Noniin, tässä on melkein puoli vuotta au pair- elämää takana ja ajattelinpa tänne hieman kertoa elämästäni. Lähdin siis elokuun loppupuolella kohti Englantia, perheeni löysin aupairworldista ja olin sen tuntenut vain pari viikkoa ennen lähtöäni. Pari mailia pistettiin ja juteltiin puhelimessa, tehtiin vuoden työsopimus ja varattiin lennot. Jännittihän se lähteä noin vikkelään, mutte perhe tuntui heti alkuunsa oikealta.
Elikkä suunnistin Englantiin, pieneen kaupunkiin, ja parin kolmen viikon päästä olin jo valmis lähtemään kotiin. En tahtonut löytää kavereita vaikka kuinka yritin, perhe tuntui vieraalta (vaikka olivat/ovat tosi mukavia ja ystävällisiä) ja "toisten nurkissa asuminen" ärsytti, kun Suomessa olin asunut yksinään. En kuitenkaan antanut periksi, vapaa-ajallani (jota on paljon) lähdin kaupunkiin shoppaileen/kahville, viikonloppuiltaisin menin ihan yksinäni pubiin ja joka kerta löytyi seuraa, vaan ei niistä kaveruutta syntynyt.
Melkeen kaksi kuukautta kului ja avauduin host-äidilleni huonosta olostani, ja kappas, hän antoi kaverinsa au pairin numeron mulle ja soitin tälle aupparille. Hän oli ollut täällä jo yli vuoden ja tunsi paljon muitakin tyttöjä. Lähdimme kaikki yhdessä klubille ja tutustuin noin kymmeneen tyttöön. Noin puolet oli valitettavasti jo lähdössä takaisin koteihinsa, mutta heidän tilalleen tuli uudet au pairit, joihin otimme yhteyttä. Ja niin näitä kavereita sitten löytyi.
Aluksi näimme lähinnä viikonloppuisin, kokoonnuimme yhdessä ja käytiin leffassa/syömässä/klubilla. Kaveruuden syventyessä alettiin kahvittelemaan viikolla, vierailemaan toistemme kotona, jne. Kaikista ei ole mitään sydänystäviä tullut, mutta pari ihan loistavaa tyttöä olen tavannut, sellaisia että ollaan varmasti yhteyksissä ja yritämme järjestää tapaamisia vielä pitkään au pair- jaksomme jälkeenkin. Kukaan kavereistani ei ole suomalainen, joten englantikin paranee päivä päivältä.
Koko ajan olen harmitellut, ettei minulla ole paikallisia kavereita. Mutta nyt hiljattain olen saanut pari englantilaista kaveria, joiden kanssa vietän aikaa, ja jotka tutustuttavat mut heidän kavereilleen (itse asiassa huomenna mennään yhdessä ulos:)).
Perheeni on kans ihan loistava, host-äiti osaa olla joskus todella raivostuttava, mutta eihän se elämä voi aina olla ruusuilla tanssimista. Ainoa jatkuva huolenaihe nykyään on raha: au pairin palkka on niin mitätön! :) Mutta tärkeintä on nyt, että olen täällä todella onnellinen ja olen saanut ihan oikeasti elämän tänne. Ei ole ikävä Suomeen, mutta tiedän että vuosi au pairina on tarpeeksi (juurikin tuon palkan vuoksi). Itken verta kun joudun täältä lähtemään.
Tässä oli vähän epäselvästi kerrottuna omaa eloani täällä. Halusin vain tämän jakaa kanssanne, kun luen noita "olen ollut 2vkoa au pairina ja ei ole kavereita apua tahdon kotiin"-juttuja. Anteeksi. Älkää luovuttako!!
Elikkä suunnistin Englantiin, pieneen kaupunkiin, ja parin kolmen viikon päästä olin jo valmis lähtemään kotiin. En tahtonut löytää kavereita vaikka kuinka yritin, perhe tuntui vieraalta (vaikka olivat/ovat tosi mukavia ja ystävällisiä) ja "toisten nurkissa asuminen" ärsytti, kun Suomessa olin asunut yksinään. En kuitenkaan antanut periksi, vapaa-ajallani (jota on paljon) lähdin kaupunkiin shoppaileen/kahville, viikonloppuiltaisin menin ihan yksinäni pubiin ja joka kerta löytyi seuraa, vaan ei niistä kaveruutta syntynyt.
Melkeen kaksi kuukautta kului ja avauduin host-äidilleni huonosta olostani, ja kappas, hän antoi kaverinsa au pairin numeron mulle ja soitin tälle aupparille. Hän oli ollut täällä jo yli vuoden ja tunsi paljon muitakin tyttöjä. Lähdimme kaikki yhdessä klubille ja tutustuin noin kymmeneen tyttöön. Noin puolet oli valitettavasti jo lähdössä takaisin koteihinsa, mutta heidän tilalleen tuli uudet au pairit, joihin otimme yhteyttä. Ja niin näitä kavereita sitten löytyi.
Aluksi näimme lähinnä viikonloppuisin, kokoonnuimme yhdessä ja käytiin leffassa/syömässä/klubilla. Kaveruuden syventyessä alettiin kahvittelemaan viikolla, vierailemaan toistemme kotona, jne. Kaikista ei ole mitään sydänystäviä tullut, mutta pari ihan loistavaa tyttöä olen tavannut, sellaisia että ollaan varmasti yhteyksissä ja yritämme järjestää tapaamisia vielä pitkään au pair- jaksomme jälkeenkin. Kukaan kavereistani ei ole suomalainen, joten englantikin paranee päivä päivältä.
Koko ajan olen harmitellut, ettei minulla ole paikallisia kavereita. Mutta nyt hiljattain olen saanut pari englantilaista kaveria, joiden kanssa vietän aikaa, ja jotka tutustuttavat mut heidän kavereilleen (itse asiassa huomenna mennään yhdessä ulos:)).
Perheeni on kans ihan loistava, host-äiti osaa olla joskus todella raivostuttava, mutta eihän se elämä voi aina olla ruusuilla tanssimista. Ainoa jatkuva huolenaihe nykyään on raha: au pairin palkka on niin mitätön! :) Mutta tärkeintä on nyt, että olen täällä todella onnellinen ja olen saanut ihan oikeasti elämän tänne. Ei ole ikävä Suomeen, mutta tiedän että vuosi au pairina on tarpeeksi (juurikin tuon palkan vuoksi). Itken verta kun joudun täältä lähtemään.
Tässä oli vähän epäselvästi kerrottuna omaa eloani täällä. Halusin vain tämän jakaa kanssanne, kun luen noita "olen ollut 2vkoa au pairina ja ei ole kavereita apua tahdon kotiin"-juttuja. Anteeksi. Älkää luovuttako!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Oi paljon onnea hyvin onnistuneesta aupair-ajasta!
On jotenkin huojentavaa ja mukavaa lukea tuollaisia kertomuksia, jossa kaikki on onnistunut noin hyvin. Tämä lisää vain motivaatiota ja toivoa omaa tulevaa aupair-vuottani kohden!
Tosi kiva lukea toi sun juttu! Itse olen ollut aupparina taalla Englannissa nyt 6 viikkoa ja viela olisi 6kk edessa. Valilla tuntuu, etta paa hajoaa, mutta pitaa vaan sinnitella.
Parjaile, niin makin yritan!