Kävin jo tuossa yhdessä aiheessa kommentoimassa ja kertomassa, että itselläni tuli anopin vittuilun kanssa raja vastaan.
Ollaan siis mieheni kanssa reilu parikymppisiä, meillä on vähän alle vuoden ikäinen lapsi ja toinen syntyy lähiaikoina.
Muutettiin ns.slummista mukavaan vuokra-asuntoon, mutta pian sen jälkeen mieheni menetti työpaikkansa koska selkä alkoi reistaamaan. Miehelläni on ollut tapana pyytää äidiltään rahaa aina kun omat rahat on tiukilla, itse taas olen tottunut elämään niin, että jos ei ole varaa ruokaa ostaa omilla rahoilla niin paastotaan sitten. Tässä elämäntilanteessa se ei tietenkään ihan niin toimi...
No, joka tapauksessa anoppi on ollut jo 4vuotta tietoinen siitä, että suhtautumiseni rahaan on täysin eri luokkaa kuin poikansa, koska oma äitini on kärsinyt vakavista masennuksista rahahuolien takia. Mieheni taas ei juurikaan nöyristele ja häpeä olla käsi ojossa rahaa kinuamassa, anoppi kun ei koskaan ole napanuoraa katkaissut...
Tästä on kyllä ollut puhetta, parhaani mukaan olen koittanut saada miestä itsenäistymään ja edistys onkin ollut huomattava verrattuna siihen millainen mammanpoika oli kun tavattiin...
Anopilla on ollut tapana puoliväkisin tyrkyttää rahaa, monesti antaa rahaa miehelleni pyytämättäkin. Itse yleensä sanon "kiitos, mutta ei kiitos". Anopin kanssa on käyty pitkä keskustelu siitä, että haluan että pärjätään omillamme kuten aikuiset ihmiset, vaikka olisi tiukkaa. Ja että miehenikin pitää oppia elämään tietyn budjetin mukaan. Tähän asti olen kuvitellut, että kunnioitus anopin kanssa on ollut molemminpuoleista.
Vähän aikaa sitten istuttiin iltaa porukalla, anopilla ja miehellänikin on tapana ruveta lapsellisesti kinastelemaan mitä hölmöimmistä asioista muutaman viinilasillisen jälkeen. Tälläkertaa oli aiheena OMPELUKONEEN OSA! Ensimmäistä kertaa anoppi hyökkäsi mun kimppuuni (ei fyysisesti siis), suuttui kun pidin tilannetta lähinnä huvittavana. Alkoi huutamaan että nauran ivallisesti hänelle ja pilkkaan, ja aloin hermostua itsekin. Neljään vuoteen en ole anopille ääntäni korottanut. Huusin takaisin, että anteeksi vaan kun yritän repiä huumoria jostain niin vähäpätöisestä asiasta kuin ompelukoneen osa!
Anoppi sitten sekosi lopullisesti. En tiedä hermostuiko siitä, kun korotin ääntäni vai siitä, että haukuin hänen ompelukonettaan vähäpätöiseksi... :D
No, sitten hän päätti ilmoittaa mulle huutamalla, että hänellä ei ole omaa rahaa koska MINÄ käytän hyväkseni häntä kiittämättömästi ja lypsän kaikki rahat. Sillä hetkellä kaikki kiitollisuus ja kunnioitus häntä kohtaan katosi kuin tuhka tuuleen.
Huusin, että sano jumalauta yksikin kerta kun olen rahaa pyytänyt. Rupesin siinä tekemään lähtöä, ja lopuksi totesin rauhallisesti että jatkossa myyn mielummin persettä kuin otan almuja vastaan.
Se, että hänen rahoillaan ollaan ruokaostoksia hoidettu on ollut mulle tarpeeksi nöyryyttävää muutenkin. Mutta jotenkin annoin tilanteen mennä siihen että otin apua vastaan ja nyt kadun että olen huolinut senttikään. Anoppi itse perusteli halunsa auttaa sillä, että tahtoo helpottaa meidän arkea nyt kun kerran voi. Ja uskoin. Mutta se, että ensin tyrkytetään rahaa ja vittuillaan jälkeenpäin ei ole mun käsitys vilpittömästä auttamisesta. Ilmeisesti perimmäinen syy kaikkeen on ollut se, että hän ei kestä ajatusta ettei ole pojalleen elintärkeä, olisihan se kauheaa jos hän ei olisi valtava osa meidän perheen arkea.
Nyt anoppi on saanut itse kokea miten armottomasti karsin lähipiiristäni kaksinaamaiset kierot marttyyrit.
Mieheni kanssa ollaan puhuttu, että maksetaan joka saatanan sentti takaisin ja rahat revitään vaikka persnahoistamme, mutta sille tyypille ei enää kiitollisuudenvelassa tarvitse olla.
En aio millään tavalla mennä anopin ja lapseni väliin. Saavat viettää aikaa yhdessä niinkuin tykkää. Anopilta en tosin apua aio pyytää jos lapsenvahtia tarvitaan. Saa tulla itse pyytämään, jos haluaa muksumme kanssa päivän viettää keskenään.
Nyt vaan pelottaa, että mikäli anoppi tahtoo tosissaan mieheni tässä omalle puolelleen niin joko onnistuu tai tekee itsestään pellen entistä enemmän. Joka tapauksessa tämä ei ainakaan hyvää tee parisuhteelle, kun on ollut hankalat ajat muutenkin. Mieheni on ollut aina läheinen äitinsä kanssa. Oma äitini kohtelee häntä kuin omaa poikaa ja isäni kanssa ovat kavereita, mutta silti pelkään että vaikka anoppi onkin nyt passitettu pitämään huolen vaan ihan omista asioistaan, niin tämä ei ole vielä läheskään ohi...
En halua suurta draamaa, mutta jos tulen todella pahasti loukatuksi niin tilanne voi äityä rumaksi.
Onko kenelläkään omakohtaista kokemusta, tai jotain muuta kommentoitavaa kuin "katso peiliin, oma vika".
Myönnän, että itse mokasin siinä että annoin periksi ja menin siitä missä aita on matalin, eli otin almuja vastaan. Sitä en ikinä myönnä, että koskaan olen osoittanut epäkiitollisuutta (ennen kuin anopin kieroutunut pakonomainen tarve olla iso osa poikansa elämää tuli ilmi). Ja IKINÄ en ole pyytänyt rahaa, en edes vihjaissut.
Ollaan siis mieheni kanssa reilu parikymppisiä, meillä on vähän alle vuoden ikäinen lapsi ja toinen syntyy lähiaikoina.
Muutettiin ns.slummista mukavaan vuokra-asuntoon, mutta pian sen jälkeen mieheni menetti työpaikkansa koska selkä alkoi reistaamaan. Miehelläni on ollut tapana pyytää äidiltään rahaa aina kun omat rahat on tiukilla, itse taas olen tottunut elämään niin, että jos ei ole varaa ruokaa ostaa omilla rahoilla niin paastotaan sitten. Tässä elämäntilanteessa se ei tietenkään ihan niin toimi...
No, joka tapauksessa anoppi on ollut jo 4vuotta tietoinen siitä, että suhtautumiseni rahaan on täysin eri luokkaa kuin poikansa, koska oma äitini on kärsinyt vakavista masennuksista rahahuolien takia. Mieheni taas ei juurikaan nöyristele ja häpeä olla käsi ojossa rahaa kinuamassa, anoppi kun ei koskaan ole napanuoraa katkaissut...
Tästä on kyllä ollut puhetta, parhaani mukaan olen koittanut saada miestä itsenäistymään ja edistys onkin ollut huomattava verrattuna siihen millainen mammanpoika oli kun tavattiin...
Anopilla on ollut tapana puoliväkisin tyrkyttää rahaa, monesti antaa rahaa miehelleni pyytämättäkin. Itse yleensä sanon "kiitos, mutta ei kiitos". Anopin kanssa on käyty pitkä keskustelu siitä, että haluan että pärjätään omillamme kuten aikuiset ihmiset, vaikka olisi tiukkaa. Ja että miehenikin pitää oppia elämään tietyn budjetin mukaan. Tähän asti olen kuvitellut, että kunnioitus anopin kanssa on ollut molemminpuoleista.
Vähän aikaa sitten istuttiin iltaa porukalla, anopilla ja miehellänikin on tapana ruveta lapsellisesti kinastelemaan mitä hölmöimmistä asioista muutaman viinilasillisen jälkeen. Tälläkertaa oli aiheena OMPELUKONEEN OSA! Ensimmäistä kertaa anoppi hyökkäsi mun kimppuuni (ei fyysisesti siis), suuttui kun pidin tilannetta lähinnä huvittavana. Alkoi huutamaan että nauran ivallisesti hänelle ja pilkkaan, ja aloin hermostua itsekin. Neljään vuoteen en ole anopille ääntäni korottanut. Huusin takaisin, että anteeksi vaan kun yritän repiä huumoria jostain niin vähäpätöisestä asiasta kuin ompelukoneen osa!
Anoppi sitten sekosi lopullisesti. En tiedä hermostuiko siitä, kun korotin ääntäni vai siitä, että haukuin hänen ompelukonettaan vähäpätöiseksi... :D
No, sitten hän päätti ilmoittaa mulle huutamalla, että hänellä ei ole omaa rahaa koska MINÄ käytän hyväkseni häntä kiittämättömästi ja lypsän kaikki rahat. Sillä hetkellä kaikki kiitollisuus ja kunnioitus häntä kohtaan katosi kuin tuhka tuuleen.
Huusin, että sano jumalauta yksikin kerta kun olen rahaa pyytänyt. Rupesin siinä tekemään lähtöä, ja lopuksi totesin rauhallisesti että jatkossa myyn mielummin persettä kuin otan almuja vastaan.
Se, että hänen rahoillaan ollaan ruokaostoksia hoidettu on ollut mulle tarpeeksi nöyryyttävää muutenkin. Mutta jotenkin annoin tilanteen mennä siihen että otin apua vastaan ja nyt kadun että olen huolinut senttikään. Anoppi itse perusteli halunsa auttaa sillä, että tahtoo helpottaa meidän arkea nyt kun kerran voi. Ja uskoin. Mutta se, että ensin tyrkytetään rahaa ja vittuillaan jälkeenpäin ei ole mun käsitys vilpittömästä auttamisesta. Ilmeisesti perimmäinen syy kaikkeen on ollut se, että hän ei kestä ajatusta ettei ole pojalleen elintärkeä, olisihan se kauheaa jos hän ei olisi valtava osa meidän perheen arkea.
Nyt anoppi on saanut itse kokea miten armottomasti karsin lähipiiristäni kaksinaamaiset kierot marttyyrit.
Mieheni kanssa ollaan puhuttu, että maksetaan joka saatanan sentti takaisin ja rahat revitään vaikka persnahoistamme, mutta sille tyypille ei enää kiitollisuudenvelassa tarvitse olla.
En aio millään tavalla mennä anopin ja lapseni väliin. Saavat viettää aikaa yhdessä niinkuin tykkää. Anopilta en tosin apua aio pyytää jos lapsenvahtia tarvitaan. Saa tulla itse pyytämään, jos haluaa muksumme kanssa päivän viettää keskenään.
Nyt vaan pelottaa, että mikäli anoppi tahtoo tosissaan mieheni tässä omalle puolelleen niin joko onnistuu tai tekee itsestään pellen entistä enemmän. Joka tapauksessa tämä ei ainakaan hyvää tee parisuhteelle, kun on ollut hankalat ajat muutenkin. Mieheni on ollut aina läheinen äitinsä kanssa. Oma äitini kohtelee häntä kuin omaa poikaa ja isäni kanssa ovat kavereita, mutta silti pelkään että vaikka anoppi onkin nyt passitettu pitämään huolen vaan ihan omista asioistaan, niin tämä ei ole vielä läheskään ohi...
En halua suurta draamaa, mutta jos tulen todella pahasti loukatuksi niin tilanne voi äityä rumaksi.
Onko kenelläkään omakohtaista kokemusta, tai jotain muuta kommentoitavaa kuin "katso peiliin, oma vika".
Myönnän, että itse mokasin siinä että annoin periksi ja menin siitä missä aita on matalin, eli otin almuja vastaan. Sitä en ikinä myönnä, että koskaan olen osoittanut epäkiitollisuutta (ennen kuin anopin kieroutunut pakonomainen tarve olla iso osa poikansa elämää tuli ilmi). Ja IKINÄ en ole pyytänyt rahaa, en edes vihjaissut.
Vastaukset 19
Vanhimmat
sinua ruokkii, kuuluu vanha sananlasku.
Kauniit olivat kiitoksesi anopillesi. Toivottavasti hän panee ne lapsellisuutesi tiliin.
Et kai sinä muuten nostellut viinilaseja raskaana ollessasi? Ja rupea jakamaan persettäsi vasta siten, kun lapsi on syntynyt. Ties mitä bakteereja ja viruksia se voisi saada.
Kiitos huolenpidosta, jätin kyllä siemailun niiden "aikuisten" hommaksi. Tunsin kyllä suurta kiitollisuutta hyväsydämistä anoppia kohtaan, mutta tekopyhät marttyyrit ei kiitosta saa. Joten saamansa kiitos oli sitä mitä tilasi.
Mitä lapsellisuuteen tulee, niin voin tunnustaa olevani lapsellinen, mutta empähän ole yli viisikymppinen akka joka kiukuttelee kuin 15v. kakara tyyliin "sori kun synnyin" kuten hän teki.
Anoppi saattaa olla rasittava, mutta tuntee sanan sarkasmi, toisin kuin sinä, joten luotan siihen ettei ota sossuun yhteyttä uuden urani vuoksi.
Koirilla ei ole ylpeyttä, joten käyttämäsi sanonta pätee ehkä niihin. Anoppini on ystävällinen ja tunkee sen auttavan kätensä hanuriinsa.
Mikäli on epäselväksi jäänyt, niin EN ole pyytänyt anopilta apua, mutta kun rahaa on tuputettu ja joskus on vastaan otettu (useimmiten kyllä ei) niin olen ollut kyllä niin pirun kiitollista ja nöyrää että.
Useimmiten tämä rahanvaihto tapahtuu multa piilossa, koska sekä mieheni että anoppini tietää hyvin miten epämukavaksi koen sen, että meille ei anneta tilaisuutta pärjätä omillamme.
Anoppi tykkää olla meille elintärkeä osa arjesta selviytymistä, ja mies ei pode syyllisyyttä siitä että syödään toisten rahoilla.
Anopille olen avautunut äitini vaikeuksista rahan kanssa ja siitä, etten ole kasvanut kuvitellen että raha kasvaa puussa.
Anoppi tykkäsi oikein kehua että huomaa kyllä etten ole samanlainen kuin omat lapsensa, joiden kasvatuksesta on ihan itse ollut vastuussa.
Eli tarkennan: en suuttunut ja loukkaantunut siitä, että anoppi huusi mulle pää punaisena että nyt meni rahahanat kiinni, vaan siitä, että hän on hyvin tietoinen siitä miten nöyryyttävää mulle on ottaa edes 10€ almuja vastaan ja olen monta monta monta kertaa pyytänyt että sitä rahaa ei ilmestyisi mieheni tilille. Ja hän koki aiheelliseksi silti vittuilla ja syytellä.
Tuota "autetaan ensin ja piikitellään myöhemmin" meininkiä hän on harrastellut koko sen ajan kun ollaan tunnettu, mutta ainoastaan miehelleni. Joskus on jopa painottanut, että vain miestäni koskee kritiikki. Siltikin se on ärsyttänyt mua, koska edelleenkin korostan, että itse tyrkyttää rahojaan, vaikka väkisin. Mutta kun sen virheen teki että hyökkäsi mua vastaan niin mun mitta tuli täyteen.
Kaikki aikaisemmat loukkaukset oon kestänyt, nimenomaan kiitollisuudenvelan takia, enkä koskaan ole hänelle päätäni aukonut yhtään mistään. Liika on liikaa. Anoppi kun omasta mielestään oli ihan selvinpäin, niin sitten voi myös seisoa sanojensa takana. Kun suutun, saattaa mun suusta tulla pahaakin tekstiä. Tuo ei ollut vielä mitään. Anoppi ei tässä suhteessa ole yhtään sen kypsempi.
Se on jo vuosia ruvennut haastamaan riitaa ja provosoinut muita joka ikinen kerta kun ottaa viiniä edes lasillisen. Kaikilla on palanut hermot moneen kertaan, mutta mulle tää oli ensimmäinen kerta kun suutuin itse, ja taatusti viimeinen kerta koska mulle nyt todellakin riitti.
Olemme kohtalonsisaria ja tiedän täysin miltä susta tuntuu..saanen jakaa oman kokemukseni kanssasi..
Kun aloimme seurustelemaan avopuolisoni kanssa hän oli täysi mammanpoika ja kiinni äidissään. Muutimme yhteen ja anoppi " tarjosi vilpitöntä " apuaan useammin kuin kerran rahallisesti ja ostamalla meille tavaraa ja astioita. Aina kiitimme!!! Aivan alkuun ajattelin että onpas joku vilpitön ja avokätinen mutta muutaman kuukauden kuluttua ymmärsin että kyse oli ihan jostain muusta..
Aina kun anoppi antoi meille jotain " muka lahjana " jouduimme järjettömän suureen kiitollisuudenvelkaan ja tekemään hänelle tuhottoman paljon palveluksia. Jos emme näitä tehneet, olimme kiittämättömiä. Vielä tässäkin vaiheessa nieleskelin ärtymystäni koska puolisoni ja anoppi olivat niin läheisiä.. Kielsin monesti puolisoani pyytämästä rahaa anopilta. Itse olen myös ihminen joka mieluummin paastoaa kuin on heti hädän hetkellä käsi ojossa.
Olemme menossa heinäkuussa naimisiin ja viimeisen kuukauden aikana tilanne on muuttunut aivan sairaaksi. Pistän tapahtumat aikajärjestykseen niin ehkä niistä saa jotain selkoa.
1. Anoppi pyytää saako leipoa hääkakun, suostun.
2. Pyydämme sulhaseni kansa äitiäni laulamaan yhden kappaleen häissämme.
3. Anoppi kuulee tästä ja kieltäytyy tulemasta häihin.
4.kysyn tahtooko hän myös laulaa, vastaus ei. Anoppi sanoo että käytän häntä hyväkseni koska hän tekee kakun ja äitini saa laulaa. Sanoin että myös äitini leipoo mutta anopin mielestä hänen kakkunsa on arvoltaan suurempi kuin muiden apu ja siksi meidän pitäisi nostaa anoppi häissä korokkeelle taidokkaasta työstään ja hänen pitäisi laulaa, juontaa ja istua meidän kanssa samassa pöydässä.. !!!! ( sairasta)
5.olemme muuttamassa tampereelle häiden jälkeen ( asumme nyt järvenpäässä, minä 20v, mieheni 23v ) anoppi sanoo että emme saa muuttaa koska mieheni ei pärjää ilman häntä
6. Suutun ja sanon että hän vähättelee poikaansa
7. Lähdemme pois ja anoppi jää huutelemaan peräämme hävyttömyyksiä
8. Kun olemme kotona anoppi alkaa pommittamaan miestäni viesteillä jossa haukkuu minua
9. yhtään viestiä ei tule minulle
10. Annamme asian olla koska olemme loukkaantuneita ja odotamme että anoppi pyytää anteeksi
11. Anoppi laittaa lisää viestejä jossa haukkuu minut, minun perheeni, meidän suhteemme ja sanoo että kaikki hänen antamat tavarat on palautettava ja että minä olen käyttänyt häntä silmittömästi hyväkseni
12. kuluu kuukausi ja viestejä tulee anopilta n. 3kpl per ilta
13. anoppi alkaa puhumaan pa*kaa minusta muille sukulaisille
Saldo: Miljoonatriljoona haukkumaviestiä anopilta, nolla minulta, nolla mieheltäni
Nykyhetki: Riidoissa myös mieheni siskon kanssa joka myös pitää minua pääsyyllisenä johonkin asiaan mitä he eivät anopin kanssa kerro ( ! ), anoppi kääntänyt vihansilmänsä sulhaseeni ja julkisesti puhuu ettei hänellä ole enää poikaa ja se hänen " ex-poikansa" on täysi pettymys. Myöskään sulhaseni ei tiedä mitä hän on tehnyt.
Olen yrittänyt saada koko porukan saman pöydän ääreen puhumaan asiasta KASVOTUSTEN mutta he eivät ole suostuneet. Mieluummin laittelevat tekstareita. ( !!!!! ) Olen päättänyt että en aio olla heidän kanssaan missään väleissä, lapsemme saavat olla mutta en minä ala heitä mummonsa luo tuputtamaan.
Nyt minun sietokykyni on ylittynyt. Mielestäni minun tai mieheni ei tarvitse kuunnella tuollaista potaskaa ja haukkumista tyhjän takia. Ihmisarvo se meilläkin on. Toivon vain että tulisi kesä ja pääsisimme muuttamaan tampereelle...
Yst. Terv. "uupunut"
Meidän seurustelun alkuaikoina ja yhteen muuton jälkeen anopilla oli tapana patistaa appiukkoa auttamaan rahallisesti meitä. Minä olin myös asiaa vastaan, mutta mieheni otti rahaa välillä salassa. Tässä YKSI esimerkki. Halusivat ostaa meille pyykinpesukoneen/kuivurin. No, olisin itse ne halunnut ostaa tietyin ominaisuuksin, mutta anoppi kävi ne oma-aloitteisesti meille tilaamassa. Tietenkään en voinut asiasta valittaa, laittoihan hän ison summan niihin rahaa. Tottakai kiitin ja useammankin kerran SILTI oli puhunut miehelleni, kuinka kiittämätön olen. (olin unohtanut kerran heillä vieraillessaan asiasta mainita ja kiittää, kuukausien päästä...) Sanoinkin miehelleni, että pitääkö minun aloittaa vierailu kiittämällä kaikesta, ettei vaan pääse unohtumaan. Tämmöistä vastaavaa jatkui aina appiukon kuolemaan saakka.
Kun vietimme häitämme anoppi osti osan tarjottavista juomista. Hänen versionsa on se, että hän kustansi koko häämme!
Suunnittelimme ristiäisiä. Anoppi VAATI, että meidän pitää pyytää lapselle kummiksi mieheni erästä serkkua, jonka mieheni oli pari kertaa tavannut alle 6vuotiaana.
Kun mieheni kieltäytyi päätti anoppi, ettei osallistu sitten ristiäisiin kun nehän ovat semmoiset "uskovaisten juhlat"! Ristiriitaista, eikös?! Lisäksi antoi jopa kaksi vaihtoehtoa tyttäremme nimeksi. Niistä sentään olisimme saaneet valita. Nyrpeä oli, kun menimme oman nimen keksimään.
Appiukon kuoleman jälkeen alkoi kamala kiukuttelu ja lähinnä mieheni haukkuminen. Mieheni ei ollut mitään, mutta ryyppäävät serkkupojat olivat kunnon miehiä. Kielenkäyttö ja keksityt jutut olivat uskomattomia... Usein koski rahaa, tietysti. Mieheni lainasi äidilleen huomattavan summan rahaa, mutta pian anoppi päätti ettei maksakkaan takaisin. Nyt on siis ainakin "maksettu takaisin" korkojen kanssa... (velkakirjaa eivät tehneet. Kuka uskoisi äidistään...)
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 10v ja nykyään emme ole anopin kanssa enään tekemisissä. Tämä oli mieheni oma ratkaisu, kun ei jaksanut äitinsä huutoa ja haukkuja enään kuunnella. On tehnyt anopille selväksi, että asiat pitää puhua halki, ennen ei tavata. Nyt keväällä tulaa kaksi vuotta siitä, kun viimeksi anopin näimme.
Haukkuma/uhkailu viestejä tulee vieläkin, välillä enemmän välillä voi olla parinkin viikon tauko.
Jaksamisia...
Anteeksi, mutta olen vedet silmissä nauranut näitä miniöiden viestejä.
ap on erinomaisen sanavalmis, selväjärkinen ja nähtävästi kaikinpuolin toimekas nuori nainen. Niin näyttää olevan "uupunut morsiankin".
Kumpikin olette käyneet tämän meille naisille pakollisen "asevelvollisuuden" ennen aikuistumistanne. Onnea ja menestystä selkeällä tiellänne!
Nuo parikymmentä ja risat miehet ovat usein vielä aika äitinsä helmoihin takertuvia, mutta ruvetkaa te aikuisiksi naisiksi, jotka vaativat mieheltään aikuisen miehen käytöstä.
Terveisin usean pojan äiti ja usean pojan vaimon anoppi.
Lohduttavaa lukea, että kohtalontovereita löytyy sen sijaan että tulee palautteeksi pelkästään sen tyyppisiä viestejä joissa ventovieraatkin haukkuvat kiittämättömäksi pennuksi. :)
Vaikka "drama queen" saatan joskus ollakin, joko hormoneista johtuen tai muuten, niin tässä asiassa en peräänny. Ylireagointia en myönnä, vaikka törkyturpa saatan olla (ja ylpeä siitä) :D
Onhan se selvää, että usein miehet irtaantuu äideistään huomattavasti naisia myöhemmin, poikkeuksia tosin löytyy. Valitettavasti vaan on monesti niin, että äidit ei osaa irtautua pojistaan. Ja kun tulee tilanne että pojalla on joku toinen joka hänestä ns. huolen pitää, kokee anoppi pakonomaista tarvetta olla korvaamaton. Niin tässäkin tapauksessa.
Tuli vaan mieleen, että onnekas olen kun oma anoppi, epäkypsyydestään huolimatta, suosii samaa tapaa käyttäytyä näissä tilanteissa kuin allekirjoittanut: täydellinen kylmyys.
Ei yhteydenottoja puoleen eikä toiseen, kumpikaan ei odota toiselta anteeksipyyntöä eikä sitä edes halua.
Hyvä näin.
Siitä saan olla varma, että vaikka mieheni tiedostaakin sen että äiskä meni liian pitkälle, niin heidän suhteensa kannalta tämä ei ollut viimeinen pisara. Varmasti kohta sopivat riidan omalta osaltaan, ja sitä toivonkin. Luotan nyt täysin siihen ettei mieheni vaadi mua unohtamaan koko juttua, eikä enää toiste erehdy kääntymään äitinsä puoleen tilanteissa joissa apua tarvitaan.
Jaksamisia teille muille, tosi ikävää ettette päässeet yhtä helpolla. Niin paljon samoja piirteitä löytyy kuin omassa anopissani, mutta joudutte kestämään heitä edelleen vaikka välit on jo katkaistu. Varmasti vaikea tilanne, kun pitäisi koittaa olla lähtemättä sotaan mukaan. En tiedä, pystyisinkö omaan itsehillintääni vastaavassa tilanteessa luottamaan :)
Kumma juttu tuo rahan antaminen ja sen myötä vallanhalu (anopilla) ja toisen osapuolen (pojan) kypsymättömyys ja laiskuus. Kai se äiti itse on poikansa sellaiseksi opettanut. Epäilen muuttuuko pojan käytös.
Itsekin olen langennut samaan ansaan, eli antanut, antanut ja antanut, luullen antaneeni tarpeeseen, kunnes huomasin lapsilla olevan jo paljon paremman elintason ja mukavuudet kuin äidillään. Mitä sain kiitokseksi antamisesta? Miniän vihat mutta vävy puolestaan katkaisi välit kun rahantulo loppui.
Ihailen sinua kun haluat tulla omillasi toimeen. Se on oikeasti TODELLA kunnioitettavaa ja varmasti hiljaisuudessa anoppisikin arvostaa sinua siitä. Olet tehnyt aika terävän analyysin rahan antamisen ja vallanhalun suhteesta. Sitä luulee olevansa antaessaan ilman vallanhalua, mutta sehän voi pukeutua niin moneen muotoon. Siis onko vilpitöntä antamista lainkaan? Ehkä ainoaa oikeaa rahan antamista on salainen antaminen, joka ei nöyryytä ketään 'almuina', mutta miten se tapahtuu?
Liian vähäinen taloudellinen tukeminen asunnon vaihdossa, miniä ei anna tavata lapsenlapsia.
Miniä ei ole ollut töissä koko avioliiton aikana, jäi heti kotiäidiksi kun alkoi odottaa ensimäistä.
Ensi asunnon; kerrostalo neliön, appivanhemmat rahoittivat, käsirahan ja osan lyhennyksistä.
Tuli toinen lapsi, jotka olivat kaksoset, miniä vaati omakotitalon, ja piti selviönä appivanhempien maksavat. Hänen mielestään perheen rahat eivät riitä perheen elatukseen, mutta palkkatyö velvollisuutta ei miniällä ole.
Appivanhemmat kieltäytyivät, kaksosia ei olla sitten nähty kuin kaksiviikkoisina, nyt ovat viidennellä luokalla koulussa.
Useampi todella kelvoton miniä nykyaikana, kuin ne ennen vanha vanhat emännät/anopit, jotka opettivat nuorta emäntää töihin ja talon tavoille.
Heh, näitä lukiessa tulee mieleen että nämä miniät ja anopit voisivat olla kuvailluissa tilanteissa itseasiassa sukua, niin erilaiset näkemykset kummallakin osapuolella varmasti on ja kumpikin luulee olevansa aina oikeassa.
en ota tilanteisiin muuten kantaa, mutta tässä näkyy loistavasti se että miniät ja anopit eivät yritäkään ymmärtää toisiaan.
oma äitini on toisinaan samanlainen, tyrkyttää rahaa, läheskään aina en ota, mutta sitten kun pyydän tarpeeseen (olen 20-vuotias opiskelija "vielä")ja äiti on huonolla tuulella, tulee syyttelyt tyhjään kuppaamisesta.
Usein kun rahaa tyrkyttää, sanon etten tarvi nyt, pistä talteen jos sitä tulevaisuudessa tarvin.
SIINÄ VAIHEESSA KUN OTIT PERSAUKISEN UKON JA TAIDAT OLLA PERSAUKINEN ITSEKIN.
ONHAN SE HYVÄ, ETTÄ VERONMAKSAJAT MAKSAVAT TEIDÄN HULPPEAN HIENON ASUNTONNE, MUTTA MIETTIKÄÄPÄ KUITEKIN ASIOITA.
OTTAKAA MIELUUMMIN MIEHEN ÄIDILTÄ KUIN VERONMAKSAJILTA, JOTKA OVAT VIERAITA IHMISIÄ
LISÄKSI EHKÄISY ON KEKSITTY JA VARMA.
Ukkoani sen verran puolustan, että vaikka onkin ns. kasvu kesken niin on hyvä isä ja omistautunut puoliso. Persaukinen tai ei.
Tuo viimeisin vastaus pitäisi tietysti jättää ihan omaan arvoonsa, kun sääliksi käy tällaisia ihmisiä jotka porskuttavat elämässä eteenpäin ilmeisesti ihan jonkun muun kuin älyn avulla. Oletan, että pätäkkää löytyy, jos ei itseltä niin appivanhemmilla?
Sitä edelliseen viestiin kommentoisin että eihän se vika aina anopeissa ole, ei ole puhtaat jauhot pusseissa kaikilla miniöilläkään. Meitä kun on niin moneen junaan. Pistää vaan välillä ihmetyttämään että eikö ihmiset ymmärrä hävetä? Niin kuin esimerkiksi poika, joka pitää äitiään pankkiautomaattina. Anoppi tuskin sitä on missään vaiheessa oikeasti arvostanut etten rahaa ruinaa. Olisihan tuo syyttely aika erikoinen tapa kunnioitusta osoittaa. Enhän mä muuta voi kuin toivoa, että rupeaa koulutus tuottamaan tulosta mieheni kohdalla :) Äitinsä pisti hänet elämässä alkuun, mutta mun tehtäväksi jäi kasvattaa siitä suoraselkäinen mies :D
Talutushihnassa en ketään rupea pitämään mutta kyllä mun mies itse oman parhaansa tietää, ja tietää sen että tässä asiassa meikäläinen on oikeilla jäljillä, KERRANKIN. :)
Eli!
Vuoden verran kuuntelin piilovittuilua ja pientä piikittelyä jolla anoppi yritti korottaa asemiaan ja halusi valtaa tyttöönsä (omistushalu)
Lopulta sanoin takaisin, mutten korottanut ääntäni ja käyttäydyin kuten mallikelpoisen vävyn kuuluukin... mutta sainkin korvilleni (fyysistä väkivaltaa) johon en vastannut millään tavalla....
Kaikkien mielestä minä olin syyllinen kun sanoin jotain... Tyttöystäväni mielestä pitäisi pitää ns. turpa kiinni....
Sairas akka toi anoppi...
Menee vähän liian pitkälle tuo sääntö, että vanhempia ihmisiä pitää kunnioittaa vaikka turpaan tulis.
Ei näiden hullujen anoppien kanssa kannata edes yrittää tulla toimeen, kun reaktio on jotain tuollaista kun kerrankin jostain sanoo vastaan.
Ihailtavaa, että pidit pään kylmänä :)
"Nyt anoppi on saanut itse kokea miten armottomasti karsin lähipiiristäni kaksinaamaiset kierot marttyyrit."
Tämän lauseesi kun luin, niin tuli kyllä mieleen, pelaatko itsekään ihan täydellä pakalla...
Siitä nyt ei ihan takuuseen voi mennä, mutta voisin väittää että suhteessa anopin sekoiluun olen ainakin suurinpiirtein selväjärkinen.
Ellei sitten ole täysin hullu ajatus kitkeä lähipiiristä turhat ongelmien ja harmin aiheuttajat?
Kielenkäyttöni voi karskia olla, mutta mitäpä siitä. Ainakin pointti tuli selväksi.
Takana kohta 15 vuotta yhteiseloa. Kaksi lasta ja reilusti välimatkaa anoppilaan. Korvamerkittyä rahaa on jaeltu runsaasti vuosien saatossa miehelleni, välillä on ollut pakko nöyrtyä, mutta mielestäni sen aika on jo lähempänä neljääkymmentä ikävuotta ohi. On myös tuettu suurilla summilla remonttia, osteltu kulkuvälineitä minulta kysymättä. Puhelin soi edelleen melkein joka päivä; missä olette, mihin menette, mistä olette tulossa?! Anoppi pitää hyppysissään myös mieheni siskoa aivan käsittämättömällä tavalla.
Osa syy tulevaan eroomme on tuo napanuora - kun mieheni vanhemmat tulevat kylään - minulle jää jalkavaimon osa. Ruuat/kyläilyt suunnitellaan minulta salassa. Sairasta mutta totta! Koskaan ei ole kissaa nostettu pöydälle kuin kauhean tappelun saattelemana vierailun jälkeen. Pahimmat riidat käydään aina tuolloin mieheni ja minun välillä.
Jos mahdollinen keskustelu joskus viriäisi olisin aivan yksin koko sukua vastaan.
Hyvä esimerkki vuosien takaa; mieheni isä kustansi osan remonttiamme ja halusimme laittaa hieman totutusta poikkeavaa sisustukseemme, omaan kotiin. Mieheni isä sai hepulin ja sanoi että hän ei ainakaan tuollaisia ala kustantamaan. Lopputulos oli se että, minä lähdin omaan lapsuuteni kotiin "remontin jaloista" ( 5 kk raskaana) ja remontti jatkui hyvässä hengessä.
Joten, jos miehestä löytyy mammanpoikaa ei se sieltä mihinkään tule häviämään. Ainainen kakkonen olen minä ainakin ollut lapset siinä sivussa!
Todellakin pistää ihmettelemään että miten ja miksi näitä napanuoria ei saada katkaistua monissa tapauksissa.
Miksi ihmeessä yksikään äiti edes haluaisi paapoa aikuista poikaansa, tai tytärtään? Omia muksujani en ainakaan tahdo kasvattaa niin, että ovet musta riippuvaisia niin pitkään kun mussa henki pihisee. On hyvä, että vanhemmat on aikuisenakin läsnä ja tukena auttamassa jos tarve vaatii, kunhan vaan pärjää ilmankin jos/kun tarve vaatii.
Mä kyllä koitan olla optimistinen oman tilanteeni suhteen... Ainakin toistaiseks on onnistuttu pitämään asiallinen etäisyys anoppiin, vaikka mieheni välit äitiinsä onkin jo ok. Anoppi on saanut rahojaan takaisin meiltä molemmilta ja tulee jatkossakin saamaan joka kuukausi.
On tapauksia, jotka ovat toivottoman riippuvaisia nimenomaan äideistään. Sitten on niitä, joille riittää kun on joku jonka vallan alaisena olla (esim. vaimo tai vaikka joku kaveri) ja josta "olla riippuvainen". Toivon, että oma mieheni kuuluu sellaiseen ryhmään joka ei välttämättä äitiä tai ketään muutakaan rahallisesti tarvitse, mutta on vaan ajatellut päästä helpommalla kun on vaan ottanut rahalahjoituksia vastaan ja pyytänyt rahallista apua.
Helpompi sellainen on kouluttaa uusiksi kuin toivoton mammanpoika :)
Kaikista eniten loukkaa se, että kun näitä tilanteita tulee, en saa tukea mieheltäni millään lailla.
Me emme ole me, vaan me anoppi ja appi.
Sitä kaipaa tasavertaista kumppania joka pitää puoliasi, koska kyllä minäkin nousisin barrikaadeille jos rakkaintani loukattaisiin.
Ja kuitenkin se "huolenpito" on yli kävelemistä ja omista tarkoitusperistä kiinni pitämistä - toisen elämän ohjailua ja samalla myös minunkin elämäni ohjailua.
Ja jos omatkaan vanhempani eivät ole tulleet sanomaan kuinka elämääni elämän - eivät enään 20 vuoteeen - niin eivät kyllä anopit eivätkä apetkaan!
Varmasti löytyy "koulutettaviakin" yksilöitä - minä en vain enään jaksa taistella.