Minun painajaiseni alkoi noin 3kk sitten,kun puoliso ilmoitti yllättäen,että haluaa erota.Syyksi hän sanoi,ettei enää rakasta minua,eikä ole ollut onnellinen kanssani enää vuosiin,eikä meillä ole oikein mitään yhteistä. Me ollaan oltu naimisissa yli 20 vuotta ja meillä on viisi ihanaa lasta,joista vanhin jo "maailmalla". En käsitä tätä tilannetta ollenkaan,koska meillä ei ole ollut mitään isoja riitoja koskaan ja aina ollaan tultu hyvin toimeen.Meillä on ollut paljon yhteisiä harrastuksia ja tulevaisuuden suunnitelmia. Raha,alkoholi tai väkivalta ei voi olla syynä. Koskaan en ole pettänyt puolisoani,eikä ulkonäössäkään pitäis olla vikaa.Olen aina luullut olevani hyvä puoliso ja kanssani on hyvä olla. Suurin syy eroon hänen mielestään olisi,että hän haluaisi vielä olla elämässään onnellinen,mutta voiko kukaan olla onnellinen jos saa monta muuta rakasta(lapset&sukulaiset&minä) onnettomaksi? Hän on kyllä monesti sanonut olevansa onnellinen minun ja lasten kanssa. Rakastan vaimoani ja lapsiamme todella paljon,enkä haluaisi luopua heistä mistään hinnasta! Silloin 3kk sitten maailmani romahti tosi pahasti,enkä ole pystynyt sen jälkeen keskittymään mihinkään kunnolla.Olen itkenyt yksin päivittäin ja valvonut useita öitä. Silloin samalla vaimo sanoi,etten saa koskea tai halata häntä.Nykyisin hän nukkuu eri huoneessa,enkä saa käydä esim.saunassa samaan aikaan. Arvatkaa tuntuuko pahalta!? Onneksi lapset rakastaa minua,halaa ja tulee syliin. Tuntuu,että vaimo on muuttunut puolessavuodessa ihan eri ihmiseksi,jotenkin tunteettomaksi ja kovaksi. Pelkään,että hänellä on joku sairaus (esim.Pickin tauti) tai sitten hänellä on joku toinen mies,minkä hän kyllä kieltää jyrkästi. Hän on alkanut käymään aika usein ulkona ja pelkään,että hän pettää minua.Minun kanssa hän ei suostu lähtemään enää minnekään. Nyt ollaan sovittu,että katsotaan tilannettamme kesällä uudestaan. Olisin maailman onnellisin mies jos vaimo tulis joku päivä halaamaan ja sanois,että rakastaa minua taas.
Toivottovasti vain pahaa unta
Surusilmä
305573
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Kuules mies, ei sille mitään voi jos pitkässä liitossa tunteet kuoleet, se ei riitä jatkamaan avioliittoa että toinen rakastaa ja välittää jos toiselta ovat tunteet kuolleet. Itse hain eroa 25 vuotisesta liitosta, olin vuosia miettinyt eroa, en rakastanut enää miestäni, ainoastaan lasten takia jaksoin, niin kauan kunnes he olivat täysi-ikäisiä. Ent.mieheni ei olisi millään halunnut erota, olisi tehnyt kaikkensa että 2.vaihetta erosta ei haettaisi. Rakasti niin paljon harkinta-aikana minua että alkoi oikein ahdistaan, hän myös itki ja vannoi rakkauttaan. Olisi varmaan kuun hakenut taivaalta etten jättäisi häntä jne. Oli se kova pala nähdä miten aikuinen mies itkee ja on surkea, mutta kovetin itseni, oli pakko! Jos olisin jatkanut liittoa,olisin sen tehnyt aivan vääristä syistä eli säälistä! Ja se ei todellakaan riitä että toinen rakastaa! Meillä ainakin ero oli ainut oikea ratkaisu, ja päivääkään en ole katunut eroa. Olisin tehnyt väärin häntä kohtaan jos olisin jatkanut liittoa mikä osaltani oli jo loppuun eletty. Toista miestä ei minullakaan ollut! Eikä ole muuten vieläkään vaikka erosta jo yli 3 vuotta. En ole halunnut, haluan nyt kerrankin elämässäni elää itsenäisen,vapaan naisen elämää! Lapset ovat jo omillaan. Ja mikä huvittavinta, vaikka ent.mies niin vannoi rakkauttaan,oli hänellä hetkessä uusi nainen kainalossa!
Eniten surettaakin lapset,koska he ovat vielä kovin nuoria,nuorin täytti vasta kahdeksan ja kaksi seuraavaakin käy vielä ala-astetta.Olis varmaan helpompaa kestää tää juttu jos he olisivat vanhempia.
"Ja mikä huvittavinta, vaikka ent.mies niin vannoi rakkauttaan,oli hänellä hetkessä uusi nainen kainalossa!"
Eli hänen olisi pitänyt olla yksin (vaikkei halunnut) vain todistaakseen rakkauttaan? Ja sinä et silti olisi palannut kotiin? Mikä ihmeen logiikka tässä on? Nautitko sinä toisen kärsimyksestä?
Sitä kutsutaan laastarisuhteeksi ja se voi hyvin kehittyä aidoksi, rakastavaksi suhteeksi.
Pitkässä suhteessa tunteet voivat hautautua mutta ne on myös mahdollista palauttaa, jos viitsii jotain suhteensa eteen tehdä. Tottakai kaikki tunteet kuolee ajan mittaan jos ei halua suhteeseen panostaa.
on väliin ihmeellistä. Juuri kun luulee tuntevansa toisen....huomaakin että ei tunne yhtään :-(.
aivan sama homma, paitsi että oltiin kimpassa 26 vuotta...saunahommia myöten täsmää...ikävä kyllä, vaimollasi taitaa olla toinen...itselläni kävi niin, että vaimonmielestä työkaveri oli ihanampi...no...sopuero vaan käyntiin ja elämä jatkuu...tosin vieläkin olot lähtevät käyntiin sillointällöin...naiset vain tuossa 40 iässä alkavat miettimään, että tässäkö tämä nyt oli...vieläköhän kelpaisin j.n.e...naiset eivät rakasta, vaan rakastavat rakastumisen tunnetta!!! viilaavat 20 vuoden jälkeen kyntensä ja painuvat baanalle, miehet jäävät surkuttelemaan kovaa kohtaloansa, kunnekkas aikanaan tokeentuvat...kai ymmärrät, että pari suhteeseen tarvitaan kaksi...jos toinen on päättänyt mennä, niin se on sitten työstettävä mielessänsä ja aikanaan asialle voit jopa hymähdellä...koeta kestää...sulla on nyt puolivuotta aika hirveätä, toinen puolivuotta, haikeata, sitten alkaa helpottamaan ja aina joskus kouraisee, mutta elämä voittaa, voi muuttua jopa paremmaksi, kuin ennen. leuka pystyyn...
Meillä oli samanlainen tilanne paitsi mies rupesi miettimään elämäänsä ja halusi tarkistaa vieläkö kelpaa muille naisille. Ja kelpasihan hän. Yhdessä mekin oltiin 27 vuotta joten oli varmaan syytäkin jo markkina-arvoaan testata ja laittaa elämä uuteen uskoon. Sitä minäkin nyt teen ja pikkuhiljaa alkaa helpottamaan. Olisin toki toivonut että olisimme voineet jatkaa avioliittoa jo lastenkin takia. Ovat vielä pieniä, nuorin alle kouluikäinen.
...ehkä hieman kärjistin...varmaan miehetkin toimivat näin, mutta tiedän useita nais tapauksia ja vain yhden! miehen...
Noin juuri minäkin menettelin kun rakastuin toiseen. Mieheni kosketus alkoi tuntua vastenmieliseltä, en voinut näyttäytyä hänelle edes vähissä vaattteissa ja sohvalla oli paljon parempi nukkua.
Enkä olisi edes kidutuksen uhalla tunnustanut toisen olemassaoloa!
Erona sinun tilanteeseesi oli, että liittomme oli ollut kuralla jo vuosia...Voimia sinulle, puhuminen ja mahdollinen avioliittoterapia varmaan olisivat hyväksi päätätte asian suuntaan tai toiseen; vanhat asiat on hyvä selvittää avoimin juurta jaksain.
"hän haluaisi vielä olla elämässään onnellinen.."
Juuri näin. Vaimollasi on toinen. Voi olla, että Uusi Onni ei vielä jörni rouvaasi kaikkiin ruumiiinonkaloihin, mutta muuten peli on selvä.
"voiko kukaan olla onnellinen jos saa monta muuta rakasta(lapset&sukulaiset&minä) onnettomaksi?"
Totta helvetissä voi. Se uusi Reiska on niin ihku ja kuuntelee ja vaimo tuntee itsensä nuoreksi ja uudistuneeksi. Endorfiinihumala on ihmeellinen asia.
Lemppaat akan heti pihalle ja vaadit lapset itsellesi. Ja ositus vireille heti. Kokemuksesta tiedän, että muuten kaikkein eniten tulet katumaan sitä, että uskoit, toivoit ja luotit, vaikka olisi pitänyt nähdä mikä on meininki.
Jos vaimosi sanoo ettei rakasta sinua enää ja haluaa
nyt erota kun lapset ovat kasvaneet niin syyn
ei tarvi olla sinun.Tunteet viilenee pikkuhiljaa
mutta nainen yrittää viimeiseen saakka pinnistää
perheensä eteen.Olen ollut vaimosi sijassa,ilman
ketään ulkopuolista.Mies oli kunnollinen,hyvä ja komea.Mutta suhde vei minusta energiaa ja tappoi
elämäniloni koska emme "olleet samoilla nuoteilla".
Välirikko on aina kipeä asia,vaikka sitä itse
haluaa erota!Älä takerru vaimoosi.Äläkä arvioi
itseäsi sen mukaan kuin mitä hän tuntee sinua
kohtaan.Elämä on liian lyhyt,eikä sitä saa tuhlata
avioliitossa,missä on onneton!Jos pidät vaimostasi
niin et halua että hän on onneton.
Ei kai hän sinua petä,vaikka nyt löytäisikin
miehen johon rakastuisi?!Hänhän on selvästi sanonut
sinulle ettei rakasta sinua,muuttanut eri huoneeseen ja haluaa erota! Olet itsekäs,jos vaadit
häntä jäämään vain siksi,ettei sinulla olisi
paha mieli. Olen silti pahoillani vuoksesi!
Itke vaan ja sure loppuun saakka mutta hyväksy tosiasia,että vaimosi haluaa erota,koska ei
rakasta sinua tarpeeksi enää.
Lapsemme on vielä nuoria,nuorin kahdeksan vuotias,kyllä se taidan olla minä joka tässä yrittää viimeiseen saakka pinnistää perheensä eteen.
Olen pahoillani puolestasi, melkein tunnen miten kärsit..
Itse sain eropaperit kohta 4kk, yllätyksenä..
Mieheni haki eroa, tosin ei ollut varma haluaako sitä..
Mutta nyt on edelleen sitä, mieltä että ero tulee..
Olin kk ihan maassa, itken vieläkin usein, en voi uskoa että liittomme (26v) ja päälle, olisi ohi*
Asumme edelleen samankaton alla, elämme kuten ennen, tosin sisintäni tämä raastaa todella paljon*
Lapset meillä onneksi on jo maailmalla..
En tiedä miten selviän tästä, mutta vaihtoehtoa ei ole*
Sinulla vielä rankempaa, koska on pieniä lapsia..
Jaksamisia sinulle...
kuulostaa, vaikkei meillä tilanne olekaan vielä edennyt tuohon pisteeseen. Bilejalkaa vaan alkaa vipattamaan, varsinkin kun tuttavapiirissä on niitä uusiosinkkuja, jotka voi mennä ja tulla halunsa mukaan. Milloinkas olette yhdessä olleet viihteellä sanotaan nyt vaikka klo kolmeen saakka yöllä? Tosin, en minkäkään puolisoani mukaani tahtoisi, ei se ymmärrä bilettämisestä mitään. Eli neljäkymppiset haluavat vaan kokea uudelleen nuoruuttaan, lapset eivät tarvitse enää äidin koko aikaista läsnäoloa, eikä oikein tiedä mitä elämältä enää odottaa. Ihania tunteita ehkä...
Kiitos kaikille hyvistä kommenteista,ne on helpottanut mun oloa tosi paljon! Moni varmaan luulee, että olen vain joku vaimon siivellä elävä kaljamahainen laiskamato ,enkä halua sen takia erota. Todellisuudessa olen atleetti vartaloinen kilpaurheilua harrastava mies, tosin tämä kausi on tän jutun takia pilalla. Tuloni on noin kuusi kertaa suuremmat kuin vaimolla vaikka hän on selvästi korkeammin koulutettu. Käymme molemmat normaalisti töissä ja kaikki rahat on aina olleet yhteisiä. Nyt joku pitää minua ihan idioottina kun en halua erota.
kirjoitin juuri äsken oman aloituksen noista laastarisuhteista. Itsellänikin on todella raskasta, ja myötätuntoni on puolella. Meillä oli mies aktiivinen eron hakija, tosin lopulta yhteinen päätös. Minua epäilyttää kans, että miehelläni oli uusi suhde jo valmiina erotessamme. Hän kävi viimeisin puoli vuotta paljon baarissa, pukeutui paremmin, eikä nukkunut kanssani. Tarinan mukaan löysi uuden suhteen heti erottuamme, mutta varmaan oli jo valmiina. Se sattuu minuun todella paljon. Joten en sinuna olisi kovin sinisilmäinen. Suosittelen Fiskerin erokirjaa "Jälleenrakennus". Se auttaa minua ainakin todella plajon. Olemme asuneet erillaaän nyt kaksi kuukautta. Itken edelleen todella paljon, juoksu ja päiväkirjan kirjoittaminen helpottaa oloa. Jaksamista sinulle, meitä kohtalotovereita on paljon.... Tosin mieheni ilmeisesti vielä jollakin tavalla rakastaa minua, mutta "ei voinut hengittää kanssani". Olin valmis pariterapiaan, mies ei. Hengittäkööt nyt sen laastarinsa kans...
Mitä raivoisammin kieltää sitä pahemmin kalikka kalahtaa.
Juttu on päivänselvä näkemättäkin. Sinua petetään.
Niin - ikävä kyllä vaimosi on mennyt siihen samaan lankaan, mihin itsekin olen joskus kauan sitten langennut. Ja - se kaduttaa. Ole armollinen hänelle, älä nalkuta, älä anele....anna ajan kulua. Se huuma kestää korkeintaan puoli, yhden vuoden, voit olla varma, kun itse näytät rakkautesi, ilman vanhan kaivelemista...voit saada hänet itsellesi jälleen. Pahin mitä voit tehdä, on muistuttaa häntä tapahtuneesta. Hän on saanut juoksuaikansa ja se menee ohitse ennemmin tai vähän myöhemmin.
tEEPPÄS HÄNET HIEMAN MUSTASUKKAISEKSI....vaikka sovit jonkun kanssa jotakin menoa, hän voi herätä, mutta älä lankea ansaan itse. Kyllä puolisosi rakastaa sinua, mutta on sokeutunut. Hyvyys voittaa....
älä puhu paskaa. Kun on kerran alettu lutkuttamaan kusivehkeitä yhteen, niin turha siinä on alkaa suhdetta korjaamaan. Petturi ovesta pihalle.
Olisin valmis antamaan anteeksi vaimolleni,jos jotain olisi tapahtunut,mutta en vieläkään oikein usko mitään tapahtuneen."juoksuaika" hänellä kyllä taitaa olla ja toivoisin sen menevän ohi nopeasti. Jaksan kyllä odottaa.
Minulla on ollut suhde toiseen mieheen puolivuotta. Mieheni tietää suhteesta, mutta ei rakkaussuhteesta. Ihmettelen miksei hän epäile, - vai epäileekö sittenkin. Muttei halua uskoa. Ei halua ymmärtää. Koska ei halua erota.
Puhuin asiasta eronneen ystäväni kanssa. Hänelläkin oli suhde toiseen (eli nykyiseen) mieheen ennen kuin erosi exästään. Ystäväni kertoi suhteestaan ja sen laadusta. Ex sanoi antavansa anteeksi. Arvelen, että näin sanoisi miehenikin. Siksi haluan erota enkä haluaisi turhan päiten kertoa - vain saadakseni miehelleni enemmän pahaa mieltä aikaiseksi. Kuka siitä hyötyisi? Etenkään kun olen halunnut erota jo muutaman vuoden, ilman että minulla olisi toista miestä.
Olen käynyt samaa painajaista läpi nyt noin 5 kuukautta. Silloin mieheni ilmoitti minulle, että haluaa erota. Olin täysin shokissa ja olen edelleenkin. Olin luullut olevani onneellisessa avioliitossa. Emme riidelleet juuri koskaan, ei ollut alkoholiongelmia ei uskottomuutta. Matkustelimme koko perhe yhdessä ja meillä oli paljon yhteisiä ystäviä jne. Tiesin kyllä, että mieheni on jotenkin alamaissa, mutta ajattelin, että siitä selvitään kunhan elämäämme liittyvät työ- ja muut stressit helpottavat. Liittomme on kestänyt seurusteluineen 25 vuotta. Meillä on kolme toisella kymmenellä olevaa lasta. Mieheni kertoi myös, että on ihastunut toiseen naiseen, mutta tällä ei ole mitään tekemistä eron kanssa ja että hänellä on vain ystävyyssuhde tähän naiseen. Koko maailmani romahti ja sanoin miehelleni, että hän voi muuttaa pois yhteisestä kodistamme ja aloittaa suhteen tämän naisen kanssa. Niin tapahtuikin. Samalla mies vei avioerohakemuksen, jonka olin itse valmiiksi täyttänyt. Asun nyt yksin lasten kanssa ja en voi ymmärtää tapahtunutta. En pystynyt elämään miehen kanssa, joka kaipaa toisen naisen syliin. Kaipaaan miestäni joka päivä, mutta en nyt ole ottanut häneen minkäänlaista yhteyttä pariin viikkoon enkä aio ottaakaan. Olen nyt ostanut itselleni oman asunnon, johon muutan kesällä. Omakotitaloa en jaksa yksin pitää. Nuorin lapsista aikoo muuttaa kanssani ja kasi vanhinta jäävät isänsä luokse, joka muuttaa takaisin yhteiseen kotiimme. Suren suunnattomasti tätä tilannetta. En haluaisi rikkoa perhettä ja erottaa lapsia toisistaan. Toivon edelleen, että mies tulisi "järkiinsä" ja ymmärtäisi mitä on tehnyt. Tiedän, että selviän tästä eteenpäin ilman miestänikin, mutta samalla toivon, että voisimme vielä elää perheenä yhdessä. Pelkästään lasten ja rahan takia en kuitenkaan halua häntä takaisen. Jos hänen rakkautensa minuun on täysin kuollut, niin silloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lopullinen ero. Onko kukaan onnistunut tässä tilanteessa vielä kokoamaan perheensä uudelleen?? Voiko rakkautta vielä löytyä?? Voiko tälläisesta ihastumisesta päästä yli ja jatkaa avioliittoa?? Mies sanoo, että olen hänen paras ystävänsä ja että hän haluaisi edelleen olla ystävä. Minusta ei ystäväksi ole. En saata edes nähdä häntä. Itken joka päivä tätä tilannetta. On niin paljon kysymyksiä vailla vastauksia.
Kuinka tärkeää olisikin saada rehellinen vastaus kysymyksiin. Vaikka kuinka kipeäkin totuus kunhan ei tarvitsisi elää valheessa ja epäilyksien suossa.
Minun ex:ni valehteli niin paljon, että päätin etten ainakaan minä puhu enää koskaan muuta kuin totta.
Eniten loukkasivat turhat ja typerät valheet, ihan kuin minulle saisi puhua mitä sattuu, ja kiinni jäädessä vain tokaista "entäs sitten?".
Jos miehesi puhe "vain ystävyyssyhteesta" olisi totta, teillä voisi olla toivoakin, mutta en jaksa uskoa pelkkään ystävyyteen.
Se että hän sanoo sinun olevan paras ystävänsä, ei liioin kuullosta muulta kuin joltain takaportin auki pitämiseltä.
Ei tuo ainakaan paranna suhteen perustaa ellei miehen päässä sitten naksahda ensihuuman jälkeen, että mitä onkaan tullut tehtyä ja sen myötä menettäneeksi.
Sen näyttää vain aika.
Minun painajainen on edennyt nyt siihen vaiheeseen,että ero näyttää tulevan hyvin todennäköisesti.Vaimo ei suostu lähtemään mihinkään avioliitto terapiaan,mikä voisi vielä auttaa meitä. Eron syyksi hän sanoo edelleen vain,ettei enää rakasta minua ja olen hänelle vain ystävä.Minun mielestä on pakko olla joku muukin syy? Eilen hän sai puserrettua pari kyyneltä kolmeen kuukauteen,kun sanoin,että mahdollisessa erossa lapset voivat halutakkin jäädä minulle. Mikäli meille ero tulee,niin haluan sen olevan lapsille mahdollisimman helppo. Sinulle "jätetty" toivotan jaksamisia ja hyvää kevättä.Itselleni tuli eilen sellainen olo,että kyllä tästä taitaa selvitä,osa syynä taisi olla kevät aurinko.
"vain ystävyyssuhteessa" ei ole mitään toivoa parisuhteen jatkumiselle. Näin sanotaan silloin, kun huomataan (Ex)kumppanilla olevan tunteita enemmänkin vielä tallella. Tunteita, joita ei enää toivota olevan (koska itselläkään ei ole). Toisen tunteet sattuvat erotapauksessa. Samoin kuin sekin sattuu, ettei toisella ole tunteita. Voi sanoa, että "tunteeni ovat kuolleet, en rakasta enää - paitsi ystävänä hyvinkin paljon". Tuo lisäys tuolla perässä voi joko saada edes vähän paremmalle mielelle. Tai sitten se antaa vain turhaa toivoa.
Myös minä olen voinut ennen tätä eroa sanoa miestäni ystäväksi ja kuitenkin rakastaa häntä. Mielestäni pitkässä liitossa ystävyys on yksi parhaimmista asioista. Avioliitto voi muuttua ystävyydeksi, mutta samalla myös rakkaus voi säilyä. Mies sanoo, että onhan meillä ollut hyvät 25 vuotta. Niinpä. Hyvän avioliiton voi rikkoa vain kolmas osapuoli - kuten meille kävi.Olen minäkin tämän liiton aikana ihastunut pari kolme kertaa toiseen mieheen, mutta kun olen ajatellut, että mitä uudessa suhteessa menettäisin, niin ei ole tullut mieleenikään aloittaa suhdetta toiseen mieheen. Mieheni on aina myöskin antanut ymmärtää, että perhe on hänelle ykkönen. Nyt kuvioihin tuli kuitenkin niin ihana nainen, että mikään ei paina mitään - ei vaimo, ei lapset, ei perhe, ei koti ei mikään. Mies sanoo, että hän aloitti suhteen tähän naiseen vasta sitten kun hän muutti pois kotoa. Lapset ja minä emme voi ymmärtää tätä. Ennen niin turvallinen ja rakastava isä tekee näin.. Uskon "surusilmä", että sinunkin tapauksessasi vaimosi ihastuminen toiseen mieheen on hänen muuttuneen käytöksensä syy. Siinä ei ole järjellä mitään tekemistä. Järki ja tunteet eivät yksinkertaisesti ole samassa päässä. Toivon myös sinulle ja lapsillesi jaksamista tässä tilanteessa. Itseäni helpottaa myös se, että meitä on muitakin - valitettavasti. Tulevaisuudesta emme tiedä, mutta eiköhän siellä ole vielä parempia päiviä edessä. Jos puolisoidemme päässä ei tapahdu "naksahdusta", niin siitä huolimatta elämä jatkuu. Hyvää kevättä kaikille lukijoille.
Mulla on sama tilanne. Pari kuukautta sitten mies ilmoitti, että haluaa erota. Nyt ollaan kuukausi asuttu erillään. Yhteiseloa 12 vuotta ja 2 alle kouluikäistä lasta. Mies vain on miettinyt elämäänsä, kertoo ettei rakasta minua enää ja haluaa eron. Olen sitä mieltä, että typerämpää, pelkurimaisempaa ja itsekkäämpää tekoa ei olekaan. Ihan kuin sitä itse olisi sitä mieltä, että elämä on ihanaa. Olen kuitenkin itse ollut tyytyväinen suhteeseemme ja elämäämme ja tajuan että pienten lasten vanhempia olemme ja oma aika ja sellaiset omat tekemiset ovat edessäpäin. Olemme olleet terapiassa ja nyt kuitenkin näyttää siltä, että mies tosiaankin rikkoo kaiken. Minä vain suren ja suren, enkä pysty elämään lainkaan.
Ihan kuin meillä. Paitsi, että meillä on kolme ihanaa lasta. Saunassa ei olla koskaan käyty yhdessä, ei ole yhteisiä harrastuksia eikä tulevaisuuden suunnitelmiakaan...
Meilläkään ei riidellä. Se ei ole merkkinä siitä, että menee hyvin. Minä voin huonosti. Mieheni ei kuuntele, ohittaa kaikki toivomukseni ja sanomiseni. Uppoutuu töihinsä. Saa jännitystä elämäänsä veloista ja provisiopalkkaisesta työstä, jota tekee kotona. Jossa ei ole tilaa. Kotitöitä taas ei tee!
Meilläkään mies ei haluaisi erota, koska hän on onnellinen kanssani (paitsi silloin, kun "haastan riitaa" yrittämällä puhua asioista, jotka minua kaivelevat). Mutta minä en ole onnellinen hänen kanssaan! Parisuhteessa pitäisi molempien olla onnellisia; eikö vain? Jokaisella on vain yksi elämä; kenenkään velvollisuus ei ole vain sinnitellä epätyydyttävässä parisuhteessa.
sympatiaa kaikille. itselleni kävi niin inhoittavasti että aloin haaveilla iltatähdestä. mies oli alunperin asiaa vastaan, mutta jatkuva asiasta puhuminen sai hänen mielensä muuttumaan. lasta ei kuulunut ja sovittiin että muuta ei asian eteen tehdä. kunnes selasin keskustelupalstoja ja löysin noita lapsettomuushoitoklinikoita. hurahdin täysillä asiaan, ja sekoitin mieheni totaalisesti. välillä hän kielsi taas lupasi. tuntui että se oli maailman tärekin hanke mikä ohitti kaiken. haahuilin kaupungilla ja kotiasiat oli vinksallaan.
kunnes lopulta tajusin ettei mies halua lasta, sekä ettei mulla ole sitä oikeus vaatia. hain sitten kämpän ja laitoin avioeropaperitkin vetämään. ja ilmoitin vasta samana päivänä asiasta. jolloin myös kaduin sitä yhtä hurjasti. lupasin mennä sanomaan asunnon irti, mutten sitten pystynytkään.
lapsenhalu oli niin suuri, että olin puhunut itselleni ns. luovuttajan, joka ymmärsi tilanteen ja lupasi olla luovuttaja kun pääsen omilleni. olin myös viettänyt hänen kanssaan todella paljon aikaa, kaiken tämän mieheltä salassa.
mies sai sitten ulkopuolisilta kuulla tämän kaiken, kun olin jo katunut päätöstäni. silti hän oli valmis antamaan anteeksi ja ymmärtämään järjettömän tekoni. mutta mä tyhmä aloin painostamaan häntä uudestaan tällä lapsihankkeella, jolloin häneltä paloivat käämit lopullisesti.
hän huusi ja raivosi että haluaa mut ulos, että mene sinne asuntoosi. ja hän pitää musta enää vain lasteni äitininä. samalla torjui mut halveksien ja sanoen kuinka säälittävä olen.
kuitenkin päivän päästä hän oli valmis siihen että yritetään. jonka seuraavana päivänä romutti ilmoittaen, että halusi pelata vain aikaa.
mietin kuinka paljon loukattu mieli voi sanoa yhtä ja tarkoittaa toista. tänää mies lupautui että voin sanoa asunnon irti, tosin muisti mainita kuten aikaisemmin että sama kituuttaminen jatkaa. ja ihan syyksi mitä esitti oli että otetaan ylimääräisiä tukia. kun olisin vielä viimeinen päivä kerinnyt sanomaan sen asunnon ylös.
tänään sitten sanoi että jos se rauhoittaa mieltäni niin sovitaan sitten niin. kehonkieli puhuu kyllä toista, vaikka mies ei koskaan mikään valehtelija ole ollut.
tiedä teenkö elämästäni helvettiä meille molemmille jäämällä kotiin. en vain pysty lähtemään, ja näen silmissäni kaikki ne eletyt ja menetetyt hetket. varsinaista pettämistä ei siis ole ollut vaan selän takana toimimista.
sitten sen huomaa kun kaiken menettää kuinka arvokasta se tavallinen arki oli. tällä hetkellä ajattelen että kaiken voi korjata, mies hokee että aika näyttää, muttei mikään voi palata ennalleen.
olen vain niin heikko ja avuton, ja tajusin sen liian myöhään kuinka jotkut asiat saavat ihmisen toimimaan harkitsemattomasti.
mutta kun sen huomaa toisen katseesta. sen huomaa kuinka häntä ei haluta liikkua yhdessä. sänkyynkin tullessaan, ja ollessamme yhdessä hänellä on silmät täysin kiinni. kuulemma mekaanista toimintaa yhteisten aikojen kunniaksi.
tuntuu että olen kynnysmatto ja mies nauttii tilanteesta. tiedän etten masennustaustaisena ole ollut niitä helpoimpia ihmisiä. vuodet kotiäitinä ja syrjäytyminen ja jääminen työelämästä ja sosiaalisista kontakteista ovat osiltaan vaikutaneet tilanteeseen. tunnetilanne on tällä hetkellä kuin pienellä lapsella. ja käytännön tasolla olen ihan yhtä avuton. hoen itselleni päivittäin ja ryven siinä miten sitä ihminen voi totaalisesti pilata kaiken.
sairauden taakse ei joka asiassa voi mennä. kun tietäisi onko se rakkautta ja sitä ettei halua asioiden muuttuvan. vaiko pelko ettei pärjäisi isossa maailmassa kun sielultaan tunuu että on `eksynyt lapsi`. Eniten ehkä jään kaipaamaan sitä turvallista syliä ja kumppania kenen kanssa jakaa arki. Mutta kumpi koskee enemmän. Olla kotona missä toinen ei siedä edes kosketusta. Vai olla yksin ja muistella niitä hetkiä, ja katkeroitua.
Sekä tehdä päätöksiä joita ei katuisi vuosien päästä. Tällä hetkellä mulla vain ei ole ylpeyttä eikä voimia. Elän ehkä fantasiassa jossa ajattelen että kaikki korjaantuu. Kuin laastari joka laitetaan haavan päälle. Tai puhallus joka ottaa kipeän pois.
Mutta kun tuntee toisen vuosin takaa, se vain täytyisi huomata. Muuten sitä voi kumpikin vain katkeroitua lisää. Itselläni on halu jatkaa jo lastenkin vuoksi. Sekä se, että mieheni näidn vuosien aikana on todella ollut hyvä isä sekä aviomies, vaikka sitä romanttista puolta hänessä niin ei olekaan. Hän toimii sen kaavan perusteella kun toimitaan järjellä, minä taas toimin tunteella.
Tulee tunne että mies kostaa kaikki korkojen kanssa. Tai sitten hän toimii ylpeällä mielellä, eli loppu mikä loppu. Tosin yksi päivä hän sanoi että sitä voisi kotonakin jotakin tehdä eikä vain juosta päivät pitkät todellisuutta pakoon.
Samaa teen siis kotona, mitä tekisin uudellakin asunnolla. Mutta tänään sanoin todella hänelle, että kuinka piinaavaa siellä on käydä, ja jos hän todellakaan ei halua pelata aikaa, niin mitä järkeä on piinata toista jos asia on korjattavissa. Eli laittaa asunto pois.
Tosin en tänään sitä vielä irtisanonut. Mulla on loppukuuhun asti aikaa vielä harkita. ja katsoa mihin tämä muuttuu. Ei eristäytymällä, eikä painostamalla. Vaan tosissaan yrittämällä näyttää toiselle eikä renkuttaa ja jankuttaa. Jostain ne voimat täytyy löytyä.
Tää on niin kamala tilanne, jota en toivo kelleen. Siis että itse hakee eroa, tulee katumapäälle. Sitten tulee kuraa naamalle toinen haluaisikin myös erota. Ja sitten on tilanne tämä.
Mutta toivon edelleen että asioilla on taipumus järjestyä, jollakin tapaa. ja tsemiä kaikille ketjuun kirjottaneille. Ja sori jos kauheasti kirjoitusvirheitä. En jaksa niitä nyt tarkastaa.
Mutta kyllä tähän suomenmaahan mahtuu paljon tarinoita. On tarinoita että on erottu ja palattu yhteenkin.
Jotenkin lohduttaa kun tietää ettei tuskissaan ole yksin. Mutta kun se oma suru on silti aina niin henkilökohtainen....
Mutta vertaistukea täältä saa, kunhan jutut vain pysyvät asiallisina, kuten tuntuu tämä ketju jääneen vaille noita ikäviä kommentteja.
Mutta häntä pystyyn, ja kevättä kohden :)
Ei ole vaimo tullut halailemaan ,eikä muutenkaan näytä siltä , että liittomme enää korjautuisi.
Itse olen kai päässyt jo pahimman olon yli, kun en ole itkenytkään ainakaan kahteen viikkoon.
Olemme yhdessä yrittäneet sopia tulevasta, lasten huoltajuudesta ja omaisuuden jaosta,mikä ei ole ollut helppoa. Tarkoitus olis,että lapset asuis saman verran kummankin luona. Vaimo aikoo ostaa oman asunnon ja minä jään tähän entiseen
vaikka tämä onkin aika iso yksin asua (vajaa kolmesataa neliötä). Joudun ottamaan aika ison lainan,että saan ostettua vaimon osuuden tästä talosta, jonka olen itse rakentanut ja maksanutkin,epäreilua ,mutta minkäs teet?
Olen ajatellut tulevaisuutta ja uskon,että selviämme koko perhe tästä ikävästä asiasta.
Hyvää kevättä kaikille!!!!!!!!!!!!
Viime viikolla laitettiin ero vireille ja nyt ollaan sovittu jatkosta.Lapsille tulee kaksi kotia viikko/viikko periaatteella. Jään itse asumaan nykyiseen taloon ja ostan vaimon osuuden talosta. Vaimo pystyy ostamaan itselleen uuden asunnon,eikä taida tarvita siihen edes lainaa.Itse joudun ottamaan aika ison lainan ja tuloistani johtuen maksan vielä isot elatusmaksut lapsista vaimolle,mutta uskon, että selviän.
Tämä meidän juttu on kyllä tosi ikävä ja nytkin kun tätä kirjoitan ,kyyneleet valuu pitkin poskia. Rakastan edelleen vaimoani hyvin paljon.