Tänään tuli se hetki jolloin Rakas Äitini pääsi pois täältä, loppui tuskat tuli rauha. Oli niin ihana katsoa Hänen levollisia kasvojaan ja jättää viimeinen hyvästi. Kuiskasin kuitenkin korvaansa että tavataan vielä-ei tiedä kuuliko-mutta toivossa on hyvä elää. Luopumisen tuska on hirvittävää, siksi koetankin kirjoittaa tuntojani täällä että edes hetkeksi ajatus karkaa muualle. Voimia myös muille läheisensä menettäneille. Nyt tuntuu että tämä suru ei helpota-ei koskaan. Yritin parhaani mukaan häntäauttaa, mutta ei auta kun aika on tullut. Hyvää yötä!
ÄITINI MENI POIS
rakkaus on ikuinen
101945
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Hei!
Otan todella lämpimästi osaa suruusi..tiedän miltä sinusta tuntuu. Menetin itse mummoni vasta.
Uskon, että äitisi varmasti kuuli sanasi, ja vielä tapaatte jonain päivänä, ja sait olla hänen lähellään viimeisellä hetkellä.
haluatko kertoa mikä äidilläsi oli?
Jumala pitää hänestä huolta, ja ennen kuin tapaatte, voit ajatella että sinulla on ainakin yksi suojelusenkeli varjelemassa.
voimia paljon. Kirjoittele vaan lisää jos siltä tuntuu.
auttaa. Suru ja ikävä tuskin koskaan poistuu, ne vaan muuttavat muotoaan. Menetin oman äitini joulukuussa, tänään viimeksi meinasin soittaa hänelle...Tiedän kyllä että saattaa kuullostaa hölmöltä. Toivon sinulle paljon voimia tulevaisuuteen.
Isäni kuoli perjantain ja lauantain välisenä aikana. Käydessämme katsomassa häntä kappelissa minua hämmästytti hänen ilmeensä, josta huokui täysi onnellisuus ja rauha. Samoin minäkin sanoin hänelle että nähdään vielä, uskon todella että näemme ja nyt minua lohduttaa sekin että hänkin näkee omat vanhempansa ja kaikki ne jotka eivät enää ole täällä.
...menetin äitini viime marraskuussa. Yllättäen, en saanut hyvästejä jättää. Löysin hänet kotoaan, kuolleena. Vieläkin se pelko, tuska ja hätäännys on mielessä, kun ajoin hänen luokseen tuhatta ja sataa - äiti ei vastannut puhelimeen, joten arvelimme jotakin olevan vialla. Kuten olikin. Siitä alkoi tämä taival,ilman äitiä. Alku oli pelkkää sumua, sitten tuli masennus,joka lamaannutti minut kokonaan. Nyt olen taas töissä, mutta nyt on elettävä tämä suru ja kaipaus. Ja sehän ei tunnu loppuvan ikinä. Ei kai lopukaan, muistan sen isäni kuolemasta. Kaipaan isääni edelleen, vaikka hän on ollut poissa jo yli kymmenen vuotta. Olen kuitenkin pystynyt jatkamaan elämää, mutta tämä äitini kuolema pysäytti taas. Tästä on vaikeampi toipua, koska nyt ei ole kumpaakaan.
Elämä jatkuu vaikka ei samanlaisena. Ikinä en ole se sama ihminen,joka olin ennen äitini kuolemaa. Tämä jätti sieluuni syvän jäljen.
Minä menetin äitini vajaa vuosi sitten. On outoa katsella aikaa sinne asti, kun tuntuu että siitä on vain hetki. Välillä asiaa ei muistakaan, koska ajattelee että mitään ei ole tapahtunut. Suru ja ikävä todellakin muuttavat muotoaan. Aika sen vain näyttää miten kenenkin kohdalla. Olkaa kaikki onnellisia, jos teillä on joku jolle puhua ja jonka kanssa jakaa asiat.. Jos ei ole, menkää ihmeessä juttelemaan hetkeksi ammattilaisen luo. Ne on rankkoja hetkiä, mutta auttavat jostain kumman syystä.
Paljon voimia!
Kun äitini kesällä kuoli yhtäkkiä, minäkin kirjoittelin tänne. Aina silloin tällöin olen myöhemminkin kirjoitellut ja paljon käynyt lukemassa palstaa ja saamassa tukea. Tee sinäkin niin, jos se edes vähän helpottaa välillä.
Ihanaa, kun sait hyvästellä äitisi. Minulle se olisi myös merkannut paljon, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta. Äidistä luopuminen on hirvittävän tuskaisaa. Ja minusta tuntuu edelleen, ettei suru helpota koskaan. On niin kova ikävä. Minulle äitini oli, niin kuin mummuni sanoi, sekä äiti että isä.
Suru on muuttanut sydämeen asumaan, kunpa sen kanssa oppisi joskus elämään ja omastakin elämästä tulisi tasapainoista. Joka päivä kuitenkin haaveilen siitä, että kaikki olisikin toisin, että saisin äidin takaisin.
Voimia!
Kiitos kaikille vastauksista ja myötäelämisessä. Olen jahkaillut menneitä asioita ja ajatellut että jospa jos olisi tehty jotain toisin Äitini eläisi vielä. Hullu ajatus mutta tuntuu että tuska ei hellitä millään, tosin lyhyt aikahan vasta kulunut on. Pelkään miten kestän hautajissa. Miten Te jaksoitte asian yli? Keksin kaikenlaista tekemistä mutta ei onnistu mikään. Lysähdän kesken ja alan itkemään, onko tämä normaalia? Elämä ei tule enää samaksi mitä se oli 2 päivää sitten.Vai tuleeko?
kaikenaikaa vaihteluita. Itku tulee ihan pienistäkin asioista. Välillä kokee, että olen kylmäkiskoinen, kun en itke. Tämä tunteiden mylläkkä on ihan normaalia. Olen jo senverran vanhempi ihminen, että molemmat vanhempani ovat aikoja sitten kuolleet. Tosin olin äitini kuollessa 18-vuotias. Silloin tuntui, että tästä ei selviä, kun hän äkkiä kuoli. Kaikki neljä läheistä on kuollut minulta äkkiä. Tosin mieheni nyt marraskuussa kuollessa oli pitkin syksyä sairaana, joten siihen osasi varautua. Olen Jeesukseen uskova ihminen ja se usko antaa minulle voimia. Kuuntelen parhaillaan: www.wstw.fm -kanavaa, jossa on ihania sävelmiä. Niin, läheiset, vaikkei heitä olekaan kovin montaa, olemme avuksi toisillemme, kukin omalla pienellä osallaan. Niin, nyt siis äidin kuolemastakin olen tavallaan toivonut. Jäljellä on vain kaipaus, joka aika ajoin tulee esille jossain yhteydessä, mutta voin vakuuttaa, että yli pääsee ja elämä jatkuu pikkuhiljaa. Voimia ja siunausta sinulle. Laita tänne viestiä tulemaan, täällä kuunnellaan.
..olen hyvin paljon miettinyt ja jahkaillut,että asiat olisivat nyt hyvin jos olisin tehnyt toisin. Aluksi mietin näitä sekoamisen partaalle saakka, höpisin ääneen, että JOS JOS JOS...
Totuus on,että asiat voisivatkin olla toisin, jos olisin äitini luokse mennyt hänen viimeisenä viikonloppuna. Nyt vaan yritän oppia elämään tämän syyllisyyden tunteen kanssa, koska ei ole vaihtoehtoja.Minun kuuluu jatkaa lasteni takia, näin vain kävi.
Tuska hellittää vaikka nyt sinusta tuntuu,että se ei voi hellittää koskaan. Minun tuskani on ehkä hellittänyt vähän, mutta ikävä ei. Vieläkin itken melkein joka päivä silmäni turvoksiin.
Hautajaiset selvisin vain rauhoittavilla lääkkeillä. Myös myöhemmin jouduin niitä käyttämään, esimerkiksi kun kävimme äidin tavaroita läpi. Tässä raastetaan ihmisen sisin rikki, niin paljon pitää jaksaa.
Uskon että minun elämäni ei tule koskaan samaksi kuin oli ennen äidin kuolemaa. On aika ennen äitiä ja jälkeen äidin. Tästä "jälkeen äidin" ajastakin on vain jotenkin löydettävä iloa ja syytä elää. Iloa ja onnea en ole vielä kokenut, mutta ehkä sekin aika tulee.
Nyt sinun pitää mennä päivä kerrallaan, hetki kerrallaan eteenpäin. Näin tein aluksi itsekin,kun tuntui,että kaikki kaatuu päälle eikä jaksa itsekään elää. Vielä joskus sinullekin koitaa aika, kun jaksat iloitakin jostain. Odotetaan sitä aikaa ja yritetään eteenpäin, pienin askelin. Äitimme haluaisivat niin.
Taas oli tultava tänne kirjoittamaan kun tuntuu että täällä ihmiset ymmärtää tunteitani. Kiitos vielä kaikki, olo on yhä turta.