mikä

Kyllä minä vastaisin tuohon että aika. Eikä aina sekään. Riippuu tietysti miten paljon kumppanin asunto muistuttaa omia toiveita ja miten paljon asunnossa on oman näköistä tavaraa - oli se sitten omaa tai kumppanin hankkimaa.

Minulla on varmaan nykyään itselläni enemmän kaappitilaa asunnossamme, vaikka miehen koti tämä alunpitäen oli. Mutta ei kaappitila tästä minulle kotia tehnyt eikä varmaan vähentänyt miehen koti-tunnetta, vaikka kaappitilaa menettikin.

Kysyin mieheltäni suhteemme alkuaikoina mistä hän voi tietää että hän haluaa juuri minut. Hetken mietittyään hän totesi että ellei minua olisi, hän ei löytäisi enää kotiin.

Mieheni oli tavatessamme hyvin levoton sielu, "koditon" vaikka hänellä asunto paikkakunnallamme olikin. Reissasi lapsuuden kodissa aina kun ei ollut töissä. Kotipaikkakunnalla oli kaikki, mikä oli tärkeää (perhe ja ystävät/ kaverit/ hyvänpäiväntutut/ jne). Vasta luokseni muutettuaan hän kertoi olevansa vihdoinkin kotona. Sen kuuleminen oli minulle kultaakin kalliimpaa.

Olemme molemmat nuoria (päälle 20vuotiaita), mutta paljon elämässämme kokeneita. Aloitimme asuttamalla minun yksiötäni yhdessä ja nykyään elämme ensimmäisessä ihanassa, ihan alusta-asti-yhteisessä kodissa. Kyllä se on niin että rakkaus tekee kodista kodin -sitä viihtyisi missä vain kunhan saisi olla toisen kanssa.

Muuta reippaasti kumppanisi luokse! Kyllä hän tekee sinulle tilaa jos on tehdäkseen (tuskin huomaatte asumisen suhteen asenteissanne eroa aiempaankaan -kai kotinne ovat kuitenkin olleet avoimia jo ennen yhteenmuuttoa suunnitellessa..). :)

..tulee automaattisesti yhteisiä kun saatte ne saman katon alle! Meillä ei ollut enää "minun-sinun" ajattelua siinä vaiheessa kun vein omaisuuttani miehen luokse, vaan kaikki oli "meidän".

"Kylläpä tämä meidän uusi sohva näyttää hyvältä täällä! Mahtuisiko kirjahylly tuonne makuuhuoneen puolelle.."

Ja MOLEMMAT tunsivat kodin yhteiseksi vaikka se toisella alunperin oli ollutkin. Molemmat olimme valmiita tekemään tilaa kodissamme, mutta myös mielissämme sille että nyt sitä sitten ollaan eikä meinata! ;)

...vaikea sanoa.
Itse olen asustellut mieheni kanssa nyt vuoden--
ja edelleenkään en oikein miellä tätä KODIKSI samassa mielessä, kuin edellistä asuntoani jossa asuin yksin noin 10vuotta.

Talo on miehen perintötalo, jossa asui ennen avioeroaan perheensä kanssa.
Lapset vierailevat luonamme säännöllisesti, omat huoneet ja kaikki.

Alussa ikkunoissa roikkui ex-vaimon valikoimat verhot ja seinillä taulut..
..tunsin, että jokainen nurkka talossa muistutti entisestä elämästä.
Tunsin olevani "vierailulla" omassa kodissani.

Ajoittain tunnen edelleen.

Asiaa ei toki helpota muutamat asiat, joita uusperheen pyörittäminen on tuonut tullessaan.
Mies on myös tehnyt jo alussa selväksi mielipiteeensä uusista lapsista ja uudesta avioliitosta-
minulta on siis suljettu ne ovet jo ennenkuin mielipidettäni on kuultu..
..mun mieltä ei kysytä myöskään esim.lomiin liittyvissä asioissa.

Joskus tuntuu kuin olisin vain huonekalu muiden joukossa.

On päiviä, jolloin mietin riittääkö rakkaus sittenkään.
Keskinäistä rakkautta on valtavasti, mies vaan ei tunnu ymmärtävän.
Oisko vaan helpompi jatkaa matkaa, kun yhteisiä lapsiakaan ei ole?
...ja entä jos tuolla jossain on paikka, jossa olisi jotain vielä enemmän?

Joku neuvoi ajan tuovan kodin tunteen..
..kestääkö se vielä kauan?

..............huokaus...............

Vaikea sanoa mikä tekee kodin. Asuin ennen tässä asunnossa ja tunsin sen kodiksi. Nyt sinne on muuttanut mies eikä se enää tunnu kodilta :( Rakastan kyllä avomiestäni, mutta mutta. .. Luulen että olin ennen tapaamistamme liian kauan itsekseni ja nyt tämä ei sitten enää toimi...