Lähiomaiseni kuoli jokin aika sitten, välittömästi, kenenkään arvaamatta, ei ollut sairauksia tai muita..uutinen oli shokki kaikille hänet tunteneille, varsinkin minulle..Haluaisin tietää, millaisia kokemuksia ja tuntemuksia muilla on tällaisista äkkiarvaamattomista menetyksistä, jotka ovat tapahtuneet yllättäen..
ÄKKIÄ POISSA
arvaamatta....
183789
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Minä katsoin hänen kuvaansa 10 vuotta itkien.Nyt siitä on keväällä 20 vuotta, en sure enää ollenkaan, mutta kaipaan kyllä joskus.Viimeisin, eli isäni lähti yllättäen ilman mitään tietoa sairauksista 1v2kk sitten.Nyt alan jollakin tapaa toipua mutta surutie on varmasti vielä pitkä.En ehkä toivu kokonaan koskaan.
Joka ilta ajattelen kaikkia edesmenneitäni, heitä, joita minä rakastin ja jotka rakastivat minua.Ja sitäkin, miten puolisovalinnallaan voi vaikuttaa niin paljon jälkeenjäävien elämään.Mummuni kuoli ollessani 4-vuotias.Jäin tänne sitten hänen toisen aviomiehensä kanssa, jolle en ollut mitään sukua.Eläessäni en ole tuntenut parempaa ihmistä.Hän kuoli ollessani 16v ja isällenikin hän oli erinomainen roolimalli.Isäänikään parempaa isää en ole tuntenut.
Yritin aikaisemmin jo vastata tähän, mutta häipyi teksti johonkin.
Pokani (33) äkillisestä poismenosta on nyt kaksi kuukautta. Se oli SHOKKI! Valmistelimme joulua ja odotimme häntä kotiin joulunviettoon. Koko elämä on ollut siitä lähtien pois raiteiltaan. Eikä niitä raiteita enää varmaan löydykkään. Elämä on pysyvästi erilaista, elämä ennen ja jälkeen pojan kuoleman.
Kuolinsyykään ei ole vielä selvinnyt ja mielikuvitus kehittää kaikenlaista. Joskus tuntuu, että pää halkeaa, kun miettii, olisiko jotakin jäänyt huomaamatta, olisiko pitänyt tehdä niin tai näin.
Minulla on ollut aivan fyysisiä rintakipuja ym. olen laihtunut, ruoka ei maita. Työtovereiden puheet eivät oikeastaan liikuta minua, vaikka yritän olla niissä mukana. Olen ulkopuolinen.
Isoissa kaupoissa en voi käydä, saan aivan ahdistusta niissä. Käyn pienessä lähikaupassa ja ostan aivan välttämättömän. En halua tavat tuttuja ja puhua heille poikani kuolemasta. Eipä monet siitä haluakkaan puhua. Kuolema on niin pelottava asia (varsinkin nuoren).
Kaikki sanovat, että suru muuttaa muotoaan, mahdollisesti.. Nyt ainakin elän vain päivän kerrallaan. En suunnittele mitään. Onhan tämä elämää näinkin. Sainhan jo kokea onnen päiviäkin ja onhan minulla vielä mies ja kaksi muuta aikuista lasta,joista tosin nuorimmaisella neurologisia erityisvaikeuksia, mutta hän elää ja hänellä on mahdollisuuksia. Lisäksi hyvä miniä ja yksi lapsenlapsi.
Kävin eilen poikani haudalla, vein kukan ja kynttilöitä. Kävelin ympäri hautausmaata. Siellä oli rauha. Lueskelin hautakiviä ja panin merkille, että oli niin paljon muitakin nurorena lähteneitä Kummallista, on niin paljon asioita joihin kiinnittää huomiota vasta kun itse ne joutuu kohtaamaan. Tänään pienellä paikkakunnallamme haudataan 17 v poka (ampumaonnettomuus) Voimia omaisille
Voimia ja siunausta myös sinulle ketjun aloittaneelle ja muille omaisensa menttäneille ja surijoille
Tuo kauppaesimerkki kuulostaa tutulta. Minullakin on vaikeaa ihmisten joukossa, ja varsinkin tuntemattomat paikat ahdistaa. Mieheni yritti ehdottaa että mentäisiin äskettäin avattuun kahvilaan kahville, mutta ei tule kuuloonkaan että voisin nyt mennä johonkin paikkaan jota en tunne. Pienet piirit ja tutut ympyrät ja satunnaiset mielialalääkkeet pitävät meikäläisen tällä hetkellä kasassa.
Veljeni kuoli kuukausi sitten aivan yllättäen ja äkkiarvaamatta. Hän ei vastannut puhelimeen ja vanhempani löysivät hänet kotoaan nukkumasta ikiunta.
Tuntuu ettei sitä asiaa vieläkään oikein tajua. Olin 2 päivää pois töistä ja menin sitten tsempillä takaisin töihin. Työpaikalla kaikki menee hyvin, mutta illalla kotona käyn tunteiden vuoristorataa läpi ihan järjettömällä tavalla. Välillä voin suunnitella maanisesti mihin käytän lahjarahoja, jotka vanhempani lupasivat veljen perinnöstä. Välillä taas tuntuu että mitä väliä mistään rahoista ja mitä väliä yhtään mistään. Joskus on vaikea hengittää ja vihaan kaikkia ihmisiä. Sitten yhtäkkiä onkin taas ihan normaali olo.
Kuukausi on vielä niin lyhyt aika ettei tässä ole ehtinyt oikein mitenkään käsitellä asiaa. Mutta toivon että kesään mennessä nämä kovimmat ahdistuksen aallot ovat jo historiaa. Nyt joutuu välillä ottamaan ahdistuslääkettä, enkä haluaisi kuitenkaan kauaa syödä mitään mielialalääkkeitä.
Minulla on myös kokemus siitä, kun lähiomainen, vieläpä kaikista rakkain, lähti täysin varoittamatta,ilman sairastelua, yhtäkkiä. Se on ollut valtava shokki. En ole voinut ymmärtää kuinka kukaan voi niin lähteä. Ja tämän shokin lisäksi on valtava suru ja kaipuu. Tuska. Tästä on nyt noin 7 kk, mutta minun kohdallani ei ainakaan helpottamisen merkkejä näy. Tämä tie on valtavan raskas. En ikinä kenellekään soisi. Eikä ihminen, joka ei ole kokenut jotain vastaavaa, voi hyvällä tahdollakaan ymmärtää millaisia asioita, surua ja tuskaa käy tämöisessä tilanteessa läpi.
Itse menin noin kuukauden jälkeen töihin ja olen kohtalaisesti jaksanut työni hoitaa. Olen saanut siitä voimaa. Mutta kaikki muu on niin tyhjää. Olen valtavan väsynyt. Joka päivä vain miettii, miten tämä voi olla mahdollista...
Voimia kaikille äkillisesti lähiomaisensa, rakkaansa menettäneille! Tämä on raskas tie.
Minulta kysytään miten sinä voit? Vastaan, en tiedä. Minulta kysytään, miten olet selvinnyt poikasi itsemurhasta? Vastaan, en tiedä.
Ei ole sanoja kuvaamaan mitään tästä ajasta, 1v.ja 8 kk., että miten se on mennyt. En osaa vastata siihenkään. Se on vain mennyt.
Minulla ei ole sanoja kuvaamaan sitä. Minä vain jotenkin olen nyt tässä. Huomisesta en tiedä. Elämä vie mukanaan, ja minä vain menen sen mukana.
minullakin!
Vanhin poikani katosi just vuosi sitten.
Löytyi hukkuneena toukokuun lopussa ja siunattiin kesäkuun lopussa 2007.
Nyt on 1-vuotis surupäivä mulla, pelkäsin jo eilen tuota ajatusta, miten jaksan!
Asia ei ole vielä oikeusteitse ratkennut, kuka teki ja mitä silloin vuosi sitten?
Sanotaan: eilinen meni, et saa sitä takaisin, huomisesta et tiedä mitään, elä siis tässä päivässä, sillä periaatteella olen mennyt päivän kerrallaan eteenpäin!
Hänen katoamisessaan on niin paljon epämääräisiä juttuja, jopa minua, äitiä on uhkailtu jos yritän selvittää asiaa!
Pelkään iltaisin kun mies ja nuorin poika menee koirien kanssa lenkille, pistän oven lukkoon, ettei uhkailijat tule!
Eli pelko on seuranain surun kanssa päivittäin!
Olethan tehnyt uhkauksista ilmoitukset viranomaisille? Kirjaa joka ainut uhkaus ylös kellonaikoineen, nimi, päiväys, paikka ja säilytä nämä tiedot jossakin, jonka paikan nämä viranomaiset tietävät. Tai joku muu keneen voit luottaa. Elämä on julmaa. Ihmiset ovat sairaita julmuudessaan. Haluaisin niin lohduttaa sinua. Toivottavasti en loukkaa sanoillani, mutta minulla on vahva tunne siitä, että poikasi on Jumalan luona, hänellä ei ole paha olla, hän saa rakkautta, valoa ja lämpöä siellä. Ja usko pois, paha saa aina palkkansa. Jumala on sanonut "kaiken minkä te teette yhdelle näistä minun lapsistani, sen te teette myös minulle". Pahan tekijät eivät pääse ilman rangaistusta. Voimia ja Jumalan siunausta sinulle.
Vanhimman lapseni kuolemasta nyt 2 kk. Hän kuoli yhtäkkiä kotonaan ennen joulua, pari päivää aikaisemmin ollut sisällä sairaalassa niska-selkäkipujen takia ja saanut diagnoosin. Päässyt kotiin potemaan ja parin päivän päästä kuoli kotonaan. Kuolinsyy ei selvillä vielä. Odotamme avauspöytäkirjaa.
Olen miettinyt pääni puhki, miksi en lähtenyt hänen luokseen, vaikka hän asuikin meistä satojen kilometrien päässä. Jos olisin tehnyt niin hän kenties olisi vielä elossa.
En tiedä miten tästä selviää. Olen tänään itkenyt silmäni punaisiksi.
Keskimmäinen lapseni (hänellä oma perhe) soitti juuri ja hän oli sitä mieltä, että minulle olisi hyväksi mennä juttelemaan jonkun ulkopuolisen kanssa papin tai jotakin. Miehelläni ja sisarauksilla on oma surunsa tietenkin. Heillä ei ehkä niin suurta tarvetta puhua asiasta kuin minulla äitinä.
Tänään olen voinut huonosti todella, aivan kuin tajuaisin nyt vasta asian kaameuden, esikoiseni on poissa lopullisesti. Uskon kyllä, että hänestä pidetään huolta siellä toisella rannalla, jonne emme me voi vielä nähdä.
Voimia kaikille teille sureville äideille ja muille omaisille
Mäkin menetin juuri äskettäin itselleni rakkaimman ihmisen.Shokki on kova ja olen edelleen shokissa.
Juuri kun toisemme löydettiin,niin melkein heti hänet menetin.
Ensin on paljon suunnitelmia tulevaisuudelle ja yhdessä hetkessä ei ole jäljellä enää mitään.
Ei muuta kuin järkyttävä ikävä.
En ole vielä palannnut töihin,eikä edes huvita sinne mennäkään.
Kaupassa käynti on kauhistus ja laihtunut olen minäkin.Tieto siitä,ettei toista samanlaista ihmistä ole on aivan kamalaa.
Kuullessani nämä laulun sanat:on aika nähdä totuus,en koskaan ole kanssasi.Tosin ne oli laulettu englanniksi.Toi biisin loppusanat iski tajuntaan.=(
Miksi me ei saatu olla yhdessä?Mä en voi ymmärtää.
Rakas ystävä, totuus on, että kun tulee aika ihmisen kuolla, silloin ei kukaan voi mitään. Älä syytä itseäsi ettet lähtenyt poikasi luo. Minä uskon, että meillä kaikilla on oma elinaikamme. Toisilla lyhyempi, ja toisilla pitempi. Kun minun poikani, esikoiseni, lähti itsemurhan kautta, syytin myös itseäni, etten ollut hänen lähellään silloin, vaan parin sadan kilometrin päässä. Kuvittelin, ettei kuolemaa olisi tullut, jos olisin ollut lähellä, kotona.
Mutta ei se näin mene. Vaikka me vieressä oltaisiin yötä päivää, niin kuolema tulee silloin, kun näin on päätetty "siellä jossakin".
Poikasi tiesi varmasti, ja tietää vieläkin, että rakastat häntä, ja olisit tehnyt kaikkesi pelastaaksesi hänet kuolemalta. Ei meistä kukaan antaisi lastaan kuolemalle, mutta kun elämä ja kuolema ei ole meidän käsissämme. Otan kovasti osaa suruusi, voimia sinulle. Ja käy juttele papin tai terv.keskuspsykologin kanssa. Puhuminen auttaa.
Voi kiitos sinulle äiti viisaista ja lohduttavista sanoistasi.Surun ja kokemuksen kautta kirjoitat. Näin se varmasti on, meillä on aikamme kaikilla. Täältä palstalta löytyy hyviä ihmisiä, jotka jaksavat oman surunsa keskellä jakaa voimia myös toisille.
Saimme kriisiapua silloin ennen joulua, kun poikani kuoli ja tänään minulle vielä soitettiin ja kysyttiin toivommeko vielä apua heiltä ja päätimmekin kokoontua jo nyt viikolla.
Voimia ja jaksamista myös sinulle
Minun rakas isäni lähti täältä ihna yks kaks yllättäin 25.1.2008.
Mun maailmani särähti pirstaleiksi..Ja äidin ja kahden veljeni. Ja meidän kahden lapsen,papan kalleimpien aarteiden.
Isä oli vasta 57 vuotias, perusterve mies. Vahva ku karhu, niin täynnä elämää ettei kukaan. Isä eli niin täysillä hetkessä, koko ikänsä. Se jos kuka rakasti elämää ja osasi todella nauttia sen pienistä kultahetkistäkin. Lapsenlapset oli isän kallein aarre. Se oi mun 10 vuotiaalle tytylle ja 7 vuotiaalle pojalleni kaikki kaikessa. Nyt me ollaan niin hukassa kaikki. Maailmasta katosi värit tyystin. Äiti ikävöi niin että sydäntä raastaa jo hänenkin tuskan katsominen. Me ollaan todella tiivis perhe, isän kuoleman jälkeinen viikko oltiin kaikki äidin luona. Me oltiin 2 viikkoa saikulla, ja äiti kuukauden.
Isä oli kuollut kotiin aikaisin aamulla kun oli äitin vienyt eka töihin puoli viiteen. Oli niin rauhallisen ja nukkuvan näköinen siinä kotilattialla, kun äitin kanssa hyvästit isälle jätettiin ennen ruumisauton tuloa...
Voi tätä tuskan määrää. Itku tulee hyökyaaltoina, ikävä puristaa rintaa niin että tuntuu kuin sydän pakahtuu.. Katson tossa isän kuvaa lipaston päällä ja kysyn "Mikä helvetin "hyvä Jumala" ottaa noin rakkaan ja tärkeen ihmisen pois??!"
Syytä me ei vilä tiedetä, oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen tulokset ei ole tulleet..Mutta ainoa asia mitä juuri nyt rukoilen, on se, että isä ei tuntenut kipua lähtiessään...
Teksti saattaa olla sekava, mutta niin on kirjoittajansakin.
Itkulta on vaikee nähdä näpistä, ja sydän puskee rinnasta ulos ja huutaa MIKSI PERKELEESSÄ??!?!?!?
mulla tuli vuosi ystäväinpäivänä kun menetin aivan yllättäin pikkuvelun..elämän intoa täynnä oleva nuori mies 28v..yllättäin sai sairauskohtauksen vähän ennen työpäivän päättymistä..aamulla oli terve ja sitä aijemmin ja sitten muutaman tunnin päästä,saatiin niin surullinen viesti yli tnninkaan elvytys ei auttanut...en ikinä olisi voinut uskoa että näin käy..eikä kukaan muukaan.veljelläni oli niin paljon ystäviä,ja tämä asia on edelleen niin vaikea ystäville ja meille omaisille...koskaan ei enään voi tietää miten äkkiä joku rakkaimmista joutuu lähtemään pois..
kuoli yllättäin. Sairaskohtaus luultavasti, elvytys ei auttanut. Kaikinpuolin terve 22-vuotias nuori mies. Enemmän tietää kun ruumiinavauksesta tulee vastaus, on tässä jo 2kuukautta odotettu. Ikävä on kauhea!!
sitten.
Hän oli saanut 18.2. kotonaan aivan yllättäen kohtauksen ja joutui sairaalaan.
Arveltiin, että hän olisi saanut infarktin.
Sairaalassa tehtiin kuvaukset ja otettiin kokeita.
Mitään ei kuitenkaan löytynyt.
Mummillani oli osittain heikkouden tunnetta vasemmassa kädessä, kun hänellä oli reuma.
Mummia kuntoutettiin vajaa kaksi viikkoa ja hän käveli normaalisti, puhui ja söi.
Juuri kun häntä oltiin siirtämässä terveyskeskukseen keskussairaalasta, niin hän sai uuden kohtauksen.
Häneltä halvaantui vasen puoli lähes kokonaan ja ääni meni heikoksi muminaksi.
Tuosta meni viikko, niin hänet siirrettiin terveyskeskukseen.
Siellä hän ehti olla pari päivää, kunnes hänelle ei mennyt ruoka enää alas vaan hän oksensi kaiken pihalle.
Mummini oli kolme päivää oksentanut verta ja hänet laitettiin takaisin keskussairaalaan.
Seuraavana aamuna tuli tieto, että hän on nukkunut pois.
Mummi eli kotonaan täysin normaalia elämää, teki itse ruuat, pesi pyykit, kävi kaupassa jne.
Tämä hänen äkillinen sairastuminen ja kuolema, oli minulle ja meille kaikille lähiomaisille kova shokki, josta toipuminen kestää varmasti pitkään.
Olin sopinut pomini kanssa, että lähden tänä aamupäivänä mummiani katsomaan, jolloin hän kuoli.
Puoli tuntia aikaisemmin sain tiedot, kun olin pääsemässä töistä, että mummi oli kuollut.
Minulta jäi paljon sanottavaa sanomatta ja asioita mummin kanssa kesken.
Kauheinta oli, että joutui heti seuraavana päivänä töihin normaalisti ja pti tehdä koko viikon ajan kahden ihmisen työt, kun toinen työntekijä oli lomalla.
Päässä ei ole pyörinyt näinä kahtena viikkona muuta, kuin tuo mummin pois meno.
voimia sinulle. oma poikani(19v) löytyi omasta sängystä 26.3 2007 kuolleena. edellisenä iltana meni normmaalisti nukkumaan. aamulla piti mennä uuteen työpaikkaan. kuolinsyy suurikokoisesta sydämestä johtuva äkillinen rytmihäiriö. kuolinsyyn selvittäminen kesti n.10kk. meitä helpotti suru kun pystyimme perheen kesken puhumaan kaikesta häneen liittyvästä. tuntuu vieläkin että hän olisi läsnä. alussa oli kova ikävä. sitten olin vihainen yläkerran HERRALLE miksi ottaa pois nuori ihminen jolla on elämä edessä. nyt ajattelen että se oli hänen kohtalonsa. pappikin sanoi hatajaisissa että elinpäivät ovat ennalta määrätyt.
...kuoli yllättäen viime marraskuussa. Löysin hänet kotoaan, istumasta. Kuolleena. Alussa oli epäusko ja valtava shokki. Kuljin kuin sumussa, en oikein ymmärtänyt tapahtunutta. Myöhemmin tuli sitten masennus ja aivan valtava epätoivo ja itseni syyttely. Hoin ja hoin lakkaamatta sanaa JOS JOS JOS ja pyörittelin mielessäni mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin, jotta äitini olisi elossa. Koin myös valtavaa tyhjyyttä ja turvattomuutta, vaikka minulla on oma perhe. Jotenkin tuli turvaton olo, kun molemmat vanhemmat ovat nyt poissa. Yhteys lapsuuteen katkesi. Koin, että minut jätettiin omilleni. Ilman vanhempien turvaa ja pyyteetöntä rakkautta.
Nyt on jäljellä suru ja ikävä. Ne ovat kai aina läsnä jossain määrin. kaipaan heitä molempia niin paljon.