Päätinpäs purkaa tänne vähän tuntojani, jos joku vaikka osaisi jotain neuvoa.
Minulla on appivanhempina tosi eristäytyneet ihmiset, heillä ei siis ole ystäviä, usein eivät käy edes ulkona päivisin. Ikää n. 60 v, mutta tää tilanne on jatkunut viimeiset 15 ainakin. Mä tulin kuvioihin n. 7 v sitten.
Miehellä on sisar, joka kärsii mielenterveysongelmista ja on tosi tiiviisti yhteydessä vanhempiinsa. Myös mies oli tiiviisti yhteydessä perheeseensä ennen kuin alettiin seurustelemaan. Olen siis ainoa ei-sukulainen, joka heillä käy.
Minun sukuni ei kiinnosta heitä, he eivät halunneet edes katsella sisareni hääkuvia. Kun tulimme kaverini lapsen ristiäisistä, he eivät edes kysyneet lapsen nimeä. He eivät muista sukulaisteni nimiä, eivät edes tyttönimeäni. Vanhempani kutsuivat heidät päivälliselle, kun menimme kihloihin. Vastakutsua ei ole tullut. Äitini soitti heille, kun eka lapsemme syntyi. Anoppi oli ihan shokissa kuulemma, ei tullut puheesta mitään, kun niin vieras ihminen soitti. Nyt sukumme eivät ole missään tekemisissä keskenään. Harmittaa vähän, kun sisarusteni puolisot ovat ihan hyvissä väleissä vanhempieni kanssa. Ei siis tule kyseeseenkään, että voisimme viettää joskus vaikka joulua niin, että molempien vanhemmat tulisivat meille. Miehen vanhemmat protestoivat viimeksi lapsen synttäreitä niin, että eivät tulleet lainkaan juttelemaan sukulaisteni kanssa vaan seisoskelivat koko ajan keittiössä. Olin siis kutsunut molempien sukulaiset synttäreille samaan aikaan.
Anoppini ei näe lapsissamme minun piirteitäni lainkaan. Sen sijaan omien sukulaistensa piirteitä vaikka kuinka. Poikani muistuttaa hänen serkkuaan jne. Hassua, kun ulkopuoliset sanovat lasten olevan kovasti minun näköisiäni. Koen tuommoisen tosi loukkaavana. Anoppi on nuorena ollut hyvin kaunis ja on vieläkin ulkomuotoonsa todella tyytyväinen. Anoppi on myös tosi sellainen virnu, jos minulle käy jotain kurjaa, eli on tosi vahingoniloinen. On vain niin ovela, että on erilainen, kun mies on paikalla. Hänen kanssaa on tosi vaikea puhua, kun hän alkaa aina väitellä ja neuvoa. Sen vuoksi en halua häntä lapsia hoitamaan. Jos esim. annan lapselle maitoa, anopin mukaan pitäisi antaa vettä (lapsi on turhankin hoikka). Anopin mielestä lapsille ei tulisi antaa omia ruokia vaan kaupan soseita. Kammoksuu myös kestovaippoja, vaikka muuten on niin ekoa että.
Olen yrittänyt sanoa mielipiteeni jämäkästi, enkä itse koskaan puutu anopin asioihin. Tämä ei valitettavasti auta, vaan aina seuraa änkkäämistä ja jopa riehumista. Ei kuitenkaan niin, että mies näkisi. Hän voi väitellä esim. siitä, mitä puen päälleni, vienkö pukuni pesulaan, millaiset verhot laitan. Hän ei tunnu itse huomaavan lainkaan, että nämä asiat eivät missään nimessä kuulu hänelle. Viimeksi hän alkoi takomaan, ettei kolmatta lasta saa hankkia. Hän ei siis osallistu lastenhoitoon mitenkään, eli asian ei todellakaan pitäisi kuulua hänelle.
Anoppi on ihmisenä sellainen halihalimalli, eli on olevinaan jotenkin ylisydämellinen. Jotenkin tuntuu, että sen kuoren alla on ihan erilainen ihminen. Hän kertoo, kuinka itki milloin mitäkin asiaa ja on niin herkkä yms. Sitten hän saattaa sanoa esim. että hätäkasteessa lapselle pitää antaa väärä nimi, siis jotenkin sellainen b-nimi, että se hyvä nimi säästyy, jos lapsi sattuukin kuolemaan. Itse koen tuollaisen jotenkin ihan sairaaksi ajatukseksi. Miehen perheen mielestä asia on täysin OK.
Itse asiassa minulla on jotenkin ihan kuin seinä vastassa, kaikki muut ovat aina samaa mieltä asioista, puhuvat usein ihan identtisiä lauseitakin. Ja minä sitten olen ihan erilainen. Jos sanon vitsillä jotain pahaa miehestäni, koko perhe kivahtaa takaisin, että mies on NIIN hyvä jne. Ja kun menemme siis anoppilassa käymään, paikalla on appi, anoppi ja miehen sisko ja me. Ei koskaan ketään muita.
Anoppi usein piruilee ja virittelee ikään kuin kilpailua minun ja tyttärensä välille. Kehuu tytärtään, tämän hoikkuutta ja hiuksia ja fiksuutta jne. Itse olen yrittänyt lyödä asiaa ihan leikiksi nauramalla, että minulla on päässäni vain pari karvaa tai tekemällä pilaa omasta "fiksuudestani". Eli yritän siis olla lähtemättä mihinkään kilpailuun mukaan. Kun me esim. tulemme sinne kylään, hän tervehtii tytärtään prinsessana ja kutsuu miestäni komeaksi pojakseen. Koen sen ällönä ja jotenkin tunnen itseni tosi ulkopuoliseksi. Appea ketuttaa kaikki hyvä, mitä minun sukuni saa aikaan. Kun isäni osti uuden auton, appi sanoi, ettei isäni iässä enää kannattaisi ostaa noin kallista autoa. Ja siis tuollaisia tölväyksiä on tuhansittain.
Jos meillä ei olisi lapsia, en haluaisi olla missään tekemisissä ko. ihmisten kanssa. Kai heillä silti on oikeus nähdä lastenlapsiaan, en kyllä ymmärrä, mitä annettavaa heillä lapsille on.
Itse olen tosi hillitty ja kiltti ihminen, ja tunnen olevani tosi oudossa tilanteessa. En ole koskaan ollut kehenkään näin kyllästynyt ja suuttunut. Miten tämmöisestä huonosta kohtelusta pääsisi yli? Mitä kannattaisi ajatella? Ja onko teillä muilla tämmöistä? Ja olen aina ollut appivanhemmilleni tosi kohtelias, välttänyt konflikteja. Jotenkin tajuan, että he ehkä kokevat minut jotenkin tunkeilijaksi, mutta miksi helkkarissa heidän pitää vielä osoittaa mieltään minun sukuanikin kohtaan. Joka ei siis heille ole tehnyt yhtään mitään.
Itse uskoisin olevani ihan OK miniä, olen koulutettu, hyvässä työssä ja tosi itsenäinen. Minulla on monia hyviä ystäviä, harrastuksia ja äitinä olen mielestäni hyvä. Ainakin lapset ovat tosi iloisia ja kilttejä. En polta, käytän alkoholia tosi kohtuullisesti, muutenkin elämäntapani ovat terveelliset. Enkä siis puutu mitenkään appivanhempien elämään, en neuvo enkä väittele.
Minulla on appivanhempina tosi eristäytyneet ihmiset, heillä ei siis ole ystäviä, usein eivät käy edes ulkona päivisin. Ikää n. 60 v, mutta tää tilanne on jatkunut viimeiset 15 ainakin. Mä tulin kuvioihin n. 7 v sitten.
Miehellä on sisar, joka kärsii mielenterveysongelmista ja on tosi tiiviisti yhteydessä vanhempiinsa. Myös mies oli tiiviisti yhteydessä perheeseensä ennen kuin alettiin seurustelemaan. Olen siis ainoa ei-sukulainen, joka heillä käy.
Minun sukuni ei kiinnosta heitä, he eivät halunneet edes katsella sisareni hääkuvia. Kun tulimme kaverini lapsen ristiäisistä, he eivät edes kysyneet lapsen nimeä. He eivät muista sukulaisteni nimiä, eivät edes tyttönimeäni. Vanhempani kutsuivat heidät päivälliselle, kun menimme kihloihin. Vastakutsua ei ole tullut. Äitini soitti heille, kun eka lapsemme syntyi. Anoppi oli ihan shokissa kuulemma, ei tullut puheesta mitään, kun niin vieras ihminen soitti. Nyt sukumme eivät ole missään tekemisissä keskenään. Harmittaa vähän, kun sisarusteni puolisot ovat ihan hyvissä väleissä vanhempieni kanssa. Ei siis tule kyseeseenkään, että voisimme viettää joskus vaikka joulua niin, että molempien vanhemmat tulisivat meille. Miehen vanhemmat protestoivat viimeksi lapsen synttäreitä niin, että eivät tulleet lainkaan juttelemaan sukulaisteni kanssa vaan seisoskelivat koko ajan keittiössä. Olin siis kutsunut molempien sukulaiset synttäreille samaan aikaan.
Anoppini ei näe lapsissamme minun piirteitäni lainkaan. Sen sijaan omien sukulaistensa piirteitä vaikka kuinka. Poikani muistuttaa hänen serkkuaan jne. Hassua, kun ulkopuoliset sanovat lasten olevan kovasti minun näköisiäni. Koen tuommoisen tosi loukkaavana. Anoppi on nuorena ollut hyvin kaunis ja on vieläkin ulkomuotoonsa todella tyytyväinen. Anoppi on myös tosi sellainen virnu, jos minulle käy jotain kurjaa, eli on tosi vahingoniloinen. On vain niin ovela, että on erilainen, kun mies on paikalla. Hänen kanssaa on tosi vaikea puhua, kun hän alkaa aina väitellä ja neuvoa. Sen vuoksi en halua häntä lapsia hoitamaan. Jos esim. annan lapselle maitoa, anopin mukaan pitäisi antaa vettä (lapsi on turhankin hoikka). Anopin mielestä lapsille ei tulisi antaa omia ruokia vaan kaupan soseita. Kammoksuu myös kestovaippoja, vaikka muuten on niin ekoa että.
Olen yrittänyt sanoa mielipiteeni jämäkästi, enkä itse koskaan puutu anopin asioihin. Tämä ei valitettavasti auta, vaan aina seuraa änkkäämistä ja jopa riehumista. Ei kuitenkaan niin, että mies näkisi. Hän voi väitellä esim. siitä, mitä puen päälleni, vienkö pukuni pesulaan, millaiset verhot laitan. Hän ei tunnu itse huomaavan lainkaan, että nämä asiat eivät missään nimessä kuulu hänelle. Viimeksi hän alkoi takomaan, ettei kolmatta lasta saa hankkia. Hän ei siis osallistu lastenhoitoon mitenkään, eli asian ei todellakaan pitäisi kuulua hänelle.
Anoppi on ihmisenä sellainen halihalimalli, eli on olevinaan jotenkin ylisydämellinen. Jotenkin tuntuu, että sen kuoren alla on ihan erilainen ihminen. Hän kertoo, kuinka itki milloin mitäkin asiaa ja on niin herkkä yms. Sitten hän saattaa sanoa esim. että hätäkasteessa lapselle pitää antaa väärä nimi, siis jotenkin sellainen b-nimi, että se hyvä nimi säästyy, jos lapsi sattuukin kuolemaan. Itse koen tuollaisen jotenkin ihan sairaaksi ajatukseksi. Miehen perheen mielestä asia on täysin OK.
Itse asiassa minulla on jotenkin ihan kuin seinä vastassa, kaikki muut ovat aina samaa mieltä asioista, puhuvat usein ihan identtisiä lauseitakin. Ja minä sitten olen ihan erilainen. Jos sanon vitsillä jotain pahaa miehestäni, koko perhe kivahtaa takaisin, että mies on NIIN hyvä jne. Ja kun menemme siis anoppilassa käymään, paikalla on appi, anoppi ja miehen sisko ja me. Ei koskaan ketään muita.
Anoppi usein piruilee ja virittelee ikään kuin kilpailua minun ja tyttärensä välille. Kehuu tytärtään, tämän hoikkuutta ja hiuksia ja fiksuutta jne. Itse olen yrittänyt lyödä asiaa ihan leikiksi nauramalla, että minulla on päässäni vain pari karvaa tai tekemällä pilaa omasta "fiksuudestani". Eli yritän siis olla lähtemättä mihinkään kilpailuun mukaan. Kun me esim. tulemme sinne kylään, hän tervehtii tytärtään prinsessana ja kutsuu miestäni komeaksi pojakseen. Koen sen ällönä ja jotenkin tunnen itseni tosi ulkopuoliseksi. Appea ketuttaa kaikki hyvä, mitä minun sukuni saa aikaan. Kun isäni osti uuden auton, appi sanoi, ettei isäni iässä enää kannattaisi ostaa noin kallista autoa. Ja siis tuollaisia tölväyksiä on tuhansittain.
Jos meillä ei olisi lapsia, en haluaisi olla missään tekemisissä ko. ihmisten kanssa. Kai heillä silti on oikeus nähdä lastenlapsiaan, en kyllä ymmärrä, mitä annettavaa heillä lapsille on.
Itse olen tosi hillitty ja kiltti ihminen, ja tunnen olevani tosi oudossa tilanteessa. En ole koskaan ollut kehenkään näin kyllästynyt ja suuttunut. Miten tämmöisestä huonosta kohtelusta pääsisi yli? Mitä kannattaisi ajatella? Ja onko teillä muilla tämmöistä? Ja olen aina ollut appivanhemmilleni tosi kohtelias, välttänyt konflikteja. Jotenkin tajuan, että he ehkä kokevat minut jotenkin tunkeilijaksi, mutta miksi helkkarissa heidän pitää vielä osoittaa mieltään minun sukuanikin kohtaan. Joka ei siis heille ole tehnyt yhtään mitään.
Itse uskoisin olevani ihan OK miniä, olen koulutettu, hyvässä työssä ja tosi itsenäinen. Minulla on monia hyviä ystäviä, harrastuksia ja äitinä olen mielestäni hyvä. Ainakin lapset ovat tosi iloisia ja kilttejä. En polta, käytän alkoholia tosi kohtuullisesti, muutenkin elämäntapani ovat terveelliset. Enkä siis puutu mitenkään appivanhempien elämään, en neuvo enkä väittele.
Vastaukset 80
Vanhimmat
Kysyin tuolla alempana miniöiltä mitä he tekisivät jos anopin auto on pihassa kaupasta tullessa.
Aja sinäkin vaan ohi hänen talostaan..
Anoppisi vaikuttaa aivan samanlaiselta kuin minunkin.Ei hyväksy elämäänsä kuin omat sukulaisensa,ei edes välitä tietää mitä minulle kuuluu saatikka sukulaisilleni.Omista asioistaan vaan paasaa ja jostain kaukaisista sukulaisistaan joita en ole edes ikinä tavannut.
Pojastaan puhuu taukoamatta ja apen sairauksista.
Tervetuloa vaan ulkopuolisten kerhoon.
ihan just samanlainen kuin anoppisikin, eli kiinnostaa vaan OMAT sukulaiset ja OMAT asiat. Mene itseesi!
Miten voit sanoa noin.
Olet itse samanlainen kuin anoppini.
Aina syyttelemässä muita. Itsessä ei ole mitään vikaa..
Mieheni sukulaisissa on paljon ystäviäni että mene vaan itse itseesi.
Ystävyys-suhde on molemminpuolista toisen kunnioittamista ja kuuntelemista eikä niinkuin anoppini kanssa saan olla hänen roskiksensa,yrjökuppinsa,vessanpönttönsä ja vielä sylkykuppi nupiksi.
Nää Suomi24:n palstat on kyllä outoja jos kirjoitat tänne tyyliin että tulin raiskatuksi eilen, ni eiköhän joku vitun valopää jo tule ja sano että se oli sun vika, miksi olet tuollainen...
Mutta asiaan, anoppisi varmaan kokee todellakin jotain alemmuuskompleksia tms kun jatkuvasti tuollein käyttäytyy, ehkäpä ovat jotenki "yksinkertaistasakkia"? Itsellä myös on todella hankala anoppi joka soittelee ja haukkuu meidät puhelimessa aika-ajoin, muutenki anoppi on kuin tuuliviiri että aluksi saattaa puhua hyvässähengessä ja sitten alkaa arvostelemaan...
Mut enpä osaa oikein sanoa tähän muuta kun että kummalisen anopin ja apen yms olet saanut, toivottavasti eivät kyseiset ihmiset pääse sinun ja miehesi välejä tulehduttaan, vaikka itse kokemuksesta tiedän että niinkin voi käydä, että parisuhteen ulkopuolisista ihmisistä tulee riitaa kun kumpikin "omiaan" puolustaa... Koita jaksaa, ja muista että 60 vuotta vikoja kantanut ihminen siitä tuskin muuttuu =) Mutta ainahan voi valita että jos ihmisen kanssa tekemisissä oleminen aiheuttaa vaan pahaa mieltä niin ei varmaan kannata olla sitten niin paljon tekemisissä, vähentää näkemisiä...
Jaksamisia !
Olen kyllä syyttänyt itseänikin viilenneistä väleistä ja siitä etten enää jaksa kuunnella hänen vuodatuksiaan, mutta kun tahtoo olla noita omiakin murheita ja anoppi on viimeinen ihminen maailmassa joka tukisi ja kuuntelisi...
Ei mun anoppi onneksi enää soittele joka ikinen päivä eikä ole käynyt enää ovensuussakaan huutamassa,räyhäämässä ja paiskomassa ovea...
Olen itsekin miettinyt joskus, että tuntisiko anoppi ehkä jotain alemmuutta tms. ja pyrkii siksi pönkittämään itseään ja perhettään. Toisaalta hän tuntuu kyllä olevan ihan aidosti sitä mieltä, että hän on aina oikeassa ja hänellä on oikeus puuttua asioihin. Hän ei tunnu näkevän mitään outoa siinä, että hän sanoo, miten joku kaappi pitää järjestää, tai miten parveke tulee järjestää. Tuntuu, että hän ehkä omassa perheessään on aina saanut määrätä, ja ehkä hän jotenkin sitten kokee minut jotenkin taistelupariksi, vaikka en siis ole koskaan avoimesti suuttunut hänelle ja vaikka kyse on siis ihan minun tai meidän omista asioista.
Joo, ei nuo ihmiset tule muuttumaan. Jotenkin etsin vain semmoista selviytymisstrategiaa, mitä heistä kannattaisi ajatella, miten mun olisi fiksua suhtautua tms. että jotenkin pystyisi heidän kanssaan kuitenkin ns. pakolliset näkemiset hoitamaan. Ja tosiaan aika yksinkertaisista ihmisistä on kyse.
Tuli mieleeni et anoppisi luultavasti potee jotain alemmuus kompleksia,koska käyttäytyy tosi ihmeellisesti,sit yrittää kohottaa omaa ja perheensä itsetuntoa kehumalla tytärtään ja poikaansa.Outo tyyppi,jaksamista sinulle.
Aikalailla samanlainen on minunkin anoppini. Yritin ja yritin olla alussa ystävällinen ja tulla toimeen hänen kanssaan, mutta mahdoton on mahdotonta; puukkoa tuli selkään jokaikisessä tilanteessa. Mieheni oli kyllä varoittanut etukäteen, muuta koska olin jo lähes viisikymmentä vuotta tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa luulin pystyväni ystävällisyydellä murtamaan töykeyden...turhaan luulin.
Olemme pohtineet mieheni kanssa syytä heidän eristäytyneisyyteensä; rahasta ei ole pulaa; sairaalloisen säästäväisiä. Suurimmat syyt outoon käytökseen ovat huono itsetunto ja äärimmäinen ujous, varsinkin yhtään vieraampien seurassa. Sinunkin appivanhempiesi kohdalla tuo keittiössä seisoskelu ja shokkiin joutuminen puhelusta viittaisivat myös juuri ujouteen, useinhan ujoja ihmisiä pidetään juuri töykeinä ja ylimielisinä.
Minun appivanhempani ovat jo vanhoja ja sairaita, joten päätimme mieheni kanssa kestää sen mitä tulee ja olla yhteydessä heidän kanssaan. Ei ole helppoa olla ujo tässä nykymaailmassa, joten yritämme itse olla vahvoja ja aikuisia.
Jos sinulla todella tuntuu aina niin pahalta anoppilassa, voihan miehesi käydä siellä lasten kanssa.
Minäkin ensin pidin appivanhempia ujoina, se ehkä ekaksi tulee mieleen. Enemmän taitaa kuitenkin olla kyse siitä, että heitä ei ihan yksinkertaisesti kiinnosta muut ihmiset. He eivät halua keskustella muiden kanssa, joten he roikkuvat sitten keittiössä. Heitä ei kiinnosta, millaisen vaikutuksen he tekevät muihin tai miltä meistä juhlanjärjestäjinä tuntuu. Appivanhemmat ovat myös tosi saitoja, joten he eivät ehkä senkään vuoksi ole kenenkään kanssa tekemisissä. Muiden ihmisten kutsuminen kylään maksaisi heille kuitenkin jotakin. Ja apelle oli varmaan tosi ihanaa olla siellä keittiössä, hän syö meillä aina käsittämättömät määrät (siis ihan hyvä, että ruoka maistuu). Mutta kun tietää miehen saituuden, voi olettaa, että hän on paastonnut pari päivää, että jaksaa ottaa tarjoiluista kaiken irti.
Appi on sellaista muka-hauska-seuramies-tyyppiä, joka saattaa heti kättelyssä paukauttaa jollekin, kuinka kauhean vanhentunut tai lihonnut tämä onkaan. Isälleni, joka on eläkkeellä rakennusmestarin hommasta, tarjoutui muutama vuosi sitten auttamaan yhdessä rakennushommassa, mutta appi ilmoitti, ettei isäni selviydy siitä hommasta . Kyseessä hyvin pieni työ, ja appeni ei ole koskaan nähnyt isääni töissä.
Olen itse myös koittanut asettua kaiken yläpuolelle ja mies tosiaan käy siellä usein lasten kanssa. Silti tuntuu, että heidän sanomisensa sattuvat pitkään jälkeenpäin. Sinulla on tosi hyvä, että miehesi noin tukee. Meillä miehen mielestä minä olen se ongelma, hänen mielestään appivanhemmat ovat normaaleja. Nyt ehkä vuosien mittaan on alkanut nähdä heidän varjopuoltaankin.
Sinun kannattaisi laittaa ongelmasi tärkeysjärjestykseen.
Kirjoituksesi perusteella minä en saanut selvää, että mikä loppujen lopuksi mättää.
Tai sain: tämä on ehkä pahasti sanottu, mutta suurin ongelma on suhtautumisesi "ongelmaan".
Käsitin näin:
a)appivanhempasi eivät halua ystävystyä sinun vanhempiesi kanssa,
b)appivanhempasi ovat eristäytyneitä luonteeltaan,
anoppisi on esittänyt mielipiteitään ja näkemyksiään lapsenhoidosta,
c)anoppisi ylistää tytärtään ja jättää sinut mainitsematta,
d)appivanhemmat ovat saitoja,
e)miehesi ei ymmärrä sinua, jos sanot mielipiteesi hänen vanhemmistaan.
Kerrot olevasi itsenäinen. Haloo!
Varmaan olet taloudellisesti ja luultavasti asumisenkin puoleen.
Ette asu appivanhempien kanssa samassa taloudessa.
Oletko henkisesti irrottautunut miehesi suvusta?
JOS olet itsenäinen, niin kuitenkin sinulle on tärkeää yhdistää omasi ja miehen suku. Sitä kannattaisi miettiä, että mikä siinä on tärkeää.
Nimittäin minusta sukujen yhdistyminen ei ole tarpeen nykyään.
Emme elä viime vuosisadan alkua, jolloin taloudelliset intressit määräsivät avioliiton solmimisen. Silloin puolisoiden sukujen yhteentoimivuus oli tärkeä.
On turhaa rasittaa itseään ikivanhalla mielikuvalla, että teidän vanhempienne olisi tultava toimeen keskenään.
Hyväksy!
Jos henkilökemiat eivät pelaa, niin so what. Mitä hyötyä on kenelläkään "naittaa" heitä yhteen?
Näin on omalla kohdallani ollut.
Kun äitini kuoli, niin anoppia tapaus ei liiemmin kiinnostanut. Hän ilmaisi sen reippaasti.
Otin vinkin vastaan, enkä jäänyt anopin suhtautumista suremaan.
En pyytänyt heitä hautajaisiin, en puhunut asiasta sen koommin, enkä ODOTTANUT anopilta empatiaa.
Tämä on erittäin tärkeää, että ei odota erityistä.
Kun ei odota, niin ei pety.
Kuulostelepa itseäsi, huomaat varmaan, että ongelmaasi voisi luonnehtia tunteella pettyminen ja turhautuminen.
Haluaisit ehkä käskyttää miehesi suvun mieleiseksesi. Elämä vaan ei aina tottele meitä, eikä ihmiset liiemmin.
Ihmiset ovat sitä mitä ovat, monet aika ilkiöitä ja raadollisia. Olisi hyvä muistaa, että tiikerit eivät pääse raidoistaan, samoin on miehesi suvun laita.
HYVÄKSYIN anopin häntineen karvoineen.
Miehen suku ei ole koskaan ollut äitini kuoleman jälkeen samaan aikaan lasten synttäreillä, tai vastaavissa pippaloissa. Ristiäiset ovat olleet erittäin muodolliset.
On omien sukulaisteni ja appivanhempien asia keskustelevatko he keskenään eli eivät. En ota siitä patteja!
He ovat vapaita valitsemaan seuransa.
Suotta rasitat itseäsi ja perhettäsi, johon miehesi kuuluu analysoimalla hänen vanhempiaan.
Eläkööt he tavallaan. Siirrä kylmästi koko joukkio pois mielestäsi ja keskitä ajatuksesi oman elämäsi muovaamiseen.
Sinullahan ON oma perhe.
Tottakai joudut silloin tällöin tekemisiin miehen suvun kanssa, mutta ota erittäin lojaali asenne samaan tapaan kuin eläintarhassa käynti.
Ethän apinoillekaan todista, oletko oikeassa vai et ja kuinka väärässä paviaani on, kun kiljuu puussa omia aikojaan.
Apinoita voi syöttää ja hymyillä herttaisesti, joten samaa asennetta appivanhempiinkin nähden.
Ja jos jotain positiivista, niin appelat ovat rikastuttaneet elämääsi, olet saanut tutustua erilaisiin ihmisiin. Sellaisiin, joiden ajatusmaailma poikkeaa normaalista keskivertoihmisestä. Eikö se ole hämmästyttävää!
Tämä pisti kyllä ajattelemaan...
ja asiallisesti.
Olen miettinyt usein sitä, että miksi anopilta (miehen äidiltä) yritetään väen väkisin viedä kaikki inhimmilliset piirteet, ihan kuin he olisivat jotain elukoita, joilta puuttuvat kaikki ihmisten normaalit käytöstavat.
Kohdalleni sattui eräs mielenkiintoinen tapaus. Eräs nuori naispuolinen tuttavani oli erittäin huonoissa väleissä anoppinsa kanssa. Useaan otteeseen haukkui tämän mitä mielipuolisin sanakääntein ja ajattelin usein miten hirveää ystävälläni on kun on sellainen kauhea anoppi. Ystäväni mies on erittäin miellyttävä, hyväkäytöksinen ja kohtelias ja ajattelin usein, että onpa onni, että hänestä on tullut kuitenkin noinkin tervejärkinen ihminen kauheasta äidistään huolimatta.
Kerran sitten sattui tilanne, eteen että tapasin tämän hirviöanopin ja sain suoranaisen shokin. Tämä nainenhan oli mitä miellyttävin henkilö; iloinen, hauska, kiltti, kohtelias miniäänsä sekä kaikkia ympärillä olevia kohtaan. Miniä kyllä näytti avoimesti kielteiset tunteensa tätä anoppia kohtaan, se ei jäänyt keneltäkään huomaamatta, ei varsinkaan anopilta.
Tällaisessa tilanteessa näyttää siltä, että anopilla ei ole mitään ihmisarvoa eikä vaikutusta siihen millaisia juoruja ja puheita voi miniä hänestä levittää. Se on kerrassaan kauheaa kun nuori nainen voi kohdella miehensä äitiä näin julmasti, riistämällä häneltä kaikki inhimmilliset tunteet ja piirteet kuvailemalla tätä hirviöksi.
Jotenkin uskon nyt, että kyse on jollakin tavoin mustasukkaisuudesta eli miniä on katkera anopilleen siitä, että tämä on hänen miehensä ÄITI.
Kyllä minunkin anoppini osaa sitten muiden ihmisten nähden esittää kohteliasta ja kilttiä, anoppi varmaan aavistaa että miniä puhuu pahaa tästä lähipiirilleen ja haluaa näin saada miniänsä näyttämään pahalta ihmiseltä. Onneksi minun hyvät ystävät näkevät anopin esityksen läpi
Moni nuorinainen kuvittelee sitouttavansa miehensä lujemmin omaan perheeseensä yrittäessään katkoa mieheltään kaikki ns.turvaverkot ympäriltä.
Valitettavasti useimmiten käy juuri päinvastoin, kuten moni tälläkin sivulla kirjoittava miniä on joutunut huomaamaan.
Tällaisia viestejä toivoin, kun päätin tänne kirjoittaa. Tässä oli paljon asiaa.
Mutta jotain olit ymmärtänyt vähän väärin. Se, että mieheni suku ei selkeästi halua olla missään tekemisissä minun sukuni kanssa, ei ole varsinainen ongelma. Olen hyvinkin itsenäinen, ollut omillani jo kauan. Välit vanhempiin ja sisaruksiin ovat hyvät. Lähinnä minua harmittaa vanhempieni puolesta. He ovat sellaisia hyvin kilttejä ihmisiä maalta. Ja meillä päin on tapana, että puolisoiden vanhemmat kutsuvat toisensa ainakin kerran kylään ja seurustelevat sillä lailla normaalisti esim. lastenlasten synttäreillä. Jotenkin hävettää ja harmittaa, kun tiedän, että vanhempani ovat appivanhempieni käytöksestä vähän ymmällään ja ehkä hiukan loukkaantuneitakin. Sisarieni puolisoiden vanhempien kanssa he ovat hyvissä puheväleissä. En siis tarkoita enkä halua, että minun ja mieheni suvut olisivat ylimpiä ystäviä tai edes paljon tekemisissä. Toivoisin sellaista normaalia suhdetta, että ei tarvitsisi esim. järkätä aina kaksi synttärijuhlia lapsille. Mutta niin kai on jatkossa tehtävä. Ja kun itse täytän pyöreitä vuosia pitänee joko jättää appivanhemmat kokonaan kutsumatta tai pitää samoin useimmat juhlat. Vaivalloista tulee olemaan, mutta ei taida muu auttaa.
Appivanhempien saituus ei minua haittaa myöskään ollenkaan, lähinnä huvittaa. Mainitsin sen siksi, että uskon tuon saituuden olevan ainakin osasyy eristyneisyyteen, josta taas kumpuaa paljon pahaa. Esim. se, että minä olen siis ihan ainoa ei-verisukulainen, joiden kanssa he ovat tekemisissä. Koska he ihailevat lapsiaan yli kaiken, minä saan sitten osakseni olla eräänlainen kaatopaikka, johon he voivat purkaa pahaa oloaan ja toisaalta ainoa, jolle he voivat kehuskella itseään ja pönkittää ehkä sitä huonoa itsetuntoaan. Tämäkin vielä ehkä menisi, ellei olisi sitä piiloilkeyttä ja vahingoniloa. Anopin päivä pelastuu ihan silmissä, jos hän kuulee, että mieheni on esim. työmatkalla minun syntymäpäivänä tms. En voi parhaallta tahdollakaan käsittää sitä vihamielisyyttä ilman mitään syytä.
Anoppi tosiaan esittää mielipiteitään lastenhoidosta ja tosiaan toistuvasti. Eli ei riitä vaikka kerron ihan tosi asiallisesti, miten meillä tehdään ja miksi. Anoppi ottaa asian uudelleen puheeksi toisella kertaa ja vänkää taas samasta asiasta. Ja jos joskus on lasten kanssa tekee taas, niin kuin itse haluaa. Eikä niin kuin minä olen sanonut. Ongelmana on lisäksi sairaalloinen lihomisen pelko. Eli anoppia ei kannata päästää lapsia syöttämään. Hänen mielestään on hienoa, että lasteni paino menee miinuksella. Silti hän ehdottaa, että maidon sijaan annettaisiin vettä. Näkkileipää syötäisiin ilman mitään levitettä jne. Joten enpä anoppia viitsi pyytää hoitamaan. Saattaa mennä sisustuskin uusiksi tai ainakin kaappien järjestys.
Mutta tosiaan tunteitani luonnehtii hyvin osuvasti pettyminen ja turhautuminen. Aivan. Tiedän, että ihmisiä ei voi muuttaa. Oli vain tosi helpottavaa kirjoittaa tänne ja kuulla, että muillakin on vastaavia ongelmia. Ihan se ydinsyy, miksi kirjoitin, oli kyllä se, että tavallaan etsin selviytymisstrategiaa. Olen itse miettinyt, että juuri tapaamisten annostelu, eli niin vähän tapaamisia kuin vain voi. Ja tosiaan jotain tuollaista eläintarha-asennetta olen myös yrittänyt opetella. Eli jotenkin asettua hölmöilyn yläpuolelle. Ja yritän myös keskittyä vain ja ainoastaan meidän omaan perheeseen. Hankalaa on se, että appivanhemmat asuvat turhan lähellä. Ja se, että minulla ei ole vastassani vain yksi ihminen vaan kolme, jolla on täysin samat mielipiteet. On kuin edessäni olisi muuri, joka jauhaa samoja, minusta suorastaan sairaita mielipiteitä ja pitää niitä ainoina oikeina. Ainoa valopilkku on se, että kälyni, joka on tosiaan taistellut mielenterveysongelmien kanssa, on jotenkin ikään kuin herännyt. Näen, että hänessä on herännyt jonkinlaista kriittisyyttä ja ehkä joitain ihan omia ajatuksiakin. Se on vielä nupullaan, mutta se antaa toivoa paremmasta. Kälystäni välitän ihan oikeasti, appivanhemmista olen saanut todella tarpeekseni.
Toisaalta on tosiaan ollut ihan sillä lailla psykologisesti mielenkiintoista tavata tuollaisia yksilöitä. Mutta heidän kanssaan eläminen on kyllä hankalaa. Olen niin monta vuotta kuullut heidän urputustaan, että mitta on ihan täysi. Kun teen kotitöitä tai hoidan vaikka lapsia, mieleeni saattaa tulla anopin nariseva kommentti jostain ja taas kiukuttaa. Eli kyllä ongelma on tosiaan se minun oma suhtautumiseni. En saisi antaa heille sellaista valtaa. Mutta olen ihmisenä aika kiltti ja tottumaton tuollaiseen. Osasyy on varmaan sekin, että tämä äitiys ja myös kotityöt eivät ole sillä lailla vahvinta aluettani. Jos anoppi yrittäisi puuttua työhöni, en varmaan hermostuisi ollenkaan, koska tiedän olevani hyvä työssäni.
Niin ja haluan siis, että meidän erilaisuuksista huolimatta mies säilyttäisi normaalit välit kotiinsa. Hän saa minun puolestani käydä siellä niin usein kuin vain haluaa. En siis ole mitenkään taistelemassa miehestä. Hän vain itse kohtelee vanhempiaan tosi huonosti, ei muista merkkipäiviä, jättä joululahjojen hankkimisen minun huolekseni, ei halua viedä koskaan mitään tuliaisia jne. Pahaksi onneksi luulen, että appivanhemmat laittavat nuo asiat aika lailla minun piikkiini, koska poikaansa he eivät kykene syyttämään mistään. Eli itse asiassa saattaa olla sellaistakin, että he purkavat minuun pettymystään omia lapsiaan kohtaan. He eivät ehkä olekaan niin erinomaisia kuin vanhemmat haluavat uskoa.
Miksi kuvittelet että appivanhempasi odottavat lahjoja ja tuliaisia teidän perheeltä, jos kerran siinä perheessä ei ole ollut tapana muita muistaa mitenkään?
miniä totesi minulle, että nyt näit millainen se on, yksinkertainen ja tyhmä. Siitä anopista ei kyllä mitenkään saanut sellaista kuvaa, sanoisin ihan päinvastaista.
Olet rajannut ongelmat hyvin ja laittanut ne "tärkeysjärjestykseen".
Nuo viimeiset lauseesi kertoivat ainakin minulle, mitä tunteiden kerrostumia pettymys ja turhautuminen pitävät sisällään.
Siis kotitöitä tehdessäsi kuulet anopin narisevan ja arvostelevan äänen. Toteat etteivät äitiys ja kotityöt ole vahvinta aluettasi.
Anoppisi näkymätön hahmo vaikuttaa keittiössäsi ja lastenkamarissa.
Mikä voisi olla syy epävarmuuteesi tällä alueella?
Itse ajattelen, että olisiko se pelko?
Pelkäät anoppiasi valtavasti ja siitä kaikki tämä "sekasotku" ja henkinen riippuvuus.
Ehkä sinun olisi työstettävä pelkoasi ja mentävä sen alkulähteille.
Mieti, mikä sinussa on sinun omaa äitiyttäsi ja rooliasi perheessä, mitä salattuja mielipiteitä taas olet huomaamattasi lainannut anopilta.
Kyse on itsehallinnasta. Päätät itse, miten annat anopin arvostelun vaikuttaa minäkuvaasi.
Jo muurien rakentaminen kertoo tarpeesta suojautua.
Epäonnistumisen pelko perheenäidin roolissa voi juontua jostain kauempaa jo ennen kuin anoppisi oli edes tullut kuvioihin.
Emme ole niin paljon olosuhteiden orjia kuin joskus kuvittelemme. Omiin asenteisiinsa myös itseämme kohtaan voi vaikuttaa.
Opettele antamaan itsellesi anteeksi, kenenkään, ei edes sinun tarvitse olla täydellinen.
Päätä päivittäin tehdä kunnon moka, jonka lupaat antaa itsellesi täydellisesti anteeksi.
Suurimmaksi osaksi olemme epätäydellisiä, ja vain ehkä joissan suorituksissa pääsemme lähelle täydellisyyttä.
Olisiko jostain tällaisesta kyse?
Taustalla saattaa tosiaan olla mustasukkaisuutta. Tällä kertaa miniä on mustasukkainen anopilleen. Voisiko se olla niin, että tavallaan "heikommassa asemassa oleva" tai "heikommaksi itsensä tunteva" alkaa tuota potea, jos on sopivan luonteinen.
Itse olen kokenut ihan vastaavaa tosin anopin taholta ja kuten tarinan anoppiakin, on minuakin on kritisoitu rankasti kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Tyyliin teinpä niin tai näin tein kaiken aina väärinpäin. Toki virheitähän me kaikki teemme, yleinen suhtautuminen niihin ratkaisee.
Sellaisesta tilanteesta on tarinan anopin, kuin muidenkin samassa asemassa olevien hankala murtautua ulos. Mikä neuvoksi?
"Epävarmemman" henkinen tukeminen ja huomioiminen ehkä lievittää tilannetta ja jännitteitä.
Tuossa oli taas monia hyviä pointteja, joita työstin oikein ajatuksella.
Anoppini on todellinen siivousintoilija ja hygieenikko. Ostimme ennen lasten syntymää asunnnon, jonka remontoimme. Anoppi ilmestyi sinne antamaan neuvoja, mitä pitää siivota ja miten ja kyseenalaisti minun jo suorittamani työt. Vaikka olen siis ihan perussiisti ihminen ja osaan kyllä siivota. Tästä minulle jäi ehkä semmoinen trauma, että yritän pitää paikat kunnossa ehkä vähän liiankin hyvin, ettei anopilla olisi mitään korjattavaa. Olen tämän ongelmani itsekin tiedostanut ja pyrin siitä eroon. Eli tämä on ehkä asia, jonka olen ikään kuin salaa oppinut anopilta.
Mietin tosi pitkään tuota pelkäämisasiaa. En kyllä pelkää anoppia ihmisenä, pelkään riitatilanteita. Olen hyvin sopuisa rauhan ihminen. Eli juuri noiden konfliktien pelossa koitan olla kovin diplomaattinen, vaikka sisällä kupliikin. En halua riitaa, mutta minua ärsytetään jatkuvasti, vähätellään, jätetään huomiotta, ohitetaan ja piikitellään. Anoppi on pari kertaa minulle kyllä huutanutkin (mies ei tietenkään nähnyt), jolloin vähän kyllä pelkäsinkin. Syynä oli mm. se, että olin mennyt hoitamaan omia asioitani (korjauttanut hääpukuani omalla kustannuksellani) vaikka hän oli ollut sitä mieltä, että puku on sinällään hyvä.
Eli jotenkin kohteliailla vasta-argumenteilla, tapaamisten rajoittamisella ja myös anopin tapojen omaksumisella olen yrittänyt saada tuota asioihin puuttumista loppumaan, koska en haluaisi riidellä. Se ei ole kuitenkaan loppunut, ja anopin narina on jäänyt minulle jotenkin soimaan päässä. Olen kuitenkin siitä huolimatta tehnyt ihan oman pääni mukaan. En tosiaan aio kuunnella hänen mielipidettään lapsiasiassa. Harmittaa vain, että hän katsoo oikeudekseen kieltää meitä hankkimasta lapsia. Hänellä ei oikein ole mitään rajoja, hän ei ikään kuin ymmärrä lainkaan, missä kulkee hänen ja muiden asioiden raja.
Tuo täydellisyyden tavoittelu on myös hyvin osuva huomio. Anoppini yrittää olla täydellinen kaikessa, eikä hän kestä mokauksia lainkaan. Kälyni on täysin samanlainen. Itselläni on onneksi kyky nauraa omille mokilleni, mutta jotain tuosta täydellisyyden tavoittelusta on ehkä tarttunut minuun. Sekä kälyni että anoppini ovat hyvin vanhingoniloisia ihmisiä ja iloitsevat muiden mokista suuresti, joten koitan heidän seurassaan olla kovin hajuton ja mauton.
Nyt kuitenkin lasten syntymien jälkeen olen ehkä saanut jotenkin voimaa olla reilusti erilainen kuin mieheni suvun naiset ja ennen kaikkea ymmärtää, että se on itse asiassa todella hyvä asia. Voi olla, että alussa yritin ehkä liikaa olla ystävä ja miellyttää. Ehkäpä yksi selviytymisstrategia olisikin se, että oppisin tosiaan nauttimaan näistä eroavuuksista, arvostamaan niitä ja itseäni. Ehkä sen avulla opin jättämään anopin narinat omaan arvoonsa ja omaksumaan tuon eläintarhastrategian.
Olen vasta 25v, eikä minulla ole suhdetta saati kokemusta anopeista. Lueskelen kuitenkin välillä huvikseni tätä teidän hauskaa palstaa.
Miniäipältä lähtee mielestäni turhinta kitinää mitä olen ikinä kuullut. Sanot olevasi itsenäinen, mutta teksteistäsi paistaa läpi se, että sinulla on huono itsetunto. Miten joku aikuinen nainen antaa noinkin pikkujuttujen vaikuttaa itseensä? Jos joku sanoo sinulle pöö, alatko itkemään?
Seurustelin aikoinaan aikuisen miehen kanssa, jonka kitinä omasta isästään oli samantyylistä. Sanoin suoraan etten aio kuunnella aikuisen miehen ininää. Kuitenkin kun ottaa huomioon anoppisi jutut, niiden yläpuolelle pääsee, mutta sinun itsetuntosi ei siihen riitä...
Vanha sananlasku sanoo: sitä sanaa ei sano, joka ei vastaan tule.
Tulet saamaan haasteen kaikelle sanomallesi!
Pelkäänpä, että Miniäipälle kirjoittamasi viestin tähden tulet saamaan haasteellisen anopin, jonka kanssa pärjäämisestä tulee sinulle elämää suurempi juttu.
En ole ennustaja, ihmisten ongelmia perannut paljon.
On yleensä merkillinen "kohtalon iva" että usein se asia, jota kovasti vannoo ja tuomitsee toiselle, ettei ei ikinä niin itse toimisi samalla lailla; se nimenomaan tulee punnituksi.
Eräs esimerkkini muutaman vuoden takaa:
Perhetuttavani, mieshenkilö kehuskeli mahtavana avioliittoaan ja tuomitsi ystäväänsä, jonka aviosuhde oli mennyt puihin. Mies röyhisteli onnettomalle, ettei HÄN koskaan eroaisi, ja kuinka HÄN on vaimonsa kanssa hoitanut liittoaan perin huolellisesti jne.
Ei mennyt kuin vuosi ylpeästä mahtailusta, niin röyhistelijämiehen aviosuhde kaatui kuin kaatuikin vaimon yllättävään uskottomuuteen ja rakastumiseen.
Avioeroa edeltänyt prosessi olikin sitten hyvin melodramaattinen, surkea, ja koko heidän likapyykkinsä tuli pestyksi julkisesti naapureiden, ystävien, työtovereiden nähden...
Esimerkkejä minulla olisi lukemattomia muita jopa työn puolesta.
Jotenkin vain haistan nyt sen, että sinäkin tulet vielä pääsemään osalliseksi oudoista anopeista ja itsetuntosi tullaan vastaisuudessa koettelemaan monessa tulessa!
Oikein kirouskin vielä päälle niille, jotka uskaltavat mielipiteensä sanoa.
Olisin varmaan itse sanonut sinkkuna ihan samaa. Naimisiinmeno kumminkin vähän muuttaa asioita. Jos ja kun toista rakastaa, tahtoo tehdä tämän elämän kivaksi. Eli minäkin olen viimeiseen asti välttänyt riitaa miehen vanhempien kansssa, koska olen ajatellut, että se on miehelle kamalaa. Että hän joutuu valitsemaan puolensa jne. Joten olen sitten koittanut sopeutua, mutta nyt raja on tullut vastaan.
Moni räväkämpi ihminen olisi takuuvarmasti pannut välit poikki anopin kanssa jo vuosia sitten. Ja näin olisi säästytty varmaan tosi paljolta. Arvaa harmittelenko, kun en ole niin tehnyt? Itse vaan olen sellainen kiltti, toisia varmaan liikaakin ymmärtävä tyyppi. "Ei se varmaan pahalla tarkoita", olen ajatellut. Vaikka tottahan olen sen totuuden tiennyt, en ole sitä vain jotenkin uskaltanut katsoa silmiin. Olen kuvitellut, että tilanne muuttuu, kun tutustutaan ja huomataan, että vaikka teen asiat eri lailla, tulos voi kuitenkin olla hyvä. Mutta nyt jos voisi alkaa alusta, ottaisin ihan eri linjan. Nuorena olin epävarmempi ja päästin anopin turhan pitkälle elämääni.
En tähän voi kaikkea, etenkään pahimpia juttuja kirjoittaa, joten joudun käyttämään esimerkkeinä tämmöisiä kovin vähäpätöisiä juttuja. Eli ymmärrän ihan hyvin, jos jonkun mielestä narisen turhasta. Ja tämä on eka kerta, kun marisen missään. Kavereilleni olen sanonut jotain ympäripyöreää, en ole halunnut asiaa setviä. Täällä voi kirjoitella anonyymisti.
Pähkinänkuoressa asia menee niin, että anoppi änkeää jatkuvasti minun paikalleni päättämään minun tosi henkilökohtaisista asioistani ja jankuttaa ja väittelee, kun häntä ei "totella". Ja siis joku niin vähäpätöinen ja tyhmä asia kuin pinnasuojus voi jäädä häntä kaivelemaan vuoksiksi. Eli kun esikoisen kohdalla tavallaan "voitin" hänet, asia pitää ottaa puheeksi uudestaan ja uudestaan, varmaan siihen asti, kun meillä siitä luovutaan. Ja sitten alkaa outo juttu: sen jälkeen puhutaan, kuin sellaista ei olisi ikinä meillä käytettykään. Eli totuutta muokataan jälkikäteen anopille sopivaksi. Psykologisesti varmaan kiintoisaa.
Ennen lasten syntymää osasin
paremmin asettua anopin sanomisten yläpuolelle. Anopin väittelyt lastenkasvatuksesta ovat olleet pahimpia. Äitiys on uusi rooli, joten sitä helpommmin muiden sanomiset nakertaa. Äidillä on usein vain vaisto siitä, miten lasta tulee hoitaa, miksi vauva itkee jne. Ja kun sekä anoppi että appi esittävät, että heillähän kokemusta lastenhoidosta on jne. ei osaa hyvin puolustaa itseään. Ja takuulla hormoneilla on myös osansa, äiti on usein hyvin herkkä. Tästä syystä rauhoitin molempien lasteni vauva-ajat niin, että en päästänyt anoppia hoitamaan. Alussa päästin, mutta hänen hoitotapansa oli ihan suoraan sanottuna niin kamala, että raivo nousi minussa liian kovana. Hän saattoi napata juuri nukahtamassa olevan vauvan mukanaan kahvipöytään "seuraksi" tai väsytti lapset ihan yli liiallisella leikkimisellä eikä suostunut lopettamaan, vaikka lapset huusivat jo suoraa huutoa. Kun lapsen kävi sitten ottamassa häneltä, hän sanoi jotain tyyliin "nyt se äiti vie mummin kullan". Appi totesi riemukkaasti, että isovanhempien osa on niin kiva, oven voi lämätä perässään kiinni, kun huuto alkaa. Ja jos noista vauvanhoitojutuista yritti jotain sanoa, sekä anoppi että appi kehuskelivat kokemuksellaan ja omivat lapset. Kysehän oli heidän lapsenlapsistaan ei niinkään minun lapsistani.
Toisaalta sitten lasten myötä, kun heistä näyttää tulevan tosi tasapainoisia ja iloisia nappuloita, vaikka heitä on hoidettu vastoin anopin ohjeita, annettu olla rauhassa ja nukkua, kun on nukuttanut, syötetty kotitekoisilla soseilla ja kunnolla mm., olen saanut siihenkin asiaan enemmän itsetuntoa. Ja toisaalta juuri lasten paras on saanut minut enemmän uhmaamaan anoppia.
Hänhän olisi saapunut paikalle heti keisarileikkauksen jälkeen katsomaan lastenlastaan (suunniteltu sektio kyseessä) eikä meinannut millään uskoa, kun mieheni kielsi sen. Ja kantaa siitä kaunaa vieläkin. Hänelle ei esim. tullut mieleen (tai ehkä tulikin), että leikkaus voisi mennä minun tai lapsen kohdalla jotenkin pieleen. Ja kun itse olin toisen kerran päässyt sairaalasta, hän komensi minua puhelimessa pesemään leluja. Kerroin sen poikkeuksellisesti miehelleni ja hän nosti asiasta metelin.
Kitisevä mies on helppo pistää kiertoon, mutta kun löytyy ihana mies, jolla onkin aivan kammot vanhemmat ...
Ei toki, en minä ketään kiroa!
Henkilön oma kommentti SAATTAA tulla vastaan omalle kohdalle.
Sen olen usein nähnyt.
Toivoa sopii, että ko. henkilö itsevarmuudessaan löytää kivan anopin!
Luepa sitten kirjoitettu tekstisi uudestaan.
Et silti tullut ajatelleeksi, että on aivan eri asia tavata ihminen yhden kerran kuin olla avioliiton kautta sukua? Monetkin ihmiset saattavat vaikuttaa mukavilta ja hauskoilta, kun heidät tapaa silloin tällöin eikä "velvoitteita" olla väleissä ole. Ei ole sitä vuosien ja kuukausien yritystä ja mahdollista "pakko"seurustelua.
Hyvä on.
Voin perua sen vanhan sananparren:
"sitä sanaa ei sano, joka ei vastaan tule"
En missään nimessä laskettele kirouksia kenenkään päälle.
Joten perutaan, perutaan...
saat olla oikeassa kaikin tavoin.
Ehkä mielesi nyt parempi?
Edelleen.
Ei tämä minulle niin iso asia ole, että muuttaisi mieltä tai tuulta mihinkään suuntaan.
Se on sitten ihmeellistä, että jos kirjoitat oman mielipiteesi, joka on eriävä, niin heti olet muka purkamassa jotain mielipahaa ja patoutumaa. Pyh.
Siis mitähän olet nyt ajamassa takaa?
Jos ao. koki kyseisestä viestistäni jonkin kirouksen langetetun ylleen, niin pyydän anteeksi. En kiroa häntä.
Riittääkö?
Meillä tuo sama yli-ystävällisyys ja hali-hali varmaan liittyy myös siihen ujouden peittämiseen. Omien sukulaisten kehuminen taas huonon itsetunnon peittämiseen. Näin ainakin olemme antaneet itsemme uskoa päästäksemme vähemmällä...
Kaikesta hyvästä uskostamme huolimatta vihlaisi, kun poiketessamme heillä äitini hautajaisista tullessa, oli anoppini pukeutunut oikein poikkeavan räikeän iloisen värisiin vaatteisiin...
Mikä teitä nyky minijöitä oikein riivaa? Heti sukuun päästyänne alatte kasvattamaan ja kouluttamaan appivanhempianne.
Antakaa vanhusten olla ujoja jos he sitä ovat. Ei heistä mitään "smooll tookia" suoltavia tyhjän naurajia ja seurapiiri-silakoita tule vaikka kuinka yrittäisitte.
Ennenvanhaan kun lapsia vielä kasvatettiin oli sanonta " Mies se tulee räkänokastakin, mut ei tyhjän naurajasta".
ei todellakaan ole vanhus eli millä vuosituhannella kenties elät?
Sen ikäiset ovat työssäkäyviä ja ympärimaailmaa matkustavia ja taiteesta ja tieteestä kiinnostuneita suhteellisen nuoria ihmisiä.
Siinä 85-90-vuoden nurkilla voidaan jo puhua senioreista eli suht. iäkkäistä.
Minulla 60 v on yhdeksäs kirja valmistunut tänään.
Minä siis olen vanha höppänä, mikä sinä sitten olet?
Olen paljon alle 60v enkä ole anoppi. Sen verran on kuitenkin ikää etten alkaisi 20-30v pillin mukaan tanssimaan.
Huomioi omassa erinomaisuudessasi kuitenkin etteivät kaikki 60v ole mitään kosmopoliitteja ja maailman matkaajia, eivätkä myöskään lasi kädessä "sivistyneesti seurustelevia" vaikka miniä kuinka haluaisi.
Itse olen aina katsonut ettei minulla ole oikeutta alkaa "kouluttamaan" itsestäni iäkkäämpiä ihmisiä. Itseäni vanhempien kunnioituksen olen oppinut jo kotikasvatuksessa.
Niin miniä ja appivanhemmathan ovat kuitenkin eri sukupolvea, ovatpa sitten minkä ikäisiä tahansa.
Enhän minä tosiaan toivo, että appivanhempani seurustelisivat sivistyneesti lasin kädessä. Toivoisin ihan normaaleja käytöstapoja, että sanottaisiin muille vieraille päivää, vaihdettaisiin pari sanaa, kunnioitettaisiin muita ihmisiä. Tähän ei minusta vaadita mitään kosmopoliitteja. Ja tosiaan toivon tätä ihan siksi, että minut on kotona kasvatettu ottamaan muut huomioon. Ja tosiaan kunnioittamaan myös itseäni vanhempia ihmisiä, siksi en ole appivanhempieni kanssa riidoissa. He vain eivät iästään huolimatta ole kumminkaan kovin kunnioitettavia ihmisiä, eikä heiltä löydy kunnioitusta muita ihmisiä kohtaa.
Miksi yritätte väkisin tulla toimeen heidän kanssaan?
Jos he ovat sellaisia kun ovat?
Ei kaikkia ole pakko jaksaa ja jos suhteiden pitäminen vie kokonaan voimasi niin älä jatka sitä itsesi piinamista enää vain annat luvan päästä irti.
Jos heidän käytöksestään huokuu se jokin ikävä puoli niin mikset peräänny.
Kaikki vaan ei tule toimeen toisten kanssa ainakaan väkisin ja onhan sinulla miehesi. Anna miehesi välillä käydä heitä moikkamassa eli omia vanhempiaan. Ei sinun ole pakko sinne mennä.
Minulla tuli raja vastaan n. puoli vuotta sitten kun kaikki alkoi olla niin pitkällä että jokainen asia oli mun syytä anopin mielestä. En ole käynyt anoppilassa sitten puoleen vuoteen ja elämä on alkanut taas hiljakseen maistua. En jaksanut enää sitä joten mittani tuli täyteen.
Enkä nyt itsekään enää tiedä mitä tässä avioliitossa on järkeä? Koska meidän suhde on mieheni kanssa kai hieman asian takia etääntyny.
Vaikka itse hän väittää että ei mitään häntä vaivaa.
Kaikki sympatiat aiheen aloittajan puolelle. Ymmärrän täysin joka sanan.
Itse oon reilu parikymppinen miniä. Missään vaiheessa en oo anopille mistään valittanut, mutta mitta tuli täyteen. Pientä vittuilua ja pieniä loukkauskia kestin 4 vuotta mukisematta, mutta sen kerran kun mua todella loukataan niin saa anoppikin tietää että mun lähipiiristä karsitaan armottomasti kaksinaamaiset kusipäät pois.
Nyt olo on helpottunut kun tein selväksi ettei häneltä tarvita mitään. No more mr.nice guy.
Toivon vaan, ettei parisuhde kärsi niin pahasti että tähän kaatuu, mies kun on niin läheinen äitinsä kanssa.
Anoppi teki itsestään niin täydellisen pellen että on mahdotonta sellaista kunnioittaa, ja tekopyhälle tyypille en kiitollisuuden velassa ole. Saa työntää auttavan kätensä suoleensa.
Jos ei olis riskiä et menee omakin perhe hajalle niin suosittelisin kaikille että haistattakaa niille vittumaisille anopeille pitkät paskat ja pää pystyyn. Hyvältä tuntuu!
Huojentuneena olen lueskellut palstan viestejä. Ja ajattelin mieltäni purkaa minäkin.. Itse olen ollut naimisissa yli kaksikymmentä vuotta ja kärsinyt huonoista sukulais-suhteista koko ajan.
Onneksi on välimatkaa heihin 250-300km, joten ei tarvitse tavata heitä kuin muutaman kerran vuodessa ja sekin tuntuu hyvin raskaalta. On niin äärimmäisen kiusallista kuunnella joka vierailulla heidän valittavan milloin mitäkin vaivoja. Ja yleensä vierailujen ajan anoppi on keitttiössä(vaikka kieltäytyisimme kahvista tai muusta tarjottavasta), appi tuijottaa televisiota eikä hänellä juuri ole puhuttavaa minulle tai lapsenlapselleen tai edes omalle pojalleen.
Koskaan minä en ole saanut heiltä minkäänlaista tuen ilmaisua, päinvastoin avioliittoni alkuaikoina kritisoin miestäni heille(aiheesta), appeni tokaisi: minulle ei tarvitse tulla valittamaan ja anopillani hyvin samanlaisia kommentteja. Erityisen loukkaavana muistan appeni kommentin: on se perkele kumma jos toi sinun mahasi ei tuosta ala kasvamaan. Eli kuten monet meistä tietävät sen, että jälkikasvun saanti ei kaikille ole yhtä helppoa!
Appivanhempieni mielestä heidän kaikki lapsensa ovat niin täydellisiä vain miniät ovat viallisia!!
Jännästi sitä lukee toisen kirjoittamia viestejä, ehkä juuri silleen kuin kirj. ei tarkoittanut:
matkaat siis 250-300 km kylään ja kieltäydyt kahvista...?
- joten anoppi miettii, miksi hänen tarjoomiset ei kelpaa.
anoppi kertoo omista kolotuksistaan small talkina ja saadakseen sympatiaa.
-miniä istuu soffalla peitellen kiusaantunutta ilmettään osaamatta vastata vanhan naisen lonkkavaivoihin kommentteja
Nuori miniä moittii (=kritisoi) vanhahkolle naiselle tämän poikaa (aiheesta).
- anoppi ja appi ajattelevat, että miniä asettuu heidän yläpuolelleen, ja pitää itseään erinomaisena ja virheettömänä.
Myöhemmin appi maksaa potut pottuina, kun tuumii että hieno miniä on pihtaaja, eikä näinollen tule raskaaksi.
Vuosien myötä pojan perheen vieraillessa appi keskustelee heidän kanssaan katsomalla televisiota.
-Poika ja lapsenlapset keskustelevat samalla tavoin vaarin kanssa.
Kenen syy? Vaiko kenenkään?
Meillä oli aikas lailla sama tilanne appivanhempien kanssa kun appiukko vielä eli. Sitten, kun hän kuoli anoppi muuttui aivan kamalaksi. Päivittäisiä haukkuma soittoja ja viestejä. Keksi syitä ja ravasi oikeusaputoimistossa ja syytti meitä vaikka mistä (Vaikka itseasiassa on meille velkaa, kun avustettiin uuden asunnon ostossa)... Kohta kaksi vuotta sitten miehelläni meni hermot ja sen jälkeen emme ole anopin luona käyneet. Törky viestejä lähettelee edelleen, mutta niihin ei mies vastaa. Minä en ole asiaan sen paremmin kantaa ottanut siis neuvonut miten toimia, muuta kun tukenut miestäni hänen päätöksissään. Raskasta välillä miehelläni on, mutta parempi näin kun täyspäiväisenä sylkykuppina oleminen...
Ennen appiukon kuolemaa kohdistui nälviminen/haukkuminen siis minuun, mutta nyt on anoppi laajentanut sukuuni ja mieheeni, omaan poikaansakkin... Lapsemme sentään ovat saaneet olla rauhassa.
Toivottavasti teillä ei tilanne tästä enää pahenisi.
Voimia...
En edes loppuun asti jaksanut lukea, kun kihahti niin - tämän on pakko olla provo, ei noin hulluja voi ollakaan!!
Voi hellanduudelis sentään, vai ei naisparka ollut kiinnostunut jonkun sinun kaverisi muksun nimestä - minä olisin TOSI huolestunut, jos olisi. Ja miksi ihmeessä hän haluaisi katsella sisaresi hääkuvia? Etkö todellakaan ole kuullut varmasta hyvästä tavasta heittää vieraat ulos kohteliaasti - kaiva esiin viime loman valokuvat...
Tämän pidemmälle en jaksanutkaan, ehkä sieltä olisi tullut esiin vielä oikeitakin ongelmia. Minä en muuten muista serkkuni lasten nimiä, lukumäärän sentään - ainakin viime päivityksen :D
siitä kuinka miniä kaivamalla kaivaa esiin ongelmia saadakseen syyn vihata puolisonsa perhettä.
Lueskelin kirjoituksiasi, yritin olla objektiivinen ja sain tuosta isosta kokonaisuudesta tällaisen kuvan:
Lapsuudenkotisi on ollut hyvin erilainen, kuin miehesi koti. Vanhempanne ovat kovin erilaisia. Eli tämän vuoksi myös tutustuvat ihmisiin erilailla. Eli eivät osoita sinulle tai vanhemmillesi mieltään, vaan OVAT SELLAISIA. Eivät koe vanhempiasi omanlaisikseen. Ehkä sinun pitäisi hyväksyä tämä? Sinä koet, että appivanhempasi ovat epäkohteliaita, ehkä he kokevat halusi "tunkea" vanhempasi heidän elämäänsä väkisin, epäkohteliaana? Jos appivanhempasi ovat kertomasi mukaisia sulkeutuneita ihmisiä, voivat kokea vanhempiesi sosiaalisuuden hyökkäävänä, tungettelevana, jopa moukkamaisena?
Kerrot, että olet AINOA ei-verisukulainen, johon appivanhempasi pitävät yhteyttä. Kuitenkin kerrot, että rajoitat tapaamisia heihin. Miten voit tietää siis heidän yhteydenpitonsa muualle? Tai heidän eristäytyneisyytensä? Heillä voi olla kovinkin vilkas seuraelämä OMANLAISTENSA ihmisten kanssa.
Kerrot, että rajoitat tapaamisia, koska et siedä anopin arvostelua. Ehkä anoppisi "puuttuu" lastesi kasvatukseen siksi, että kokee, että et päästä häntä lähelle omia lapsenlapsiaan? Ehkä tämä rajoittamisesi aiheuttaa hänelle myös niin paljon surua ja mielipahaa, että hän ei halua kokea tätä kolmatta kertaa sinun taholtasi ja siksi itse koin tuon hänen "määräyksensä", että ette enää lapsia tekisi, jonkinlaiseksi mielenilmaukseksi.
Et halua anoppiasi lapsiasi hoitamaan, ettei sisusta kämppää uudestaan. Vie lapset siis heille.
Anoppi valvoo lasten ruokavaliota? Jos lapsesi ovat hänellä sen päivän hoidossa ja saavat sitä ruokaa, jota siellä tarjotaan ja vielä nälkään jäävät(mitä en usko), varmasti heidät sitten ruokit kotona. Yhden päivän "ruokavalionmuutos" ei vielä kyllä mitään syömishäiriötä aiheuta.
Anoppi arvostelee? Ehkä haluaa jotenkin saada kanssasi aikaan keskustelua, haluaa selvittää, millainen ihminen olet. Se yleensä onnistuu sitä kautta, että keskustelee ihmisen kanssa niistä asioista, joiden tietää liittyvän toisen elämään ja uskoo kiinnostavan. ARVOSTELEEKO OIKEASTI, VAI OTATKO JOKAISEN KESKUSTELUYRITYKSEN ARVOSTELUNA?
Anoppi kehuu poikaansa ja tytärtään. Haukkuako pitäisi? Hän on näiden LASTENSA ÄITI, vaikka aikuisia ovatkin. Hienoa, että hän on heistä ylpeä. Annatko sinä muiden lapsille samaa huomiota, kuin omillesi?
Appesi sanoi, ettei isäsi olisi kannattanut ostaa uutta autoa. Keskusteletteko muuten kuinka paljon appesi kanssa, vai onko hän tavallinen suomalainen jörrikkä? Oliko tuo todella kateutta, vai vain hänen tapaisensa yritys luoda keskustelua kanssasi edes jostain, (vaikka sitten edes siitä, josta hän(mies) tietää, autoista)?
Suo anteeksi, mutta kirjoituksesi vaikuttivat hieman herkkänahkaisilta. Niinkuin haluaisit, että asiat tehdään, "niinkuin meillä on aina tehty" ja muunlaiset tavat otat heti itseesi. Näet anoppisi vain roolissaan anoppina, et ihmisenä.
Suo anteeksi, jos olen väärässä. Minä, niinkuin kaikki muutkin, katsomme asioita eri näkökulmista. Myös anoppisi.
Toki ymmärrän, että lapsuudenkotini on hyvin erilainen kuin mieheni koti. En ole tosiaan tunkenut vanhempiani appivanhempieni elämään, heidät olen toki kutsunut ristiäisiin ja nyt siis synttäreille. En oikein usko, että kukaan vanhempani tunteva voi pitää heitä mitenkään moukkamaisina. He ovat sellaisia vanhanaikaisen kohteliaita ihmisiä, jotka eivät tosiaan tunge itseään minnekään. Mutta tästä lähtien juhlia pidetään siis aina kahdet.
Mieheni, joka eli 20 vuotta vanhempiensa kanssa, voi vahvistaa, että appivanhemmillani ei ole minkäänlaista seuraelämää minkäänlaisten ihmisten kanssa.
Rajoitan jatkossa omia tapaamisiani appivanhempieni kanssa, lapsia ja miestäni he näkevät kuin ennenkin. Tähän mennessä olemme tavanneet n. kerran kahdessa viikossa, joskus useamminkin.
Anopin kielto yrittää vielä kolmatta lasta, liittynee hänen mielipiteeseensä, jonka mukaan toinen samaa sukupuolta oleva lapsi on turha. Hän surkuttelee perheitä, joissa on kaksi tyttöä tai kaksi poikaa puhumattakaan perheistä, joissa on kolme samaa sukupuolta olevaa lasta. Meillä kun on sekä poika että tyttö, kolmas lapsi on hänen mukaansa turha. Itselläni sukupuoliasia on aina ollut toissijainen, kaipaan kolmatta lasta, poikaa tai tyttöä.
Vuosien varrella olen joutunut taistelemaan jopa siitä, että voin viedä rotaviruksen saaneen lapseni sairaalaan. Anoppi soitti jopa miehelleni töihin estääkseen sen. Hän kokee sairaalaan joutumisen jotenkin häpeällisenä. Pidin pääni ja vein lapsen sairaalaan, jossa todettiin, että hän oli alkanut kuivua, joten hän joutui heti tiputukseen. Tapauksesta on vuosia, mutta anteeksipyyntöä tms. ei ole kuulunut. Muun muassa (ja muita tilanteita ja tapahtumia on siis pilvin pimein) en ole kovin innokas antamaan lapsia hänen hoitoonsa pitemmäksi aikaa. Mieheni sisar on kärsinyt anoreksiasta ja koko perhe laihduttaa aina. Yksi päivä ei varmaan nyt tappaisi tietenkään.
Anoppia ei ihan oikeasti kiinnosta pätkääkään, millainen ihminen olen. Hän jankkaa asioista vuosikausia, vaikka olen kohteliaasti ja toistuvasti selittänyt, miksi meillä on esim. pinnasängyn suojus, miksi en halua ruokapöytään leluja, miksi tyttöni ei voi käyttää Natusan-tuotteita (atopia) jne. Hän ei yksinkertaisesti voi sietää, että jotkut asiat poikkeavat hänen maailmastaan. Näitäkin asioita olisi siis vaikka kuinka paljon, luettelin vain vähäpätöisimpiä. Eli ei hän minuun todellakaan halua tutustua, eihän hän edes kuuntele, mitä sanon.
Appeni ei ole perussuomalainen jörrikkä vaan ilkeä ja kateellinen ihminen. Hän kokee jotenkin, että isäni auto on häneltä itseltään pois. Hän on myös sanonut, että isäni on aika kohta jo kuolla. Isä täytti 70 vuotta äskettäin. Hänen kommenteistaan voisi melkein olettaa, että hän toivoo isäni kuolevan. Syytä en voi käsittää. Ja hän ei siis sano mitään vitsillä.
Voi olla, että minusta saa herkkähipiäisen kuvan, kirjoitin aika lailla yleisellä tasolla antamatta esimerkkejä. Voi myös olla, että monet eivät ymmärrä, miten inhottava tällainen tilanne voi olla. Täällä on kirjoituksia anopeista, jotka avoimesti ilmoittavat vihaavansa miniöitään tms. Ehkä sellaista kokeneiden on vaikeaa ymmärtää minun tilannetta, jossa riitaa ei ole. Kaikki on päällepäin halihali-pusipusi, mutta se on vain kulissia. Tietyssä mielessä semmoinen avoin viha olisi varmaan helpompikin kestää kuin tällainen verhotumpi.
Kirjoituksesi kertovat paljon enemmän sinusta ihmisenä, kuin kirjoittamista henkilöistä.
Mistään en löytänyt, että kirjoittamasi asiat olisi sinulle miehen suvun puolelta vahvistettu. Kirjoituksesi on täynnä sanoja, "voi olla, luulisin, oletan" jne.
Miehesi sisarta pidetään prinsessana. Eli tämä prinsessan osa on kotonasi asuessasi ollut sinun ja olet täysin hölmistynyt, kun sinua ei sellaisena myös miehesi perheessä pidetä.
Kerrot välittäväsi kälystäsi, toisessa kirjoituksessa haukut itsekkääksi jne. Syy, miksi pidät kälystäsi, on se, että luulet hänen kääntyvän jossain vaiheessa perhettään vastaan. Kerroithan sen itsekin.
Et välttämättä ole edes aina eri mieltä anoppisi kanssa, vaan sinua pännii, kun hän "ei tee, niinkuin sinä sanot", niinkuin kirjoitit.
Miehesi mielestä hänen perheensä käytös on normaalia, kerroit hänen sanoneen näin. Tuo jo kertoo siitä, että "syy" ei ole sinussa, vaan tuo todellakin on normaalia heidän perheessään.
Tuo kertoo myös siitä, että pidemmän päälle suhteesi mieheesi ei tule kestämään. Hän on ja tulee entistä vahvemmin valitsemaan puolensa, koska SINÄ olet tehnyt tähän kaksi puolta. Suuri osa miehestäsi on juuri tuon kasvatuksen tuotosta, hän ei sille selkäänsä käännä. Mieti, tuntuuko miehestäsi, että sinä käännät selkäsi myös hänelle, kun jatkat tätä anopinkarkoitus-missiotasi.
Missään kohtaa kirjoituksissasi en ole huomannut, että hakisit syytä itsestäsi. Kerrot työstäväsi asiaa, mutta oikeasti kierrät koko ajan asian vierestä. Osoitat sormella miehesi sukulaisia, jotka eivät suostu muuttumaan mielesi mukaisiksi.
Sinä olet liittynyt miehesi sukuun, he eivät ole liittyneet sinun tai sinun sukuusi. Missään ei velvoiteta heitä sinua hyväksymään ja ehkä tämä kaikki on saanut alkunsa siitä, että olet tullut kuvioon asenteella "tässä teidän sukuun hieman hienompaa väkeä", niinkuin omasta perheestäsi annat jatkuvasti ymmärtää. Tuo asenne paistaa ns. oikeiden ihmisten silmään kaukaa.
Ehkä he näkevät sinussa jotain, mitä paljastit itsestäsi täällä. Vaikka sinä kuinka esität ja todistelet olevasi itse asiallinen ja kohtelias ja korrekti jne, ehkä he näkevät sinun lävitsesi. Täällä olet todistanut olevasi kaksinaamainen. Vai mitä itse ajattelet, haluttaisiko sinua itse olla ystävällinen, kohtelias tai edes väleissä ihmisen kanssa, joka sanoisi sinua yksinkertaiseksi? Näin kerrot miehesi suvusta.
Mitä jos miettisit, johtuuko heidän etäinen käytöksensä siitä, että sinä olet se, jota tässä pidetään yksinkertaisena? Ehkä syy ei ole heissä, ehkä he eivät vain kertakaikkiaan pidä sinusta tai eivät luota arvostelukykyysi? Niin, varmasti tuntuu uskomattomalta.
Minäpä kerron, miksi sinä olet turhautunut. Sinä olet hemmoteltu nirppanokka. (Tämän kertoi jo se, että jo nyt pidät meteliä tulevista 3- kymppisistäsikin). Koko valituksesi riisuttuani kirjoituksistasi huokui ainoastaan minäminäminä- asenne. Kuinka SINUA kohdellaan huonosti. Kertaakaan et tuo esiin huolta esim, siitä, miltä miehestäsi mahtaa tuntua. Sinusta olisi vain tärkeää, ettei kukaan huomaa, että teillä ei ole välejä appelaan. Tai miten lapsesi reagoivat siihen, että äiti ei käy mummolassa. Toivottavasti olet edes sen verran fiksu, ettet hauku miehesi äitiä lastesi kuullen. Muutenhan jo käytät lapsiasi aseena heitä vastaan.
Sinua tyttökulta ei kohdella huonosti. Sinua kohdellaan täysin samalla tavalla, kuin tämä perhe kohtelee kaikkia ulkopuolisia, jollainen sinä oletkin. Sinun päätettävissäsi, katsotko heitä nyt ihmisinä, hyväksyt heidät sellaisenaan ja sopeudut. Tai sitten lopetat tuon poraamisen ja teet asialle jotain: joko nostat kissan pöydälle tai lähdet kävelemään ja etsit itsellesi ja arvollesi sopivat appivanhemmat ja suvun (vaikka mahtaako tarpeeksi hienoa löytyäkään).
Onneksi olet vielä nuori, sinulla on aikaa oppia nöyryyttä.
Aika kovaa tekstiä. Lyöt tahallasi lyötyä. Kyllähän tuo miniän appiperhe on erikoinen, jos lapsen pinnasängyn suojus puhututtaa vuosia, ja jos lapsen sairaalaan vientiä pidetään häpeällisenä ym.
Miniäkin käsittää ettei appiperhe miksikään muutu, hän kyseleekin miten voisi päästä hankalan ihmissuhteen yläpuolelle ja samalla säilyttää kohtuulliset välit.
Olin täysin varautunut siihen, että tällaisiakin vastauksia tulee.
Kirjoitan paljon omista kokemuksistani, siis miten asiat koen. Ja etsin syitä siihen, miksi kohtelu on ollut tällaista. Asiaan liittyy siis paljon arvailuja siitä, minkä arvelen olevan taustalla, tai mikä ehkä on syynä. Totuuttahan en tiedä. Mutta tuossa oli kyllä ihan hyvä idea, voisin jatkossa aina kysyä suoraan, miksi anoppi jankuttaa kuudetta vuotta siitä, että poika pitää opettaa oikeakätiseksi, vaikka olen biljoona kertaa sanonut, että kätisyyttä ei voi vaihtaa, se on itse asiassa vahingollista. Näin voisinkin tehdä.
Mieheni sisar on reilusti yli kolmikymppinen eikä asu enää kotona. Sanoin häntä itsekeskeiseksi en itsekkääksi. Pidän ja välitän hänestä silti, en siksi, että hänestä tulisi minulle jonkinlainen käsikassara anoppia vastaan, vaan siksi, että hän on oikeasti hyvä ihminen. Se, että hän on alkanut ajatella asioita ihan itse, on minusta positiivinen asia, ei siksi, että hän ajattelisi samalla lailla kuin minä, vaan siksi, että hän alkaisi ajatella ihan itse eikä vain toistelisi muiden mielipiteitä.
Meidän lastenkasvatuksessa on säännöt, se on totta. Ja toivon, että niitä noudatetaan. Nämä säännöt eivät ole minun luomiani, olemme päättäneet niistä yhdessä mieheni kanssa. Ja minua kyllä pännii, jos anoppi tieten tahtoen tekee näitä sääntöjä vastaan. Se aiheuttaa hämmennystä myös lapsissa. Mutta anopin kotona olen aina noudattanut hänen sääntöjään, vaihtanut vaipan sille varatulla paikalla, syöttänyt lapset siellä, missä anoppi haluaa, imettänyt siellä huoneessa, jossa anoppi haluaa jne.
Mieheni mielestä hänen vanhempiensa käytös on normaalia heille. Hän ei kuitenkaan pidä sitä oikeana. Toki tilanne on hänelle vaikea, ja siksihän minä täällä kirjoittelenkin, kun yritän jotenkin päästä asian herraksi. Ja en ole muuttamassa mieheni sukulaisia, yritän etsiä keinoja pärjätä tässä tilanteessa. Meerimailta olen onneksi saanut tosi hyviä ja hedelmällisiä vinkkejä.
Avioliitossa olen muodostanut perheen mieheni kanssa, ja meillä on nyt kaksi lasta. En koe, että olisin liittynyt mieheni sukuun, eikä hänkään ole liittynyt minun sukuuni. Olemme liittyneet toisiimme. Oma sukuni ei ole ns. hienompaa väkeä vain aivan tavallisia. Nuoruudessani kävin läpi ihan normaalit kapinat ja nyt välimme ovat hyvät. He eivät esim. ole ylioppilaita kumpikaan, ihan tavallisia ovat. Mutta nyt, kun olen nähnyt mieheni suvun, täytyy sanoa, että arvostukseni heitä kohtaan on noussut. Tunsin kyllä ylpeyttä, kun näin, miten he menivät kauniisti kiittämään pappia ristiäisten jälkeen.
En enää pidä mieheni vanhemmista, yritin pitää ja petyin monta kertaa. Ja nyt olen hyväksynyt, että minun ei tarvitsekaan heistä pitää eikä heidän minusta. Kipeä asiahan se on. Joku vastaajista arveli heidän olevan yksinkertaista sakkia, ja taisin myöntää, että siitäkin voi olla kyse. Ja olen ymmärtänyt, että he eivät yksinkertaisesti pidä minusta. Se on tullut ihan selväksi.
Mainitsin tosiaan tulevat juhlani, koska nyt lapsen synttärien jälkeen ne ovat seuraavat juhlat. Pidin myös meteliä lapseni synttäreistä :)
Tähän saakka olen käynyt anopilla ihan normaalisti, ehkä pari kertaa koko aikana olen jäänyt pois. Lapsilleni en ole heitä haukkunut tietenkään. Ja mieheni hyvinvointi on aivan avainsyy, miksi yritän etsiä keinoja selviytyä tässä kovin kurjassa tilanteessa.
Minulla on kaksi aivan ihanaa lasta ja hyvä, rakas aviomies. En missään tapauksessa aio lähteä kävelemään tästä perheestäni vain sen vuoksi, että appivanhempani ovat niin vaikeita ihmisiä.
Tässä tilanteessa on turha nostaa kissa pöydälle, kuten itsekin sanot, appivanhempani ovat sellaisia kuin ovat. Kyse on nyt siitä, miten heidän kanssaa voi pärjätä menettämättä mielenterveyttään. Mieheni sisar on varoittava esimerkki siitä, mihin liiallinen nöyryys ja mukautuvuus johtaa.
Olen todennäköisesti huomattavasti vanhempi kuin sinä, lapsemme ovat jo teini-iässä. Appivanhempani ovat vielä hyvässä kunnossa, samoin kuin omat vanhempani. Itse olen sosiaalisesta, isosta suvusta. Mieheni isä on perheensä ainoa lapsi ja näin ollen mieheni suku on pieni. Mieheni vanhemmat eivät ole noin sosiaalisesti eristäytyneitä, mutta suku ei näytä merkitsevän heille mitään. Jos minun suvussani joku pitää pienet syntymäpäivät, hän kutsuu sinne lähisukunsa. Jos mieheni suvussa joku pitää pienet juhlat, sinne kutsutaan pari parasta ystävää, mutta ei sukulaisia. Jossain vaiheessa mieheni suvun "omituisuus" oli minulle ongelma, mutta olen päässyt sen yläpuolelle.
Anoppi olisi varmaan halunnut pitää miniöihinsä läheisempää yhteyttä. Suhde oli kuitenkin keinotekoinen, koska hän aina ylistää poikiaan tiukan paikan tullen ja syy ongelmiin on aina miniöissä. Itse lopetin yhteydenpidon kokonaan ja mieheni käy kotonaan niin usein kuin haluaa. Jossain vaiheessa tunsin huonoa omaatuntoa, kun en muistanut heidän syntymäpäiviään tai ostanut joululahjoja, mutta ajattelin, että he ovat onnellisempia eläessään tavallaan.
Jos et halua anoppisi kommentteja keskeneräisiin asioihin kuten kolmannen lapsen hankintaan, älkää kertoko hankkeistanne appivanhemmillenne. Kertominen on sama kuin hakisi tukea päätöksille ja kannattaa muistaa, että kaikki eivät ole asioista samaa mieltä kuin te. Itse kerroimme viimeisestä raskaudestani appivanhemmilleni viikkoa ennen synnytystä. Eipä tarvinnut kuulla kommentteja. Asumme siis todella kaukana toisistamme.
On oikeastaan aika hämmästyttävää, että näinkin erilaisista perheistä tulevat ihmiset viettävät pian kaksikymmentävuotishääpäivää. Oli minullakin joskus unelma isoista molempien sukujen juhlista, mutta olen luovuttanut appivanhempieni suhteen. Olemme kuin puolitutut, likeisemmän yhteydenpidon yrittäminen olisi väärin kaikkia osapuolia kohtaan. Anna appivanhempiesi elää omaa -minustakin omituiselta vaikuttavaa - elämäänsä. On kipeää myöntää, että osa unelmista särkyy jo tuossa vaiheessa elämää, mutta saatte rakennettua omasta perheestänne kyllin hyvän perheen ilman appivanhempiannekin.
"He eivät esim. ole ylioppilaita kumpikaan, ihan tavallisia ovat. Mutta nyt, kun olen nähnyt mieheni suvun, täytyy sanoa, että arvostukseni heitä kohtaan on noussut."
Hyvä, että nyt osaat arvostaa vanhempiasi, vaikka eivät ylioppilaita olekaan. Sehän onkin niin iso meriitti nykyään.
Ja just noin otetaan yksi lause irti asiayhteydestä ja saadaan vedettyä ihan minkälainen johtopäätös vain.
Luepa koko ketju, niin ehkä ymmärrät asiayhteyden.
"Tunsin kyllä ylpeyttä, kun näin, miten he menivät kauniisti kiittämään pappia ristiäisten jälkeen."
Tunsit ylpeyttä omista vanhemmistasi.... mutta annasolla jos anoppisi ja appesi olisivat toimineet samoin? suureen ääneen olisit täällä itkenyt kuinka sinun emmännyyttäsi on tallottu ja varpaillesi astuttu, kuinka anoppi yrittää astua rooliin joka kuuluu sinulle.
Onhan noita miniöiden kirjoituksia vastaavista tapauksista ollut tässä vuosien varrella.
Kiitin toki itse mieheni kanssa pappia ensin, vanhempani kiittivät lähtiessään kauniista puheesta. En tosiaan olisi loukkaantunut, jos appivanhempani olisivat tehneet samoin.
Tarkoitin tuolla koulutusasialla sitä, että en tosiaan ole lähtöisin mistään hienoista piireistä, ihan tavallisesta työläiskodista. Enkä siis "tullut mieheni sukuun ajatellen tuovani siihen mitään hienoa lisää", kuten tuolla edempänä ajateltiin.
Papin kiittäminen osoittaa vaan että tytön vanhemmilla on sosiaalisia taitoja ja osaavat olla kohteliaita. Miehen vanhemmilta nämä taidot tuntuvat puuttuvan kokonaan.
Näitä kirjoituksia seuratessa on silmääni pistänyt miten eräät täällä etsivät kaikista kirjoituksista aina vaan negatiivisia asioita ja ilkeilevät vastauksissan. Mikä teitä oikeen vaivaa? Jos et osaa auttaa tai neuvoa aloittajaa niin onko pakko vastata ollenkaan? Vai etkö voi ilkeälle luonteellesi vaan mitään?
Etsivät negatiivisia asioita? ALOITTAJA kirjoittaa negatiivisia asioita, ei niitä kukaan ole etsinyt. Kaikenlisäksi aloittaja kirjoittaa ristiriitaisesti itsensä kanssa, eli yhdessä kirjoituksessa kertoo jotain ja toisessa antaa asiasta ihan eri kuvan. Kun näihin ei sitten kommentoi aloittajan haluamalla tavalla, se on heti ilkeilyä?
Kyllä minusta tässä on tullut useita neuvoja jokaiselta kirjoittajalta. Tervettähän on joskus katsoa myös itseään peilistä. Joskus siihen tarvitsee vain hieman isomman kimmokkeen ja tämähän näiden kriittisesti kommentoivien tarkoitus on. Joskus tarvitaan aika kärkeväkin sana, että huomaa aukaista silmänsä.
Ikävää, että koet kaikki eriävät mielipiteet ilkeilyksi ja kyvyttömyydeksi/haluttomuudeksi auttaa.
Nimenomaan nämä palstat ovat keskustelua varten. Kritiikki on yksi keskustelun muoto. Ilkeily ei sitä ole! Eriävän mielipiteen voi sanoa niin monella eri tavalla.
Aloittaja pyytää neuvoja miten selvitä moisen anopin kanssa. Hyviä kommentteja on tullut monia. Kritiikkiäkin on tullut, asiallista sellaista.
Kauan näitä juttuja seuranneena pystyy erottamaan nämä jotka käyvät antamassa aina vaan jonkun ilkeän kommentin ketjussa kun ketjussa. Oikeesti jotkut on vaan luonteeltaan sellasia. Valitettavasti.
Se on sitten hyvä, että on jo meikäläisenkin luonne selvillä ihan muutaman viestin perusteella. Hassua vaan, etten ole ennen tätä ketjua palstalla edes vieraillut.
Oletko miettinyt, mitä anoppisi käytöksen takana on? Tuli mieleeni esim. tuosta mainitsemastasi hätäkaste- asiasta. Eli tiedätkö, onko hän mahdollisesti joutunut itse elämään sellaisen tilanteen läpi? Millainen anoppisi on ihmisenä, ei anoppina? Tähän en usko sinun pystyvän vastaamaan Rehellisesti.
Ja jos tuo arvaukseni osuu oikeaan, eikö se olisi myös selitys sille, miksi anoppisi hätääntyi, kun lapsenlastaan oltiin viemässä sairaalaan? Jos hänellä itsellään liittyy sinne kipeitä muistoja, joita ei halua elää uudestaan, eikä soisi muillekaan? Onko hänellä ollut kolmas lapsi, jonka on menettänyt?
Aika tylyä analyysia. Oletan, arvelen, veikkaan että on ihan ammattitaitoiset ja pätevät psykologit asialla?
Sitä on niin saatanan vaikea käsittää miltä tuntuu tuollainen tilanne jos ei itse ole vastaavaan joutunut. Mutta niin, eihän täydelliset, empaattiset, ylitsevuotavan älykkäät ihmiset mitenkään voikaan joutua kokemaan kylmää kohtelua, vai mitä?
Nirppanokkaiset prinsessat saa mitä tilaa, eikö niin.
Niin kovasti kun vaahtoatte tuosta appivanhempien kannalta ajattelemisesta, niin ajatelkaa vuorostanne tätä: mitä jos he ovat oikeasti kusipäisiä urpoja?
Varmasti ihan kivat kiksit saa kiusaamalla ihmisiä joilla on ennestäänkin paha olla. Täytynee kokeilla joskus. Menkää nyt siitä vaikka keuhkosyöpä potilaille vittuilemaan, että ettekös idiootit ole lukeneet niitä varoituksia askien kyljistä.
Nimimerkille elkää viittikö, joka koit esittämäni ehdotuksen loukkaavana tai asiattomana:
Minähän en tehnyt mitään analyysiä tai ilmaissut arveluani absoluuttisena totuutena, esitin vain kysymyksen, joka tuli mieleeni luetusta tekstistä. Yhden näkökulman asiaan. Siinä on vissi ero.
Mielestäni en vittuillut, vaan kysyin asiallisesti, onko ap miettinyt, mistä moinen voi johtua, jolloin asian voisi myös korjata/ ymmärtää vastavuoroisesti myös toista.
Olen tod joutunut vastaavaan -ja pahempaan- itse. Rakas anoppini(onneksi jo ex- sellainen)muutti aikoinaan viereiseen taloon minua ja miestäni kyttäämään, yms mukavaa. Päätti mitä saadaan ostaa, mitä vaatteita käytetään, miten lasten hoito järjestetään jne. Minä kuuntelin, suostuin, tottelin. Kun mies sitten alkoi juomaan ja hakkaamaan, olin kuulemma kerjännyt sitä. Myöhemmin, erottuamme, anoppi kertoi, että nuo kommenttinsa johtuivat siitä, että oli itse kokenut liitossaan vastaavaa ja ei halunnut nähdä sitä omassa pojassaan. Ja silloin minä ymmärsin myös anoppiani.
Kylmää kohtelua me kaikki joudumme kokemaan elämässämme jossain muodossa, se on fakta. Siksi onkin eriarvoisen tärkeää, kuinka siihen asiaan opettelee suhtautumaan.
Niin, alan kyllä kallistua täällä muutaman muun kanssa samaan mielipiteeseen ap kirjoittajan kypsymättömyydestä, koska arvelen, että nimimerkin elkää viittikö- takana on juurikin aloittaja, kun noin kovasti älähti. Ja varsinkin, kun vielä tituleeraa aloittajaa täydelliseksi, empaattiseksi ja ylitsevuotavan älykkääksi ihmiseksi. Mitä kuvaa minäkään en ikävä kyllä aloittajasta parhaalla tahdollanikaan saanut. Mutta tämäkin vain arvelua, ei sitä vittuilua.;)
Enkä saa mitään kiksejä, yritin ihan oikeasti vinkata aloittajalle, että mitä jos anopin loukkausten takana on pelko, että läheiset joutuvat kokemaan jotain pahaa, ehkä jopa jotain sellaista, mikä on koskettanut hänen elämäänsä jollain tasolla, eli tietää, millaista se on. Kehotin miettimään syitä, ei vain niitä seurauksia.
Luetun ymmärtäminen on sallittua, jopa suotavaa.
Anoppini ei ole koskaan joutunut hätäkastamaan ketään, eikä hän ole menettänyt kolmatta lastaan. Eli minunkin on todella vaikeaa ymmärtää, mistä nuo mielipiteet kumpuavat.
Kirjoittelen täällä vain tällä nimimerkillä, siis Miniäippänä. Voin olla kypsymätön mutta en kuitenkaan niin kypsymätön, että puolustaisin itseäni toisen nimissä. Ja kirjoittelen juuri siksi, että koen nyt kahdeksatta vuotta tätä kylmää kohtelua ja etsin keinoja pärjätä. Olen siis hyväksynyt, että tätä elämä tulee olemaan, etsin vain keinoja, joiden avulla itse pysyn järjissäni.
Minäkin olen vuosikaudet yrittänyt ymmärtää, etsinyt syitä anopin käytökseen milloin mistäkin. Eli yritän ymmärtää, miksi hän suhtautuu minuun tosi kurjasti. Syiden etsimistähän tämä kirjoitteluni paljon on. Kaikkea en tässä voi kirjoittaa, vain oikeastaan vähäpätöisimpiä juttuja.
Sinun anopillasi oli syynsä käyttäytyä noin kuin käyttäytyi ja ymmärrän, että sinusta tuntui varmaan jotenkin vapauttavalta, kun sinulle selvisi, että huono kohtelu ei johtunut sinusta itsestäsi vaan anopin surullisesta menneisyydestä. Meidän tapauksessa tuollaista syytä ei ole.
Olet ikäänkuin sitoutunut hankalaan anoppiin.
Yksi alistumistasi vahvistava elementti on, että etsit syytä siihen, miksi anopin suhtautuminen on kurjaa.
Sinun pitäisi lopettaa kaikki tällaiset ajatukset ja toimet, mitkä tekevät sinusta altavastaajan anoppiin nähden.
Pikkuhiljaa toimiessasi näin, murennat pala palalta identiteettiäsi.
Sinun olisi vakuutettava itsesi, että anoppi ei voi olla hankaluudestaan huolimatta vastuussa järjissään pysymisestäsi.
Ensinnäkin sinun ei tarvitse ymmärtää anoppiasi ollenkaan.
Hyväksy se: en ymmärrä, enkä koskaan tule ymmärtämään.
(emmehän ymmärrä täysin paviaanienkaan käyttäytymistä, emmekä sitä paljon pohdi)
Sinun ei tarvitse etsiä syitä anopin käytökseen itsestäsi eikä hänen menneisyydestään eikä edes hänen geeneistään.
Hyväksy sekin!
On täysin mahdotonta kenenkään tulla tyhjentävästi tietämään, miksi anoppi on särmikäs nainen.
Anoppisi on taitavan ovela sitomaan sinut ja miehesi tällä greisillä käytöksellään. Jos ei hänkään mieti sinun sielusi tuntoja ja olemusta, niin miksi sinun pitäisi se tehdä?
Anoppisi ei myöskään yritä sinua ymmärtää, miksi sinä tekisit hänelle niin?
Olet kuin hiiri, joka etsii ulospääsyä. Ja anoppi on kissa, joka seuraa sisäänpäin huvittuneena moraalista kamppailuasi.
Hän on saanut yliotteen identiteetistäsi. Sinun on uskallettava myöntää tämä. Ja uskallettava myöntää, että vaikka olet itsenäinen, niin anoppiasiassa itsenäisyydessäsi on halkeamia.
Sinulla on se hankala tilanne, että olet jo avioliiton alussa päästänyt anopin tunkemaan nokkansa reviirillesi. Nyt on hirvittävän vaikea häätää hänet kauemmas.
Mutta ei mahdotonta!
Oletan, että joudut valinnan eteen.
Jos aiot vapautua anopin tyranniasta, niin joudut rikkomaan välit appivanhempien kanssa, jopa ehkä lopullisesti.
Alitajunnassasi tiedät tämän ja senvuoksi olet ahdistunut ja sinusta tuntuu, että et saa tarpeeksi tyydyttävää vastausta.
Minulla on kai ollut semmoinen ihanne mielessäni, että pärjäisin hyvin miehen suvun kanssa. Oma äitini ja hänen anoppinsa pärjäsivät todella hyvin, minulla oli läheiset suhteet molempiin isovanhempiini. Semmoista tilannetta olen tässä kai yrittänyt rakentaa meillekin.
Ymmärrän tosi hyvin, että minua kritisoidaan. Ennen olisin varmaan itsekin neuvonut tällaisista ongelmista kärsivää syyttämään itseään. Ja syytänkin itseäni. Vuosikaudet mietin, mikä minussa on vikana hyvinkin henkilökohtaisella tasolla, kunnes tajusin, että eiväthän appivanhempani itse asiassa edes tunne minua. He eivät kuuntele, mitä sanon, kysele koskaan mitään. Ei meillä ole mitään keskusteluja. Jos jotain keskustelua yritän viritellä, anoppi yleensä alkaa väittämään vastaan tai alkaa tekemään jotain muuta. Tulen yleensä toimeen ihmisten kanssa, ja minulle on ollut kova koulu myöntää, että joskus vastaan näköjään tulee ihmisiä, joiden kanssa ei vain pärjää. Ja jotka eivät pidä minusta, eivät edes halua pitää. Tämäkin olisi jotenkin käsitettävissä, jos he edes tutustuisivat minuun. Mutta he siis suhtautuvat minuun kurjasti minua edes tuntematta. Ilmeisesti vain siksi, että olen tällä "paikalla".
Olen itse yrittänyt ratkoa tilannetta olemalla jämäkämpi. Alussa olin lapsellisen ystävällinen, tottumaton ja nuorikin. Luulin, että ystävällisyyteen vastataan ystävällisyydellä. Nyt olen jämptimmin sanonut mielipiteitäni, mutta eipä auta sekään. Muutos on oikeastaan vain siinä, että anoppi on vaihtanut piiloilkeilyn ja painostuksen avoimemmaksi vihaksi. Toisaalta nyt mieskin ymmärtää minua paremmin.
Eli ei tosiaan ole muuta keinoa kuin etääntyä. Välejä en haluaisi lasten takia katkaista täysin. Tämä on niin selkeä vastakohta sille, miten haluaisin asioiden olevan, että olen varmaan tässä kierrellyt ja kaarrellut ja koettanut keksiä, olisiko olemassa jokin muukin ratkaisu.
Olen tosiaan turhaan yrittänyt ymmärtää appivanhempiani. Heidän kotonaan on ollut mielenterveys- ja alkoholiongelmia, ja molempien vanhemmat ovat olleet useita kertoja naimisissa. Ehkä osa tunnekylmyydellä selittyisi sillä. Toisaalta en tietenkään voi olla kenenkään terapianyrkkeilypussi, johon voi purkaa kertyneitä kaunoja.
Itse kirjoitin kirjeen mieheni siskolle n. 20- avioliittovuoden kokemusten jälkeen (sisko on anopin kanssa kimpassa ja yhtä hirveä kuin anoppikin, ellei hirveämpi!) Vertasin heidän käytöstään appiukon sukuun (joka on kohdellut aina fiksusti anoppiani), että mitäpä anoppi olisi itse tykännyt miniänä vastaavista tilanteista. Kerroin omia esimerkkitilanteitani heidän tölväisyistään ja tuntemuksiani niistä.
Ja kerroin, että haluan kiertää heidät kaukaa. Ja lopetin myös tapaamiset!
Nyt muutaman vuoden jälkeen on taas nähty kerran - korkeintaan pari vuodessa.
Ja yllätys, yllätys: moittiminen, ojentaminen, tupatarkastukset ja kielteinen palaute ovat loppuneet. Mutta asioihin puuttuminen valitettavasti jatkuu: "Älä osta mattoja- on komeat lattiat, keittiöön ei saa ehdottomasti ostaa verhoja-ei tänne tarvitse mitään verhoja, yhtään taulua ei saa hankkia, puutarhaan ei saa ostaa mitään kaupasta, aittarakennukseen ei saa kunnostaa tiloja > ETTE TE TARVITSE"...., jne. (Olemme juuri muuttaneet vastakunnostamaamme taloon)
Ovat aina olleet hillittömän nuukia. Ja vaikka olemme mieheni kanssa aina eläneet pelkästään omilla rahoillamme ja minä olen jo saanut oman perinnönkin (olen jo >60v!), ja olemme olleet koko ajan hyvässä taloudellisessa tilanteessa, ovat vahtineet katkerina ja vahtivat näköjään edelleenkin MINUN ostoksiani. (Mies ja nuorisomme ovat aina saaneet kyllä käyttää rahaa).
Sanoisin kaikille nuorille miniöille, että laittakaa ehdottomasti anoppi ja suku heti alusta alkaen kohteliaasti ojennukseen. Muuten muuttuu vuosi vuodelta vaikeammaksi.
Vaikka menisi välit poikki.
Välittäkää omasta mielenterveydestänne! Vuosikausia jatkuva miniän simputus on samaa touhua kuin koulu- tai työpaikkakiusaaminen. Ja aiheuttaa yhtä suuret traumat ja aggressiot. Ilkeisiin ja röyhkeisiin ihmisiin eivät välit tule enää ikinä kuntoon, heitä haluaa vain ja pelkästään karttaa.
Omat lapseni perustavat parhaillaan parisuhteitaan.
Vannon, että aion kohdella miniää ja vävyä aina VIERAINA AIKUISINA. Tasavertaisina ihmisinä. Ystävällisesti, kohteliaasti, kunnioittavasti. En puutu, en käske, en komenna, en vähättele. Neuvoja annan vain jos pyytävät.
Siperia on opettanut.
Ja neuvon sorrettuja miniöitä kirjoittamaan kirjeen kokemuksistaan. Vaikka kirjettä ei lähettäisi.
Se helpottaa uskomattomasti!
Jotkut ihmiset vaan haluavat elää eritettyä elämää. Appivanhempasi ovat tällaisia ihmisiä. Mistä se sitten johtuu, niin siihen voi olla monia syitä. Sinun on vain hyväksyttävä heidät sellaisena kun ovat. Ovathan he kasvattaneet pojan jonka olet kelpuuttanut mieheksesi ja lastesi isäksi :)
Ihmiset jotka erkaantuvat/erakoituvat muusta maailmasta kadottavat osan sosiaalisista taidoistaan. Välinpitämättömyys sukuasi, ystäviäsi ja sinua kohtaan on juuri sitä sosiaalisten taitojen puutetta. Kun on kauan ollut poissa ihmisjoukoista sellaseen ykskaks joutuminen voi olla hankalaa esim. päivälliselle vanhempiesi kanssa ja lapsen synttäreille. Appivanhempasi eivät vaan koe oloaan rennoksi eivätkä osaa small talkia viraiden seurassa. Keittiöön vetäytyminen oli luonnollinen reaktio ei protesti.
Anoppisi näkee lapsissasi vain oman sukunsa piirteitä. Älä välitä minun anoppini tekee ihan samoin. En kyllä ole koskaan osannut loukkaantua siitä. Tottakai jokainen huomaa ne piirteet mitä eniten on elämässään nähnyt. Sinäkin sitten joskus kun saat lapsenlapsia näät heissä ensin niitä piirteitä mitä sinun lapsissasi tai suvussasi on ollut. Se on ihan normaalia!
Sanot anoppisi puuttuvan asioihisi. Se minua vähän jäi vaivaamaan miten hän saa tietää että olet esim. viemässä pukuasi pesulaan? Tai että olet laittamassa uusia verhoja? Käykö hän teillä niin usein vai kerrotko sinä hänelle nämä asiat? Mistä hän sai tietää teidän suunnittelevan kolmatta lasta? Varmasti välttyisit monelta mielipahalta jos et kertoisi anopillesi mitään omia ja perheesi asiota. Jos anoppisi utelee ja kysele niin opettele vastaamaan ympäripyöreitä mistä hän ei voi vetää mitään johtopäätöksiä ja alkaa väittelemään. Keskustele tästä myös miehesi kanssa ettei hänkään kertoisi liikaa teidän omista asioistanne. Anopin ei todellakaan tarvitse olla perllä kaikesta mitä teillä tapahtuu.
Summa summaarum. Minusta anoppisi on sisimmässään hyvin epävarma ihminen. Olet nuori, sosiaalinen ja itsevarma. Kaikkea sitä mitä hän ei tunne olevansa. Hän ei oikein tiedä miten sinuun tulisi suhtaantua ja peittää sen kyselemällä ja neuvomalla vähän liiankin innokkaasti. Sosiaalisten taitojen puuttuessa hän loukkaa sinua tahtomattaan. Toisaalta ilkkuminen ja tahallinen loukkaminen voi olla kateutta sinua ja itsevarmaa käytöstäsi kohtaan. Appesi ei ole elämässään saavuttanut sitä mitä olisi ehkä halunnut ja purkaa sen nyt sinuun vähättelemällä vanhempiesi tekemisiä. Hän on vain sisimmässään kateellinen vaikka tuskin sitä myöntäisi.
Minulla on ihan kiva anoppi ja appi, mutta silti en ole koskaan tuntenut tarvetta jakaa elämääni heidän kanssaan. Lasten ollessa pieniä kävimme n. 2 krt kuussa heillä. Nyt lapset koulu iässä ja käynnit vähentynyt kertaan kuussa. Appivanehmmat käyvät meillä lasten synttäreillä ja jouluna. Meillä on oma elämä, rutiinit ja omat ystävämme joiden kanssa jaamme arjen. En myöskään kerro anopille mitään meidän asioita koska minusta jokaisella pitää olla se yksityisyys. Samaa neuvo sinulle. Vähennä yhteydenpito minimiin. Anna miehesi ja lasten käydä heillä ja pidä sinä silläaikaa omaa aikaa. Vastaile anoppisi kysymyksiin, niin, en tiedä, ehkä, katsotaan, voi olla, en ola ajatellut jne, ympäripyöreetä mistä hän ei voi alkaa väittelemään. Pientä opettelua se vaatii, mutta kannattaa. Jos kuitenkin antaa neuvoja ja ohjeita niin anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Opettele olemaan välittämättä!
Elämämme on sellaista miksi sen itse teemme!
Tuossa oli paljon ihan asiaa. Itsekin olen ajatellut, että tuo anopin eristäytyneisyys tavallaan ruokkii noita minun oudoksi kokemia ajatuksia. Ja olen koittanut siksi ymmärtää. Ihmiset tekee valintoja, tuo eristäytyneisyys on heidän valintansa. En ole appivanhempiani muuttamassa, enhän täällä kysele, miten heidät saisi muuttumaan vaan miten itse pärjäisin heidän kanssaan paremmin.
Anoppini soittelee miehelleni ja utelee asioita häneltä. Häihimme hän puuttui liikaa, kyseli kovasti asioita ja minä kokemattomuuttani vastasin. Näin jälkikäteen ei tosiaan olisi niin kannattanut tehdä. Anoppini oli vain alusta lähtien ollut kovin vihamielinen, koin tuon kyselyn jotenkin ystävällisyyden eleenä. Mutta se johtikin sitten ihan muuhun. Tuota kolmatta lasta hän kysyi ihan suoraan, sanoin, että saa nähdä. Hän käy meillä kyllä aika usein. Tuo verhoasia taas liittyy meidän remonttiin, ostettiin siis uusi asunto muutama vuosi sitten. Apen piti tulla mieheni kanssa laittamaan kylpyhuonetta. Anoppi tulikin sitten yllätyksekseni mukaan joka kerta, kyseli ja komenteli. Katot oli pölyisiä, seinät piti pyyhkiä, keittiöön piti laittaa keltaiset verhot jne. Itse vastailin vähän ympäripyöreitä juuri konfliktin pelossa, mikä vain kiihdytti menoa. Ajattelen itse nyt jälkikäteen, että minun olisi alusta lähtien pitänyt ottaa aika napakka ja jyrkkä linja silläkin uhalla, että välimme olisivat tulehtuneet heti alussa. Eli meillä tuo ympäripyöreiden kertominen ei tehoa. Ja anoppi raivostuu hirveästi, jos olemme tehneet jotain, mistä hän ei ole kuullut.
Olen itse paljon pistänyt myös tuon eristyneisyyden ja epävarmuuden (itsekin arvelen anoppia jotenkin epävarmaksi) piikkiin ja antanut anteeksi kerran toisensa perään tai ainakin yrittänyt antaa. Hänessä on kyllä paljon ihan tahallista ilkeyttä ja vahingoniloa, jonka syytä on hankalampi käsittää. Hän oli lasten kanssa, kun kävin hammaslääkärissä. Ja voi sitä pettymystä, kun hän kuuli, ettei minulla ollut reikiä :) Ja voi miten hän ilahtuikaan, kun jouduin luopumaan hyvästä työtarjouksesta mieheni työn vuoksi. Jo ensitapaamisemme oli huono, anoppi oli vihamielinen, vaikka hän ei tiennyt minusta vielä yhtään mitään. Appivanhempani inhosivat myös mieheni ex-tyttöystävää. Mieheni erosi hänestä useita vuosia ennen kuin tapasi minut, joten ehkä appivanhempani tottuivat miniättömään elämään ja kokivat ja kokevat minun tunkeilijaksi.
Meillä jos esim. lapset sairastavat, anoppi ja appi voivottelevat äänekkäästi, miten mies nyt jaksaa. Minähän meillä olen aina hoitanut yövalvomiset, minkä appivanhemmat toki tietävät. Myötätuntoa, jota en enää edes odota, ei tosiaan tule.
On minustakin ihan normaalia nähdä lapsissa anopin omien sukulaisten piirteitä, mutta hän myös aktiivisesti kieltäytyy ymmärtämästä, että lapsissa on myös minun geenejäni. Poikani vasenkätisyys on hänelle ongelma, veljeni on vasenkätinen. Lapset ovat vaaleita kuten minä, anopin mukaan vaaleus tulee hänen serkultaan jne. Saatan olla hakoteillä, mutta olen epäillyt myös, että se,että poikkean niin paljon hänestä on hänelle jonkinlainen loukkaus. Useinhan sanotaan, että miehet menevät naimisiin naisen kanssa, joka muistuttaa heidän äitiään.
Anoppi tuo verhot mitkä pitää laittaa ikkunaan, tutkii mieheni postit ja kaikki paikat kodissamme, arvostelee lasten kasvatusta ja kodin pitäisi olla joka sekuntti tip top siisti,aikanikin minäkin siedin tuota käytöstä mutta nyt olen ottanut sen linjan että sanon anopille että sinulla on oikeus mielipiteeseesi ja jos anoppi jatkaa napinaa niin sanon että se tuli kyllä selväksi ja jos vielä jatkaa niin sanon että anna tulla vaan kaikki on minulla aikaa kuunnella, hankalaan anoppiin kannattaa suhtatua kuin lapseen, ehkä hän itse näin huomaa käytöksensä typeryyden ja lapsellisuuden mutta kun itse ei lähde mukaan siihen nin osoittaa olevansa kypsempi ja semmoisen yläpuolella. Ja kaikki mollaukset ja haukut ota vastaan hymysuin ja tyynellä ilmeellä niin sehän se vasta ärsyttää anoppia. Anoppisi saa nimittäin henkisen tyydytyksen kun provosoidut hänen jutuistaan hän huomaa että olet epävarma ja että hän iski nyt arkaan kohtaan. Mutta jos näytät että et välitä niin se tavallaan se loukkaus kimpoaa takaisin anopille ja ikään kuin yksikseen raivoaa ja riitelee siinä tilanteessa. Jos sinulla on normaali anoppi niin ei hän jaksa yksikseen riidellä kauan mutta taas jos hän on vähän epätasapainossa niin semmoinen varmaan jaksaa jaksaa jaksaa........... ja jaksaa.
Olet aivan oikealla linjalla kun vähennät omaa yhteydenpitoa näin hankaliin, sanoisin jopa mieleltään sairastuneisiin ihmisiin. Monet ihmiset eivät todellakaan usko, että tällaisia ihmisiä kuten miehesi vanhemmat on olemassa!
Itselläni on ollut jotain hyvin samanlaista. Lopetin kaiken yhteydepidon jo 10 vuotta sitten kun anoppi kehoitti hankkimaan edes yhden lapsen (pojan)...odotin viimeisilläni neljättä lastamme. Meillä oli ennestään 3 tytärtä. Kerroin toivovani vielä yhtä tyttöä...anoppi sai megalievät puhelimessa, että miksi tahdon miehelleni pelkkää pahaa!? Se oli jotenkin kaiken idioottimaisen potaskan huipentuma mitä olin myös kilttinä ja omasta mielestäni hyvin kasvatettuna immeisenä niskaani ottanut. Lapset eivät saaneet lahjoja tai kortteja näiltä isovanhemmiltaan ennekuin oppivat lukemaan, että osaavat kiittää oikeita ihmisiä! Nyt anoppi soittelee tyttärilleni ja yrittää udella perheemme asioista. Mies ja lapset vierailevat noin kerran vuodessa heillä, yli 700 km välimatkaa! Olen opastanut lapsia, että voitte mummolle puhua vapaasti kaikesta mikä liittyy teihin lapsiin, mutta muuten kotiasioista ei tarvitse puhua. Anopilla ja apella on myös 3 muuta miniää, mutta hekin ovat pistäneet välit poikki...Olen myös anopin vastakohta ulkonäöllisesti! Tätä seikkaa en ole koskaan tullut ennen ajatelleekseni. Minussa ei ole hänen mielestään yhtään mitään hyvää. Ei siinä kaupungissa mistä olen kotoisin, vanhemmissani tai sisaruksissani, koulutuksessa (yliopisto), kodinhoidossani, lastenhoidossa, synnyttämisessä jne. No, ilmankin anoppia pärjää mainiosti! Hyvää jatkoa sinulle!!
Miniäippä. Kiitos hyvistä kirjoituksistasi. Olet hyvä tuomaan ajatuksiasi esiin. olet miettinyt paljon asioita ja olet hyvin kypsä ihminen.Ihailen sinua ja kestokykyäsi.
Enimmäisesä avioliitosssani valitsiin myös sen helpoimman tien eli en käynyt enää anopin luona, koska pelkäsin pahoittavani mieleni.Nuorena hakkasin aluksi päätäni tällä tavalla seinään. Onneksi meillä ei ollut lapsia.
Nyt toisessa avioliitossani minä en ole nähnyt koskaan anoppiani ja appeani (enkä mieheni muitakaan sukulaisia hänen kotimaassaan), koska he asuvat toisessa maassa kaukana ja meillä ei ole yhteistä kieltäkään anopin kanssa, joten puhelimessakaan emme voi keskustella.
Toivon kaikkea hyvää sinulle. Erityisesti jaksamista
Näen sinussa aika paljon nuorta itseäni. Olen nyt lähemmäs 50-kymppinen, edelleen miniä ja jonkinlainen tasapaino anopin kanssa on löytynyt.
Naimisiin mennessäni olin melkein kolmikymppinen ja itsenäistä elämää jo vuosia elänyt. En siis ollut kokematon tyttönen.
Anoppi oli voimakastahtioinen, tottunut määräämään ja hallitseva luonteeltaan. Minä taas olin sopuisa, tasainen ja kovin "kiltti". En kuitenkaan niin kiltti ja nyhverö, että olisin niellyt sen, että miehen äiti yrittää sanella elämämme suunnan ja jopa yksityiskohdat.
Tunsin ja tiesin, että hän ylitti sopivaisuuden rajat mennen tullen. Sen tietää muuten siitä, että selittämätön paha olo ja outo voimattomuus ja turhautuminen valtaa mielen. Hänen oli kovin helppo rikkoa perheemme rajoja, koska asuimme liian lähekkäin. Jos anoppi saapastelee huusholliisi useitakin kertoja päivässä ja aina saat kuulla, mitkä asiat ovat nyt pielessä, niin eihän se ole sopivaa käytöstä. Ja pienistäkin asioista ja sanomisista tulee suuria, kun pohjalla on niin paljon kaikkea.
Olin liian kiltti sanomaan vastaan ja vetämään pontevasti rajan, että tämä om meidän koti ja meidän tavat. Vaikeammaksi sen sanomisen teki vielä se, että ei hän tarkoittanut olla ilkeä. Uskon aidosti, että hän tarkoitti hyvää, mutta hänen keinonsa olivat huonot ja loukkaavat.
Meilläkin anoppi yritti sanella lapsiluvun. Yksi lapsi oli OK. Toinen meni joten kuten. Kolmas aiheutti valtavan kalabaliikin ja neljäs oli hirvittävä katasrtofi. Ja lasten määrä (oli niitä sitten 0 tai 10) on niin henkilökohtainen ja usein arkakin asia, että se ei kuulu muille.
En siis voinut olla oma sopuisa itseni, vaan minun oli kaivettava itsestä vahvuus ja niin minusta tuli anoppia kohtaan "ankeatäti" ja välillä aika tylykin. Päästin asiat aivan liian pitkälle. Tomerampi olisi heti sanonut, että nyt kuules anoppi juttu on niin ja näin ja ohjannut hänet etäämmälle. Minä vaan yritin luovia ja kestää ja sopeutua, kunnes totesin, etten voi enää jatkaa "kilttinä". -nyt mun täytyy mennä, juttu jatkuu myöhemmin, jos kiinnostaa
Hei, jatka ihmeessä, meitä kaikkia kiinnostaa...
Sorry, kun viesti jäi kesken. Tuli kaikkea hässäkkää , ei kuitenkaan mitään vakavaa vaan arkista touhua vaan.
Tavallaan siis annoin anopin vaikuttaa ja hallita liikaa. Vaikka teimmekin lapsiluvun ym asioiden suhteen omat ratkaisumme, niin hänen loukkaavat sanansa ja painavat mielipiteensä jäytivät mieltä. Usein neuvotaan, että älä välitä ja anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Joskus se voi onnistua, mutta yleiseksi neuvoksi siitä ei ole.
Enpä selvitä nyt sen tarkemmin, mitä kaikkea hankalaa välillämme oli. Mutta olennaista on se, että totesin näitten ristiriitojen syövän voimiani. Pelästyin, että voimani ja puhtini eivät riitä oleelliseen, eli perheestä huolehtimiseen ja työn hoitamiseen.
Järjestimme asumisen toisin. Kuulostaa pikkujutulta, mutta oikeasti oli iso asia saada appiväki muuttamaan muualle ja vielä vapaaehtoisesti. Emme toki halunneet heitä pakkokeinoin häätää kodistaan.
Nykyinen strategiamme on se, että olemme tekemisissä ja väleissä, mutta väistämme keskusteluissa kaikki meidän henkilökohtaiset asiat. Emme halua kuulla enää sitä kommentointia ja kauhistelua, mikä yleensä nousi pienistäkin asioista.
Puhumme heistä ja heidän kolotuksistaan - ehtymätön aihe muuten. Naapurit on helppo ja vaaraton keskustelunaihe. Olemme kehittyneet myös taitaviksi spekuloimaan sääasoita.
Omista ja perheen asioista kerromme vain tarkkaan harkittuja ja annosteltuja asoita. Emme anna heille mahdollisuutta eikä aineksia puuttua asioihimme. Ja jos sellaista ilmenee, niin väistämme keskustelun heti tai lopetamme puuttumisen eli mäkättämisen muilla keinoin.
Kuulostaa ankealta ja sitähän se paljolti onkin, mutta tässä tapauksessa pätee sanonta "parempi laiha sopu kuin lihava riita". Appiväki haluaisi meistä paljon suuremman palan (he haluaisivat määrätä kaiken, koska hehän tietävät miten tässä maailmassa kuuluisi elää). Sellaista roolia me emme voi heille antaa, mutta jos he tyytyvät siihen palaseen, minkä olemme valmiit antamaan, niin yhteytemme säilyy.
Tässä näette naisen jolla on kokemuksen tuomaa kypsyyttä, järkevyyttä ja oveluutta, tuo on todella hyvä stragetia tuo sääpuhe ja muut pintapuheet ei pääse appivanhemmat liikaa tunkeutumaan elämäänne. Olet älykäs nainen
"...oli iso asia saada appiväki muuttamaan muualle ja vielä vapaaehtoisesti. Emme toki halunneet häätää heitä pakkokeinoin kodistaan..."
Mitä tämä tarkoittaa?
En ymmärrä.
Ja vielä "ette toki halunneet häätää", mutta jouduitte häätämään siis?
Miten joku voidaan häätää kodistaan? Minkäikäisiä he silloin olivat? Missä he nyt asuvat.
Jos minut häädettäisiin kodistani, niin en toipuisi koskaan.
Tuohan tosiaan kuulostaa aivan kamalalta. Vedin kirjoituksessani vähän mutkia suoriksi, muuten olisi tullut niin pitkä tarina.
Siis olemme yrittäjiä, joiden yritys on tässä kodin yhteydessä samassa pihapiirissä. Emme ole perineet tätä appivanhemmilta, mutta yrityksessä on jotakin osasia , jotka ovat lähtöisin heidän aktiiviajoiltaan.
Kun perustimme perheen, niin asetuimme asumaan samaan pihapiiriin appeloiden kanssa. Ja yritys siis on tässä myös. Tämä asumisjärjestely oli iso virhe. Meillä se ei toiminut, enkä ukso että se voi muillakaan toimia.
Olisimme muuttaneet muualle, mutta yrityksemme ja työmme vuoksi olimme sidottuja tähän paikkaan. Vuosikausia kärvistelimme ja toivoimme, että appiväki alkaa haluta muualle ja he muuttavat pois. Näin ei kuitenkaan tapahtanut.
Lopulta tilanne oli niin tulehtunut ja vino, että me totesimme, että jotakin on tehtävä. Tässä tulee se kohta, että emme voineet ajaa appeloita kodistaan. Me päätimme muuttaa muualle, vaikka se käytännön järjestelyjen vuoksi tuntui mahdottomalta. Ajateltiin vaan, että yritys pysyy sitten appeloiden tuntumassa, me asumme muualla ja käymme töissä heidän nurkissaan.
Olimme asiassamme varmoja ja rauhallisia. Sanoimme heille ilmoitusluonteisesti, että nyt on aika järjestää asuminen toisin. Että me muutamme nyt muualle. Tämä laukaisi heissä prosessin ja järjen valo syttyi. He päättivät, että he muuttavat pois. Näin tapahtui ja nyt he asuvat rivitalossa naapurikunnassa. Heillä oli siellä tuttavia ennestään ja muitakin siteitä, joten asettuminen kävi hyvin. Heillä alkoi uusi mielenkiintoinen vaihe elämässään, mikä on hienoa, koska tottakai haluamme, että heillä on kaikki hyvin. Mutta jos olisimme jatkaneet asumista samassa pihapiirissä, niin meidän voimamme olisivat huvenneet ainaisiin ristiriitoihin ja vääntöihin heidän kanssaan. Enkä jaksa uskoa, että heillekään loppujen lopuksi oli mitenkään ihanaa se elämä meidän "nurkissa ja jaloissa". Tämän kaiken oivaltamiseen kului 15 vuotta.
Selvisi. Hieno ratkaisu loppujen lopuksi.
Ihmettelen sitä miksi kaikkien pitäisi olla sosiaaliperhosia ja viihtyä isossa joukossa.. ja miksi appivanhempien pitäis olla ystäviä keskenään, tai edes tekemisissä?
oma äitini on aika erikoinen, sydämellinen, muttei mikään kutsuissa kävijä. mieheni äiti on vauhdikas ja nuori, miksi heidän tulisi toisensa tuntea?
En yleensäkään kannata sukuun naimista, avioliiton pitäisi ola kahden ihmisen juttu, samoin heidän yhteinen elämänsäkin vain heidän keskeisensä.