Ajattelin aina, että...

kaivaraani kirjoitti:

...suku on pahin, mutta "minun perheessäni" perhe on pahin. Olen perheen mustalammas, en ole koskaan pahemmin juonut ja rellestänyt joka viikonloppu ja veljeni aiheutti sivusta kuultuna paljon mieliharmia kaikenlaisella käytöksellä. Se oli kuitenkin kaikessa pahassakin hyvä. Valheet ja panettelut minusta vanhemmille meni aina täydestä ja minä sain usein syyttä selkääni. Murrosikäni kynnyksellä lähdin pois kotoa, kun kuuluin olevani isän juomisen syy ja vanhempien tappelujen aiheuttaja sekä rikkonut heidän perherauhan.En koskaan tuntenut kuuluvani tuohon ns. perheeseen. En jaksanut sitä elämänmenoa, kaikki mikä oli minulle tärkeää riistettiin minulta, kaiken mitä harrastin kustansin itse ja sain isän opettaman veljeni ilkkumaan harrastuksistani. Jos puolustukseksi tinttasin vastaansain taas selkään, en saanut puolustautua. Tunsin aina olevani veljekstä huonompi, olin vaan sivusta seuraaja. Veljeni vaihtoi varmaan naista useammin kuin alushousuja ja kaiiki ne olisvat osuvia vaihtoehtoja. Ainoan minkä minä katsoin mieleiseksi, vein näytille ja lopputulos oli murskaava. Jos maailma ei vielä olisi kohdellut kaltoin, olisin saattanut selvitä sairastumatta, mutta sekin piti vetää mukaan ja esittää miten huono poika olen. Veljelleni rakennettiin vanhempien ajalla ja rahalla pientä omakotia vastaava kesämökki, mukamas salassa minulta. Omassa henkisessä, fyysisessä ja taloudellisessa kriisissäni olisin tarvinnut tule, mutta sitä en juuri saanut. Minun kotia, tarpeita saati mielipiteitä ei arvostettu. Mitäpä huono tarvitsee! Túon huonommuuden tunteen olen saanut varmaan ainoaksi perinnöksi ja siitä en pääse eroon. Äitini toitottaa, että isänäaiti on istuttanut minuun sen, mutta useampi varsinkin äidin suvun puolelta on huomannut miten eriarvoisesti meitä kohdellaan. Ikävintä tässä on se että meihin ns. istutettiin asennetta, että totuudessa täytyy puheissaan pysyä, mutta näin jälkikäteen voin vain todeta, että esimerkkeinä vanhempani ei ainakaan ole toimineet. En ole pystynyt millään teolla tai tavalla hankkimaan kunnioitusta saati saanut sitä, viime vuodet olen ollut yrittämättäkin. Tosin 2,5 vuotta ei olla oltu missään tekemisissä, kai ne ovat elossa, minun tietämättä ovat vieneet pari enoa hautaan. Toista etsin kuukauden verran kun sitten kuulin hänen kuolleen ja poltetun. Ennen näiden enojen poismenoa, veljeni hukkui kesämökkinsä rantaan humalassa. Siitä alkoi välimme viilentyä, ensin piti kuitenkin kuunnella kaikenlaiset riidat veljeni omaisuuden takia. Olen nähnyt kaikenlaista elämässäni, ja saanut todeta pahan saaneen palkkansa. Miksi toisten täytyy saada koko elämänsä ajan paskaa niskaan ja toiset vain tekojensa jälkeen jos sittenkään. Olen ajatellut että taidan ruveta metsästämään naisia ja juomaan muutakin kuin kraanavettä. Elämä saattaisi olla jonkin verran keposempaa sen aikaa kuin se on, laskut ja velat humalan aikaan saatavia. Jos sattuu vaikka hukkumaan niin ei tiedä vaikka minunkin kunniotus nousee arvoon arvaamattomampaan ja saan vaikka graniittisen muistomerkin. Näin veljelleni kävi ja vastaavasti minä olen kuin suohon polkaistu. Tasan ei käy onnenlahjat.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä