Onko teitä muita aikuisessa iässä jo olevia peloteltu lapsena vanhempien taholta?
Itse olen herännyt pohtimaan näitä asioita vasta keski-iässä ja huomaan, että pelottelut ovat vaikuttaneet valintoihini elämän varrella.
Pahimpana olen kokenut sairaudella pelottelun. Äiti kertoi usein, ettäpelkää että minulla on jokin salakavala sairaus, yleensä se oli syöpä. Mietti myös sydänvikaa, jonkun tutun lapsella kun oli synnynnäinen pieni sydänongelma. Äiti oli myös lukenut jostain 60-luvun kohulehdestä, että sydän voi olla myös oikealla puolella ja se on kauhea asia !!! Kysyi minulta, että olenko ajatellut että kummalla puolella sydämeni pompottaa, onhan varmasti vasemmalla.
Koskaan minua ei silti viety lääkäriin vaikka epäiltiin jos vaikka mistä, äiti komensi kysymään kouluterveydenhoitajalta, onko minusta löydetty jotain vikaa. Vastuu siirtyi lapselle.
Äiti kertoili ihan yleisellä tasolla jutustellen, että kalpeus ja huonot veret voivat olla merkki leukemiasta. Tummat silmänauset taas merkki madoista. Märkivästä haavasta tulee verenmyrkytys.
Kuukatisten alkaessa sain jonkun kuukauden verran arestia, etten pamahtaisi paksuksi (12-vuotiaana en tajunnut miten se voisi olla mahdollista, käsittääkseni siihen olisi tarvittu toinen osapuoli).
Itse olen herännyt pohtimaan näitä asioita vasta keski-iässä ja huomaan, että pelottelut ovat vaikuttaneet valintoihini elämän varrella.
Pahimpana olen kokenut sairaudella pelottelun. Äiti kertoi usein, ettäpelkää että minulla on jokin salakavala sairaus, yleensä se oli syöpä. Mietti myös sydänvikaa, jonkun tutun lapsella kun oli synnynnäinen pieni sydänongelma. Äiti oli myös lukenut jostain 60-luvun kohulehdestä, että sydän voi olla myös oikealla puolella ja se on kauhea asia !!! Kysyi minulta, että olenko ajatellut että kummalla puolella sydämeni pompottaa, onhan varmasti vasemmalla.
Koskaan minua ei silti viety lääkäriin vaikka epäiltiin jos vaikka mistä, äiti komensi kysymään kouluterveydenhoitajalta, onko minusta löydetty jotain vikaa. Vastuu siirtyi lapselle.
Äiti kertoili ihan yleisellä tasolla jutustellen, että kalpeus ja huonot veret voivat olla merkki leukemiasta. Tummat silmänauset taas merkki madoista. Märkivästä haavasta tulee verenmyrkytys.
Kuukatisten alkaessa sain jonkun kuukauden verran arestia, etten pamahtaisi paksuksi (12-vuotiaana en tajunnut miten se voisi olla mahdollista, käsittääkseni siihen olisi tarvittu toinen osapuoli).
Vastaukset 7
Vanhimmat
Jokainen nainen on oman sukupolvensa ihminen. Mutta jokainen myös omanlaisensa.
Äidilläsi oli jokin "syy" käyttäytyä noin: oli itse peloteltu, oli kouluttamaton, oli ns. luulosairas jne.
Minulla oli vähän samantapainen äiti. Mutta aikuisena minulle selvisi, miksi hän pelkäsi vähän kaikkea.
Ja kyllä, kyllä äitini vahvasti vaikutti valintoihini. Jopa aviopuolison valintaan.
Minkä ikäinen olet? Minä olen 69-vuotias.
MIKSI oma äitisi pelkäsi "vähän kaikkea"..?
Joo, ankealta kuulostaa....jokin mielisairaushan tuo on tuo yli-pelottelu...taisi äitisi ITSE olla luulosairas, mutta yritti "siirtää" kaiken huomion sinuun..?
Minun äitiäni oli lapsena ja puolikasvuisena kohdeltu tosi huonosti. Sain sen tietää vasta äitini kuoltua. Siksi hän pelkäsi miehiä ja pimeää ja kaikkea, jota ei osannut heti selittää, esim. outoja voimakkaita kolinoita.
Ei äiti varsinaisesti sairas ollut. Hän pystyi toimimaan omassa ammatissaan 40 vuotta. Kai hän oli olosuhteiden uhri ja oman aikansa naiskuvan vanki. Oli muuten ammatiltaan kätilö.
Voidaan ajatella, että hän tällä tavoin piti sinut pois pahoista tavoista ja huonosta seurasta.
Mietit liikaa terveyttäsi ja tulit araksi itsekin.
Oli viisainta pysyä turvallisissa ympyröissä tämä loppuelämä!
Toiset äidit kasvattivat lapsiaan omilla sairauksillaan. Sydämmestä otti, päätä särki, ei voinut nostaa, ei kantaa, ei kumartua. Lääkkeitä yöpöytä täynnä. Kuolemalla uhkailua.
Lapset yrittivät kaikkensa, ettei äiti kuolisi käsiin. Äitien hämmästykseksi huolenpito muuttui myöhemmin useinkin kiukuksi ja pettymykseksi, kun muori aina vaan jaksoi sinnitellä ja elää, mokomakin, vaikka oli luvannut kuolla jo 30 vuotta!
Minun äitini pauhasi aina samaa virttä:
-" jos tytöt eivät ole kilttejä äidille ja tee aina niinkuin äiti sanoo, on sitten olemassa pahoja kasvatuslaitoksia."
Niin, sinne sitten kiikutettiin pahat tytöt.
Olin varmaan kymmenen ja mietin usein kuinka voisinkaan VIELÄ KILTIMPI kuin olin.
Olin hyvin hiljaa, huomaamaton ja tein aina kaiken mitä muut, varsinkin mitä äitini käski.
Tämä ihmeellinen uhkaus, joka toistui usein, jätti kyllä jälkensä minuun. En oikein uskaltanut koskaan sanoa ei, enkä kinannut mitään koskaan vastaan koska tiesin olevani jollain lailla "paha".
Tiesin että olen aina muita tyhmempi joten miksi olisinkaan sanonut mistään mielipidettäni julki?
Minun itsetuntoni oli aivan nollassa, mietin itsaria jo 18 vuotiaana vakavasti, alkoholisoiduin, menetin viinan vuoksi kaksi työpaikkaa,nyt 50 alan uskoa että minä olen minä ja voin sanoa oman mielipiteeni vapaasti.
Olen vapaa viinasta, mutta kuitenkin hiukan katkera tälläiselle kauhealle kasvatusmenetelmälle joka melkein tuhosi minut.
Eikä kukaan ympäristöstä reagoinut mitenkään, se oikeastaan on vieläkin uskomatonta.
Nyt muutama ihminen aikuisiässä on tullut huokailemaan että -"onhan se ihmeellistä että sinustakin ihminen tuli kun me sitten sinun kotiasi seurattiin...."
Miksei silloin tullut kukaan puolustamaan minua?
Minä olen sellainen kauhea äiti!
Syynä on oma riittämättömyyden tunne! Kun murkku vaatii ja vaatii, mikään mitä sanot ei ole oikein, näkee että toisella on paha olla jne... juttelemme kyllä asioista, tai minä ainakin yritän selittää hänelle...
Että rakastan häntä paljon. Ja että teen parhaani ja parempaan en pysty. Ja että jos hänelllä on niin kamala olla minun kanssani, niin etsitään hänelle parempi perhe, sijaiskoti, minä en jotain asiaa paremmin osaa, pysty, kykene jaksa.
Että hän on hieno tyttö, mutta minä olen väsynyt enkä jaksa aina kaikkea. Että jos hanestä siltä tuntuu että jossain muualla olisi parempi tai voisi käyttäytyä muita kohtaan paremmin niin tehdään asialle jotakin...
varmaan väärin minulta tehty. En tiedä miten muuten ilmaista tämä asia.
Nimittäin itse omassa lapsuudessani olisin halunnut ja anelin muuttoa kotoa pois, äiti aina lupasi mutta ei tehnyt asian eteen mitään. En osannut hakea mistään tukea, apua, mitään...
Olin ja elin koko lapsuuteni äidin ja vanhempien siskojeni potkupallona, henkisen väkivallan uhrina. Vaikka olisi se lapsuus voinut tietenkin kurjempikin olla.
näin ne periytyy...