Pahoittelen jo kysymystäni, mutta kun allekirjoittaneella ei ole kokemusta asiasta.
Kaksi kotona asuvaa täysi-ikää lähnetyvää lasta vaimo, jonka kanssa suhde ''ei enää pelaa'' eli emme ole ns. kontaktissa toisiimme kovinkaan usein.
Onko kelläkään vastaavaa ajatusta?
Kaksi kotona asuvaa täysi-ikää lähnetyvää lasta vaimo, jonka kanssa suhde ''ei enää pelaa'' eli emme ole ns. kontaktissa toisiimme kovinkaan usein.
Onko kelläkään vastaavaa ajatusta?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Avioero tapahtuu niin, että haetaan avioero. http://www.om.fi/17900.htm
Erota kannattaa jos siltä tuntuu. Keskustele asiasta avoimiesti lastesi ja puolisosi kanssa. Älä jää ritutumaan onnettomana avioliittoon. Hanki asunto itsellesi ja muuta pois. Lapset saavat päättää itse missä haluavat asua. Mutta tärkeintä on, että selität kaikille osapuolille mistä on kyse. Itse harkitsin liian kauan eroamista ja kun vihdoin sain muutettua pois, tuli ihanan helpottunut ja vapautunut olo. Kyllä ne asita siitä sitten lähtee selviämään, kunhan ensimmäinen siirto on ohi!
Ehkä kannattaisi ensiksi jutella asioista vaimosi kanssa avoimmesti, mitä voisitte tehdä avioliittonne eteen , että se olisi niinkuin silloin parhaimpina aikoina?
Miksi ihmiset niin helposti luovuttaa!?!!
Ilman edes mitään todellisia syitä! Oma mukavuuden halu vaan, ei minkäänlaista syvää sitoutumista nykyään. Vaan heti kun ei ole enää "kivaa" niin erotaan. Eihän rakkaus ole sellaista...et jos mullei ole enää kivaa..niin saa muija lähtee....
mieti ny hetki , vuosi pari, ennenkuin teet päätöksen... :-((
eikä keskinäinen homma enää toimi.
Ei kyse ole mistään helposta luovuttamisesta!
Kyse ei ole edes mistään ''omasta mukavuuden halusta'' vaan selkeästi isosta päätöksestä, jossa on huomannut, että toisen kiinnostuneisuus minuun on kadonnut.
Muijahan ei tässä ole mihinkään lähdössä vaan minä! Tätä olen pohtinut jo vuoden... pari!
Yli 20 vuotta yhteistä taivalta takana, ja minä, nainen, olen nyt syksystä miettinyt eroa vakavasti. Olen miettinyt tuota helpolla luovuttamista paljon, tiedän itse etten ole viime aikoina paljonkaan laittanut suhteeseemme panoksia, mutta mielessä painaa niin paljon vanhat yritykset, pettymykset ja epäonnistumiset. Kun toista ei vaan voi muutttaa.
Minä pakenen haavemaailmaani ja suunnittelen tulevaisuutta, kaikkea sitä mitä voisin tehdä, kun saisin yksin järjestää ja tehdä, eikä tarvitsisi raahata tuota halutonta miehen puolikasta mukanani (soppailureissut Roomaan ja New Yorkiin, hiihtoreissu Lappiin, loma Thaimaahan, oman kämpän sisustaminen (tiedän, että eron jälkeen mulla on kuitenkin kohtuulliset mahdollisuudet toteuttaa nuo haaveet, kun nykyään rahat vaan makaa tilillä)). Meiltä puuttuu sosiaalisuus, ystävät, tuttavat. Tiedän, olen itsekäs, kärsin itse, vaikka jo nyt voisin tehdä asioille jotain. Mutta mieheni ei pidä minkään sortin menemisen järjestämisestä, saatikka bilettämisestä. Ehkä mulla on vaan paha 40-kympin kriisi ja suuri vapauden kaipuu. Mistä ne ja todellisen eron tarpeen erottaa? Seksin sujumisestako, toisen arvostamisesta vai mistä?
Mekin tuon parikymmentävuotta aviossa olleena olemme ihan viimeisen parin vuoden aikana alkaneet todella etääntyä toisistamme. Me emme juuri riitele mutta ei myöskään puhuta oikeista asioista, pelkästään päivän arkitapahtumista. Seksi ei myöskään suju eli sitä ei juuri enää edes koeteta aloitella.
Jotain ikäkriisiä tämäkin sitten ehkä on ja menee kai aikanaan ohi mutta tuntuu, että silloin olen jo liian vanha tekemään mitään siirtoja. Oikeastaan olen tiennyt aina, että vaimoni ei ole minulle se suuri rakkaus mutta nyt tuntuu, että myös hän tahtoisi jotain muuta. Klassista erilleen kasvamista kai, en tiedä. Lasten vuoksi ja omaa itsekkyyttäni syyttäen yritän minäkin täällä loukussani jaksaa.
sinnitellä ja yrittää jaksaa. Minkä ihmeen takia pitäisi? Jos yksi on tyytymätön, tuskin toinenkaan ihan täysillä liitossa on mukana. Lapsille annetaan kyllä hyvä malli sinnittelystä, mutta mitä sillä voittaa? Loppupeleissä kyllä lapsetkin mieluummin valitsevat tyytyväiset vanhemmat erillään kuin tyytymättömät yhdessä.
Ystävä Hyvä!
Kuinka samanlaisissa ajatuksissa omat ajatukseni pyörivätkään. Kaiken puolittaminen, uudenhankinta, jo pelkästään valmiin kodin luopumisesta ja vuokrakämpän hankkimisesta unohtaen väliin, että realisoitaessa kaikki menee puoliksi ja paluuta samanlaiseen arkeen ei enää ole. Yksin olemme kovin näiden ajatustemme kanssa. Meiillä kenelläkään ei ole samanlaista menneisyyttä vaikka tulevaisuus olisikin (jonkun toisen kanssa) yhteinen. Mutta kuitenkin, se ajatus, se mahdollisuus paremmasta onnesta, rajan ylitys, se pyörii mielessä. : ) : (