskunnassa
Koska pyrin tarkastelemaan erityisesti työn luonteen muutosta siirryttäessä tietoyhteiskuntaan, tarkastelen aluksi Websterin ammatteihin perustuvaa määritelmää tarkemmin. Ammatteihin perustuvat tietoyhteiskunnan määritelmät ovat olleet hyvin suosittuja. Perusidea on se, että tietoyhteiskunta on todellisuutta kun valtaosa ammateista liittyy tietotyöhön. Kun virkamiesten, opettajien, lakimiesten ja viihdyttäjien lukumäärä on suurempi kuin talonpoikien, hiilikaivosmiesten, terästyöläisten, ahtaajien ja rakennusmiesten, olemme tietoyhteiskunnassa. Jos fyysistä voimaa vaativat alkutuotannon ja tavarateollisuuden ammatit vähenevät ja korvautuvat akstrakteilla ammateilla joissa materian sijasta liikutellaan lukuja, tekstejä, ideoita ja fiiliksiä (opetus, studiot, virastot, teatterit), olemme siirtymässä uudentyyppiseen yhteiskuntaan.
Tämä kehitystrendi on osoitettu monissa raporteissa; esimerkiksi OECD:n julkaisut vuosilta 1981-1986 osoittivat, että informaatioalojen työvoima Yhdysvalloissa tuplaantui 19 vuoden välein ajanjaksolla 1860-1980. Myös Daniel Bellin kuuluisan jälkiteollisen yhteiskunnan hypoteesin keskeisiin ajatuksiin kuuluu "continued growth in those occupations primarily concerned with the creation and handling of information and with its infrastructure support." Marc Porat puolestaan tarkasteli omissa tutkimuksissaan työvoiman korvautumista "valkokaulusyhteiskunnalla. Tällä kehityksellä on merkittäviä yhteiskunnallisia vaikutuksia: luokka-asemiin perustuvien konfliktien häviäminen, yhteisöllisen tietoisuuden kehittyminen ja sukupuolten välisen tasa-arvon edistyminen.
Tähän tarkasteluun sisältyy metodologisia ongelmia. Työntekijöiden sijoittaminen erilaisiin informaatioammattien ja ei-informaatioammattien ryhmiin on ongelmallista ja välttämättä subjektiivista. Poratin tutkimuksissaan käyttämä jaottelu on kolme luokkaa sisältävä. Ensimmäiseen kuuluvat työntekijät, joiden työn primaarisena tuotoksena on tiedon tuottaminen ja myyminen. Heihin kuuluvat tiedemiehet, keksijät, opettajat, kirjastonhoitajat, toimittajat ja kirjailijat. Toinen pääluokka on työntekijät, jotka keräävät ja levittävät informaatiota, he liikuttavat informaatiota yritysten sisällä ja markkinoilla, he etsivät, koordinoivat, suunnittelevat ja prosessoivat markkinainformaatiota. Heihin kuuluvat johtajat, sihteerit, toimistotyöntekijät, juristit, meklarit ja konekirjoittajat. Kolmas luokka sisältää työntekijät, jotka käyttävät informaatiolaitteita ja -tekniikkaa ja jotka tukevat edellä mainittujen kahden ryhmän toimintoja. Tähän kolmanteen ryhmään kuuluvat tietokoneoperaattorit ja puhelinasentajat.
Kaikki ammatteihin perustuvat jaottelut ovat ongelmallisia yhteiskunnan yleisen luonnehdinnan kannalta. Voidaan sanoa, että sellaista ammattia ei ole olemassakaan, jossa ei oltaisi jollakin tavalla tiedon kanssa tekemisissä. Kumpi tarvitseekaan enemmän tietoa, rautateillä työskentelevä teolliseen yhteiskuntaan luokiteltava signaalimies, jonka tulee olla selvillä aikatauluista, siitä miten suhteellisen monimutkainen vaihdejärjestelmä toimii, hänen tulee olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin jne., vai informaatioammattia edustava toimistotyöntekijä, jonka päivät kuluvat kopiokoneen äärellä. Toisaalta samoihin informaatioammattien pääryhmiin sijoittuu helposti kovin erilaisia ammatteja; esimerkiksi Poratin ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat yhtä hyvin optikot, kirjastoapulaiset, säveltäjät kuin esimerkiksi yliopistoprofessorit, toiseen kategoriaan laatulehtien toimittajat siinä kuin lehdenmyyjät kadulla. Vielä tarkemmin ajatellen saman ammattinimikkeen sisälläkin voi vaihtelu työn luonteessa olla merkittävää. Esimerkiksi yhden kirjastonhoitajan päivä voi kulua lainakortteja arkistoidessa ja siirtelemällä kirjoja hyllyissä, kun joku toinen kirjastonhoitaja opastaa tiedemiehiä kansainvälisten tietopankkien ja -verkkojen käyttöön, rakentaa tietojärjestelmiä, osallistuu alansa kansainvälisiin konferensseihin yms.
Websterin kritiikistä ehkä painavin tässä yhteydessä on toteamus, että informaatioammattien luokittelussa ja määrällisten muutosten seurannassa ei millään tavalla tule esiin se, mitkä ovat yhteiskunnan kannalta todella strategisesti tärkeät informaatioammatit. Miten yhteiskunnallista valtaa pitävät "sisäpiirit" muotoutuvat, millaisia hierarkioita yhteiskunnassa "tosiasiassa" esiintyy jne., millaista tosiasiallista vaikutusta yhteiskunnassa omaavat informaatioteknologian kehittäjät ja hallitsijat, miten se liittyy talouden valtarakenteisiin jne.
Nähdäkseni tärkeimpiä oivalluksia, joka tietoyhteiskunnan ammatteihin perustuvista tarkasteluista syntyy on tämä: Voi olla että tietoyhteiskunnan keskeiset ihmisryhmät eivät ole eivätkä koskaan tulekaan olemaan määrällisesti mitattuna suuria. "Työmarkkina-arvoltaan" kurantit ammatit perustuvat erikoislahjakkuuteen ja/tai -koulutukseen, korkeaan osaamistasoon, luovuuteen ja yksilöllisyyteen, ei yksinkertaisuuteen, toistuvuuteen ja massoihin. Sama koskee valtaa käyttäviä sisäpiirejä. Ne ovat pieniä ja huomattavilta osin epävirallisia verkostoja, joiden tosiasiallinen rakenne tuskin koskaan kirjautuu valtiokalenteriin tai pörssiyritysten vuosikertomuksiin.
Toinen tärkeä havainto, johon Webster ei kiinnitä huomiota on se, että tietoyhteiskuntaan voi kehittyä suurehko palveluammateissa toimivien huonosti palkattujen ihmisten ryhmä. Siivoojia, McDonaldsin myyjiä, kodinhoitajia jne. Yhdysvalloissa vuosien 1989-1993 välillä työpaikkansa menettäneistä joka kolmas löysi uuden, mutta noin 20 prosenttia alemmalla palkalla. Senaatin laatiman selvityksen mukaan esimerkiksi vuonna 1991 75 prosenttia joutui tyytymään alempaan palkkaan kuin mikä heillä olisi ollut kymmenen vuotta aikaisemmin. Tällä hetkellä Yhdysvalloissa on miljoonia "working poor" -ihmisiä, joilla on työpaikka, mutta jotka eivät tule palkallaan toimeen. Tuloerot amerikkalaisessa yhteiskunnassa ovat kasvaneet, ja esimerkiksi vuosien 1979-1989 välillä varakkaimman viiden prosentin palkat kasvoivat yli 20 prosenttia kun samaan aikaan köyhimmän viidenneksen palkat laskivat yli viisi prosenttia. Tällaiselle kehitykselle on olemassa voimakkaat paineet myös Suomessa.
Muuttuva työn käsite
Mikä on "tuottavaa" työtä? Jatkuva keskustelunaihe tuntuu olevan se, miten/kuka/missä tekee tosityön, nk. "tuottavan" työn, jos tulevaisuudessa aineettomat alat ja erilaiset palvelut valtaavat alaa. Vuorineuvoksilla on ollut tapana vitsailla sillä, miten toinen toistemme sukkia pesemällä me emme voi yhteiskuntaa pyörittää. Kuitenkin: työn käsite on aina ollut sidoksissa omaan aikaansa. On hyvä muistaa, mitä entisaikain pirttien isännät runsaat sata vuotta sitten pöytiensä päästä kajauttelivat: "Apparaatteja ja apparaatteja. Ei siitä mitään tule, jos vaan kaiken maailman härveleitä värkätään. Töitä sitä pitää tehdä. Pellolle koko sakki, ja äkkiä."
Silloin tosityö tehtiin pelloilla, orastava teollinen toiminta oli jonninjoutavaa puuhastelua. Kun tämä ajatus vähitellen hylättiin, opittiin ajattelemaan, että tosityö (nk. tuottava työ) tehdäänkin tehtaissa ja sen pitää olla tekemisissä materian prosessoinnin kanssa (paperirullien pyörittäminen maailmalle). Kuten jo edellä todettiin tosityö on siirtymässä tehtaista studioihin ja tutkimuslaitoksiin, prototyyppien ideointiin ja valmistukseen, tietoon ja osaamiseen sekä inhimilliseen palveluun, joissa korostuvat, laatu, etiikka ja estetiikka. Ja aivan kuten menneiden aikojen isännät veivät oman työ -käsitteensä mukanaan hautaan, aivan yhtä vaikeata on teollisen ajan ihmisen ymmärtää sitä, että tietoyhteiskunnan voimistumisen myötä on kehittymässä uusi käsitys siitä, mikä on "tuottavaa" tosityötä. Perustarpeet ja aineelliset tarpeet tulevat tyydytettyä, ruokaa ja tavaroita tuotetaan vähintään yhtä paljon kuin ennenkin, mutta ne eivät enää muodosta samanlaista haastetta kuin aikaisemmin.
Ne on myös mahdollista tuottaa entistä tehokkaammin; samasta raaka-aine- ja energiamäärästä saadaan enemmän tuotosta. Kun tähän lisätään se, että tietoyhteiskunnan voimistuvat alat ovat joko vähän tai ei lainkaan ainetta käyttäviä, mahdollisuus ekologisesti kestävään kehitykseen on olemassa teknologiaa edelleen kehittämällä - ei vain Linkolan haaveilemaan maalaisyhteisöön palaamalla.
Loppuuko työ?
Tulevaisuuden työtä pohdittaessa tulisi lähteä siitä, että tarpeiden tyydyttämiseen tähtääviä taloudellisia ja muita inhimillisiä toimintoja on tulevaisuudessakin, todennäköisesti vielä nykyistä enemmän ja huomattavasti laajempi kirjo nykyään. Työpaikkojen osalta, perinteisesti ajatellen, voidaan tuskin sanoa näin. Mainittakoon, että kun työ tulevaisuudessa oli erään erityisistunnon teemana World Future Societyn konferenssissa Bostonissa vuonna 1994, keskusteluihin osallistuneiden tutkijoiden, yritysmaailman edustajien ja konsulttien piirissä vallitsi varsin selvä yksimielisyys siitä, että ihmistyön tarve suhteessa tarvittavaan tuotantoon on laskemassa niin voimakkaasti, että täystyöllisyys tavoitteena on epärealistinen. Viesti oli pikemminkin se, että pitkälle kehittyneiden yhteiskuntien tulisi sopeutua vajaatyöllisyyden tilanteeseen, jolloin keskustelun aiheeksi nousee mm. perustulo yhteiskunnallisen varallisuuden jakamiseksi myös niille, joiden markkina-arvo työmarkkinoilla ei tulevaisuudessa riitä tai jotka muuten jättäytyvät työmarkkinoiden ulkopuolelle. Suuri haaste onkin toteuttaa tämä oikeudenmukaisella tavalla ja kuitenkin siten, että työn tekemisestä tehdään samanaikaisesti riittävän palkitsevaa. Sitähän se ei Suomessa edelleenkään ole korkean tuloveroasteen ja yleensäkin suuren verokiilan vuoksi sekä nk. tuloloukkuongelman takia.
Ihmisen ikiaikainen pyrkimys on ollut tehdä asioita entistä älykkäämmin, siirtää raskaita, likaisia ja vaarallisia töitä koneiden tehtäväksi ja vapautua itse järkevämpiin ja inhimillisempiin tehtäviin sekä yksinkertaisesti nauttia lisääntyvästä vapaa-ajasta. Nyt kun ihmisen kehittämä teknologia on toteuttamassa näitä ihmisen tavoitteita, se on aiheuttanut yhteiskunnan keskeisen ongelman!? Työttömyys ei olekaan vapautumista inhimillisesti korkeampien asioiden pariin, vaan epäonnistumista elämässä, systeemin ulkopuolelle putoamista. Suomalaisessa yhteiskunnassa ihmisen identiteetti ja hyväksyntä yhteiskunnassa määräytyy edelleenkin vahvasti työn kautta.
Amerikkalainen Jeremy Rifkin on esittänyt toisenlaisen näkökulman työhön kirjassaan The End of Work (Rifkin 1995). Hänen mukaansa länsimainen teollinen yhteiskunta on siirtymässä kolmanteen teolliseen vaiheeseen, jolle on ominaista ihmisen vapautuminen massatyöstä ja raadannasta uuden tietotekniikan avulla. Syntyy lähes kokonaan teollisesta ihmistyöstä vapaa maailma. Länsimainen yhteiskunta ei kuitenkaan ole erityisen kykenevä hallitsemaan tätä uutta tilannetta. Tulonjaon periaatteet tulisi jokseenkin kokonaan irrottaa työpanoksen antamisesta, koska useimmat eivät enää tule tekemään työtä perinteisessä palkkatyön mielessä. Rifkin ei usko, että tähän kyetään, vaan tulevaisuus merkitsee yhteiskunnan polarisoitumista kahteen ihmisryhmään: niihin, jotka kehittävät ja hallitsevat huipputeknologian kyllästämää tuotantoelämää muodostaen pienen kosmopoliittisen eliitin ja toisaalta niihin, jotka ovat kokonaan työelämän ulkopuolella tai ainakin vajaatyöllistettyinä. Tämä uusi "tiedon aikakausi" ei ole ohimenevä ilmiö, vaan palautumaton prosessi, joka johtaa meidät Rifkinin mukaan markkinatalouden jälkeiseen aikaan. Massatyöttömys ei ole kitkatyöttömyyttä, eikä Manu palaa enää tehtaalle töihin laman hellitettyä.
Kansainvälisen työjärjestön ILO:n mukaan jopa 75 prosenttia työvoimasta suorittaa yksinkertaisia toistotöitä, jotka uusi tietotekniikka, robotit ja toimistoautomaatio voivat korvata lähes kokonaan. Pelkästään Yhdysvalloissa on Rifkinin mukaan noin 90 miljoonaa työpaikkaa, jotka voidaan kokonaan korvata automaatiolla (vuonna 1993 Yhdysvaltain koko työvoima oli noin 124 miljoonaa henkeä).
Todettakoon lisäksi, että asiantuntijajärjestelmien kehittyminen voi tulevaisuudessa johtaa siihen, että huomattava osa akateemisesta työstä suorittavan työn ohella voidaan korvata koneilla. Sovellutuksia löytyy paljon esimerkiksi juristien, lääkäreiden ja ekonomien työtehtävien alueilla.
Rifkinin keskeisiä väitteitä on se, että perinteinen ajatus, jonka mukaan teknologisen kehityksen synnyttämä tuottavuuden kasvu suodattuu läpi koko talouden tuoden hyvinvointia yhteiskunnan kaikille tasoille, ei enää toimi. Tuotantokustannusten aleneminen ja tuotteiden halpeneminen tuottavuuden nousun johdosta on aiemmin luonut ostovoimaa, markkinoita ja uusia työpaikkoja, mutta näin ei tapahdu enää tulevaisuudessa. Länsimainen yhteiskunta- ja talousjärjestelmä ei kykene jakamaan vaurautta kaikille tilanteessa, jossa yhä useampi on tuotantoelämän ulkopuolella. Markkinoiden ostovoima heikkenee koneiden korvatessa työntekijät, mikäli tulonjakojärjestelmä pysyy jäykästi työpanokseen sidottuna.
Aiemmissa rakennemurroksissa vapautuva työvoima on löytänyt uusia tehtäviä uusilta aloilta, esimerkiksi maataloudesta vapautunut työvoima teollisuudesta. Lisäksi esimerkiksi Suomesta tuttu ilmiö on se, että julkinen sektori on voinut työllistää näihin aikoihin asti huomattavan osan työvoimasta. Rifkinin arvion mukaan nyt ei ole näkyvissä mitään merkittävää uutta sektoria, joka imisi itseensä tietoyhteiskuntakehityksen työstä vapauttamat ihmiset. Johtavat poliitikot ja nk. talousmiehet uskovat edelleenkin teoriaan tehokkuuden lisääntymisen positiivisten vaikutusten suodattumisesta läpi koko yhteiskunnan. Suomessa tähän ajatteluun liittyy lisäpiirteenä ja eräänlaisena äärimmäisyytenä se, että viime vuosina mm. hallitusten talouspolitiikka on pantu "yhden kortin varaan" eli paitsi että on uskottu juuri Rifkinin kritisoimaan vaurauden suodattumishypoteesiin on lisäksi lähdetty siitä, että vaurauden alkulähde on vientiteollisuuden kaikinpuolinen edistäminen. Vienti onkin viime vuosina vetänyt, mutta sen vaikutukset eivät ole mainittavasti yltäneet edes talouden muille sektoreille puhumattakaan siitä, että suodattuminen olisi toteutunut läpi yhteiskunnan.
Rifkinin ajatukset ovat osuneet otolliseen maaperään työttömyysongelmaansa neuvottomana ihmettelevään suomalaiseen keskusteluun. Kun Rifkin vieraili Suomessa helmikuussa 1997, hän sai ylenpalttisen huomion suomalaisessa mediassa. "Amerikkalaistutkija uskoo yleishyödyllisiin yhteisöihin", hehkutti valtakunnan päälehti Helsingin Sanomat, ja edelleen: "Rifkinin ajatukset leviävät 15 kielellä".
En varmaan ollut ainoa, jolle tuli vähän déjà-vu -olo. Kolmannesta sektorista - juuri tätä termiä käyttäen - keskusteltiin tutkijoiden ja nk. vaihtoehtoaktivistien piirissä vilkkaasti 10-15 vuotta sitten. Sen sisältökin oli jokseenkin sama kuin Rifkinin "uudet" ajatukset. Se, että nämä silloin väheksytyt ajatukset ovat nyt yhtäkkiä merkittäviä ja hyväksyttäviä kertoo vielä enemmän kuin työttömyysongelman vakavuudesta siitä, mikä on suomalaisten valtamedioiden ja valtavirtakeskustelun ja toisaalta poliittisten ratkaisumallien syvällisyyden taso. Joka tapauksessa on hyvä, että "vaihtoehtoväen" vanhat ajatukset kelpaavat nyt systeeminpyörittäjille. Kansalaisjärjestöt tarttuivatkin kiitettävän nopeasti muuttuneeseen ilmapiiriin ja julkistivat helmikuussa 1997 näkemyksensä siitä, miten ne voivat järjestää mielekkäitä työtehtäviä kolmannen sektorin piiriin.
Tavoitteena hyvän elämän yhteiskunta - ei täystyöllisyys
Suomesta on toistaiseksi kokonaan puuttunut strateginen keskustelu siitä, kumpi lopultakin on tavoitteena, täystyöllisyyden vai hyvän elämän yhteiskunta. Tämä on vakava strateginen perusvalinta. Täystyöllisyyden tavoittelu johtaa siihen, että aina vain enemmän joudutaan keksimällä keksimään kaikenlaista tekemistä, joka ei tyydytä mitään olennaisia inhimillisiä tarpeita ja voi mm. tarpeettomasti rasittaa ympäristöä.
Toinen tietoyhteiskunnan perusvalinta lähtee siitä, että ensisijainen yhteiskunnallinen tavoite on ihmisten hyvä aineellinen ja henkinen hyvinvointi. Tavoitteena ei siis ole se, että kaikki työikäiset hikoilisivat kokopäivätyössä vaikkapa laivanrunkoja hitsaamassa; olennaista on se, että aidot tarpeet tulevat taloudellisesti tehokkaalla ja ekologisesti kestävällä tavalla tyydytetyiksi. Miten paljon ja millaista ihmistyötä, koneita ja muuta tekniikkaa sen synnyttämisessä tarvitaan on toissijainen kysymys. Perimmältään tämä perusvalinta johtaa - asymptoottisena päämääränä, jota ei koskaan saavuteta - täystyöttömyyden yhteiskuntaan.
Kun poliitikot nostavat täystyöllisyyden ylimmäksi yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi, he itse asiassa tekevät keinosta päämäärän. Tämä on oikeastaan ajatusvirhe, jonka haitalliset vaikutukset kärjistyvät tietoyhteiskuntakehityksen tiivistymisen myötä.
Kirjallisuutta
Burrus, Daniel (1993) Technotrends. HarperBusiness, New York, 376 sivua.
Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan mietintö N:o 1/1994 valtioneuvoston selonteosta pitkän aikavälin tulevaisuudesta. 1994 vp TuVM 1 VNS 3/1993 vp. Helsinki, 79 s.
The Futures of Human Rights and Democracy. Futuresco, a UNESCO Bulletin of future-oriented literature No. 5. Paris 1996.
Helsingin Sanomat 2.2.1997.
Hernesniemi, Hannu - Lammi, Markku - Ylä-Anttila, Pekka (1995) Kansallinen kilpailukyky ja teollinen tulevaisuus. ETLA B105 ja SITRA 145, kustantaja Taloustieto Oy, Helsinki. 458 s.
Huntington, Samuel P. (1993) The Clash of Civilizations?. Foreign Affairs. Vol. 72, No. 3, pp. 22-49.
Mannermaa, Mika (1993) Tulevaisuus Ñ murroksesta mosaiikkiin. OTAVA, Keuruu, 253 sivua.
Mannermaa, Mika - Mäkelä, Keijo (1994) Tulevaisuusbarometri 1993. Yhteiskuntakehityksen ja koulutuksen tulevaisuudennäkymiä vuoteen 2017. Opetusministeriön suunnittelusihteeristön keskustelumuistioita 21, Helsinki.
Meadows, D.H. - Meadows, D.L. - Randers, J. (1993) Ylittyvät kasvun rajat. Tulevaisuuden tutkimuksen seuran julkaisusarja Acta Futura Fennica 4. Painatuskeskus, Helsinki.
Rifkin, Jeremy (1995) The end of work. The Decline of the Global Labor Force and the Dawn of the Post-Market Era. G.P. Putnam's Sons, New York.
Toffler, Alvin (1991) Suuri käänne. OTAVA, Keuruu, 586 sivua.
Työministeriö (1995) Työvoima 2010. Integroituva Eurooppa ja Suomen työllisyysnäkymät. Moniste, 173 s.
Webster, Frank (1995) Theories of InformAtion Society. Routhledge. Great Britain.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.