Taidan vihdoin päästä jyvälle tästä mutkaisen elämäni kartasta. Olen vuosikausia painiskellut "huonoissa" suhteissa. Huonoissa sikäli, että ne eivät ole sitten alkuhuuman tai pitkän ja rankan yrittänmisenkään jälkeen kuitenkaan olleet sitä, minkälaista suhdetta elämältäni haluan. Miehiä on tullut ja mennyt ja ennenkaikkea mennyt. Viimeisin yrittäjä sai juuri kenkää... Olen analysoinut, mistä asia johtuu ja kyllä, minustapa hyvinkin. Jostain syystä vedän puoleeni näitä keskenkasvuiseksi jääneitä luusereita, jotka etsivät uutta äitiä tai muuta huoltajaa. Aina pitäisi olla pelastamassa joku onneton tunari itseltään ja tehdä se onnelliseksi. Tietysti hänen ehdoillaan ja saamatta itse mitään muuta kuin tiskivuoren ja kasan likapyykkiä (sekä fyysistä että henkistä) hoidettavakseni. Ja jokin näissä tyypeissä tietysti on vedonnut myös minuun. Kaikki ovat aluksi vaikuttaneet tosi jämäköiltä miehiltä, kunnes on tullut ensimmäinen vaikea hetki...
Mitä sitten olisin halunnut näiltä miehiltä? Yhteistä arkea, yhteistä tekemistä, molemminpuolista vastuuta siitä kaikesta yhteisestä, tasapuolista osallistumista, turvallisen olkapään mitä vasten itkeä myös itse silloin kun elämä näyttää sen raadollisen puolensa. Näissä tilanteissa olen kuitenkin jäänyt aina yksin. Olen aika vahva luonne ja selviydyn kyllä itsekseni, mutta silti olisi hienoa jakaa niin ne elämän hyvät kuin ikävätkin asiat jonkun toisen kanssa. Perustaa perhe. Voida luottaa toiseen. Lupa olla välillä itsekin heikko, ilman että siitä seuraa täydellinen katastrofi (asiat jää hoitamatta jne.). Nauraa ja hullutella. Keskustella kaikenmaailman asioista. Antaa ja saada hellyyttä. Ja tietysti olla toisenkin tukena hänen heikolla hetkellään. Olla haluttu ja arvostettu. Arvostaa ja haluta toista. Antaa toiselle ihmiselle rakkautta ja turvallisuutta ja saada niitä itse. Näitä asioita uskon suurimman osan ihmisistä kaipaavan parisuhteelta. Ihan tavallisia asioita. Ei tarvita välttämättä mitään kynttiläillallisia tai muuta superhyper järjestelyjä, ihan yhteistä eloa vaan.
Mutta nyt on tullut aika hyväksyä, että minussa on jokin vika, kun en sellaista saa. Tiedän kyllä, että minussa on sekä hyviä että huonoja puolia. Kaikissa ihmisissä on. Minussa vain on erityisenä piirteenä jokin sellainen, että hyvällä itsetunnolla ja elämänhallinnalla varustetut miehet eivät minusta kiinnostu.
Keski-ikä kolkuttelee jo oven takana. Olen aloittanut työstämään sitä ajatusta, että olen lopun ikääni yksin. Uusia luusereita en enää elämääni halua. Katkera en ole. En halua vahingoittaa itseäni sellaisella. Minulla on paljon hyviä ja hienoja asioita elämässäni. En myöskään koe itseäni jotenkin huonommaksi sen takia, että en ole parisuhteessa. Tämä jatkuva saman kuvion toistuminen ihmissuhteissani vain rassaa...
Nyt alkaa riittämään nämä kokemukset ja valmistaudun elämään loppuikäni yksikseni. Parempi se kuin olla huonossa suhteessa kerta toisensa jälkeen. Haluankin kysyä, onko muita saman kokeneita ja saman päätöksen tehneitä tällä palstalla ja olisin kiinnostunut teidän kokemuksistanne. Tuoko keski-ikä tosiaan mielenrauhan? Haukkuja ja luonteeni analysoimista en keltään tuntemattomalta kaipaa eikä ne minua kiinnosta. Tunnen kyllä itseni ja oman elämäni läpikotaisin. Haluaisin vain jakaa kokemuksia muiden saman kokeneiden henkilöiden kanssa.
Mitä sitten olisin halunnut näiltä miehiltä? Yhteistä arkea, yhteistä tekemistä, molemminpuolista vastuuta siitä kaikesta yhteisestä, tasapuolista osallistumista, turvallisen olkapään mitä vasten itkeä myös itse silloin kun elämä näyttää sen raadollisen puolensa. Näissä tilanteissa olen kuitenkin jäänyt aina yksin. Olen aika vahva luonne ja selviydyn kyllä itsekseni, mutta silti olisi hienoa jakaa niin ne elämän hyvät kuin ikävätkin asiat jonkun toisen kanssa. Perustaa perhe. Voida luottaa toiseen. Lupa olla välillä itsekin heikko, ilman että siitä seuraa täydellinen katastrofi (asiat jää hoitamatta jne.). Nauraa ja hullutella. Keskustella kaikenmaailman asioista. Antaa ja saada hellyyttä. Ja tietysti olla toisenkin tukena hänen heikolla hetkellään. Olla haluttu ja arvostettu. Arvostaa ja haluta toista. Antaa toiselle ihmiselle rakkautta ja turvallisuutta ja saada niitä itse. Näitä asioita uskon suurimman osan ihmisistä kaipaavan parisuhteelta. Ihan tavallisia asioita. Ei tarvita välttämättä mitään kynttiläillallisia tai muuta superhyper järjestelyjä, ihan yhteistä eloa vaan.
Mutta nyt on tullut aika hyväksyä, että minussa on jokin vika, kun en sellaista saa. Tiedän kyllä, että minussa on sekä hyviä että huonoja puolia. Kaikissa ihmisissä on. Minussa vain on erityisenä piirteenä jokin sellainen, että hyvällä itsetunnolla ja elämänhallinnalla varustetut miehet eivät minusta kiinnostu.
Keski-ikä kolkuttelee jo oven takana. Olen aloittanut työstämään sitä ajatusta, että olen lopun ikääni yksin. Uusia luusereita en enää elämääni halua. Katkera en ole. En halua vahingoittaa itseäni sellaisella. Minulla on paljon hyviä ja hienoja asioita elämässäni. En myöskään koe itseäni jotenkin huonommaksi sen takia, että en ole parisuhteessa. Tämä jatkuva saman kuvion toistuminen ihmissuhteissani vain rassaa...
Nyt alkaa riittämään nämä kokemukset ja valmistaudun elämään loppuikäni yksikseni. Parempi se kuin olla huonossa suhteessa kerta toisensa jälkeen. Haluankin kysyä, onko muita saman kokeneita ja saman päätöksen tehneitä tällä palstalla ja olisin kiinnostunut teidän kokemuksistanne. Tuoko keski-ikä tosiaan mielenrauhan? Haukkuja ja luonteeni analysoimista en keltään tuntemattomalta kaipaa eikä ne minua kiinnosta. Tunnen kyllä itseni ja oman elämäni läpikotaisin. Haluaisin vain jakaa kokemuksia muiden saman kokeneiden henkilöiden kanssa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ihan ensin haluaisin kysyä, mitä tuo "keski-ikäinen" sinun mielestäsi tarkoittaa. Luulen, että olet lievästä ikäkriisistä kärsivä himpun, ehkä muutaman vuoden päälle kolmikymppinen - osuinko oikeaan?
Jompikumpi meistä nyt kävelee toisensa jalanjäljissä; tarinasi on pääpiirteittäin ihan sama kuin omani. Erona on se, että olen jo vuosikaudet ollut edes yrittämättä mitään miesrintamalla. En ole viskannut kirvestä kaivoon tai katkeroitunut, koska teoriassa mitä vain voi vielä tapahtua, mutta jollain tapaa olen saanut tarpeekseni siitä tutustumisen huumasta ja sen jälkeen seuraavasta soutamisesta ja huopaamisesta. Näin pitkään itsekseen viihtyneen ihmisen on oikeasti hankala tehdä niitä kompromisseja, joita toisen ihmisen sovitteleminen elämistyyliinsä vaatii. Sinkkuna olemisessa on niin paljon saavutettuja etuja, että niistä kaikista ei millään voi luopua.
Suupieltäni veti virneeseen mainintasi siitä, kuinka äidinetsijät hakeutuvat luoksesi. Sama juttu. Niitä näkyi aikoinaan niin paljon, että nyt pienikin avuttomuuden pilkahdus kenessä täysi-ikäisessä tahansa herättää minussa inhoa ja halun loitota heti ja pitkälle. Sovellun mammaksi lähinnä koiranpennulle, ja koiranpentuhan ei ole perässävedettävää mallia muuten kuin nukkuessaan.
Toinen minusta hirmuisesti kiinnostunut mieslaji on korkea-arvoiset öykkärit; olenpa joutunut kerran ihka oikean psykopaatinkin pyöritykseen (ja niitä on niin harvassa, että sellaiseen törmää lähinnä maalitauluksi jouduttuaan). Näitä öykkäreitä vetää puoleensa fiksu, sanavalmis, oma-aloitteisesti hauska ja kaikin puolin itsenäinen nainen. Varjopuoli on sitten siinä, että he haluavat olla parisuhteen(kin) pomoja, mikä minulle taas on varsin vieras tilanne, kun olen aina ollut oma pomoni. Se, että jommallakummalla osapuolella on "se viimeinen sana", ei istu minun ajatteluuni ollenkaan.
Yhteinen nimittäjä minusta kiinnostuneilla miehillä on aina ollut se, että heillä on vähintäänkin monivuotinen avovaimo kotona odottamassa. Omahan on syyni, kun oletan vain sinkkujen etsivän parisuhdetta ja mielestäni on nolon tyrkkyä ruveta kyselemään, että onko sitä pikkurouvaa vaiko eikö. Ymmärtäisin kyllä, jos miehillä olisi kova hinku sänkyyn, mutta monille seurani tuntuu olevan se ykkösjuttu.
Toinen yhteinen nimittäjä on sitten se, että joka ikinen mies viimeisten 20 vuoden aikana on yrittänyt muokata minua mieleisekseen. Huomaahan sen jälkeenpäin, että minusta on yritetty tehdä joko oman vaimon vastakohtaa tai paranneltua versiota. Olen tainnut olla tietämättänikin tilanteissa, joissa parisuhteeseensa tyytymätön mies on etsinyt potentiaalista kumppania kertomatta tulevalle exälleen vielä mitään.
Sitä en voi sanoa, että ikä toisi mielenrauhaa. Ehkäpä aika sitä kuitenkin tuo. Muutama vuosi sitten loppuviikon ruokaostoksilla käydessäni katselin mieli mustana pariskuntia autoissa ja pariskuntia kassajonossa, ja murehdin yksinoloani. Nyt muistan samassa tilanteessa entiset ajatukseni ja taputan omaa olkaani itseäni onnitellen: siellä ne rouvat istuvat tottelevaisesti autoissa apulaisen paikalla pomonsa vietävissä, ja viimeistään kassajonossa pääsee tarkastelemaan avioliiton arkipäivää pikkukinoineen ja kyllästymisineen. Hui.
Joskus minäkin olen yrittänyt analysoida tilannetta, mutta tulos on aina se sama: olemassa saattaa olla ongelma, mutta vikaa ei ole. Olisi ehkä ollut kiva löytää kumppani, mutta kuinkas sellaisen voisi löytää, kun ei itse sovellu parisuhteeseen? Minussa ei ole selviä "vikoja", joten minun aivoni pitäisi vaihtaa ihan kokonaan, ja sittenhän minä olisinkin jo joku aivan toinen - ja minusta minuna on hieno olla.
Olisi ehkä pitänyt kuljettaa tätä tarinaa kronologisesti, mutta laitetaan nyt alku tähän loppuun: nuorena otin päivän kerrallaan ja ajattelin - siis jos ajattelin ollenkaan - että kyllä se sopiva sieltä vastaan tulee. Opiskelu vei oman aikansa, värikäs työura viskoi sinne tänne ja asuinpaikkakin vaihtui tiheään. Jotenkin koko miesasia oli aina sivuraiteella, vaikka kaverit menivät naimisiin ja jäivät sille tielleen. Yhtäkkiä olikin tarjolla vain katkeroituneita eronneita ja uutta etsiviä ukkomiehiä. Onhan noita muutamia ikisinkkujakin, mutta itse oikein ultimate-ikisinkkuna tiedän, että jotain epäilyttävää niissä piilee. ;)
Kiitos kun kerroit tarinasi. Sain monessa kohtaa makeat naurut :-) En nauranut sinulle tai sille, mitä sinä olet kokenut vaan tavallesi kertoa siitä pilke silmäkulmassa. Taisi oma tapani kertoa olla synkempi kuin miten oikeasti asiaan suhtaudun. On jotenkin vapauttavaa, kun ei suhtaudu tähän elämään - menneeseen eikä tulevaan - liian ryppyotsaisesti. Aino Suhosen sanoin: "Autuaita ovat ne, jotka uskaltavat nauraa itselleen sillä heiltä ei tule hupia puuttumaan" :)
Keski-ikäisyydellä tarkoitan todella sitä keski-ikää eli olen 38-vuotias. Läheltä liippaa. Mahdollinen ikäkriisi taitaakin olla siis neljänkymmenen eikä kolmenkymmen vuoden rajapyykistä johtuvaa :)
Kirjoitit: "jollain tapaa olen saanut tarpeekseni siitä tutustumisen huumasta ja sen jälkeen seuraavasta soutamisesta ja huopaamisesta" Niin totta! Sitä nimenomaan en minäkään enää jaksa enkä halua sille laittaa itseäni alttiiksi! Eikä käsittääkseni etsimättä voi löytää... En esimerkiksi viihdy ravintoloissa juurikaan. On suorastaan kiusallista katsella sitä peliä, mitä siellä pelataan, jotta päädytään juurikin tuohon mainitsemaasi tilanteeseen :) Parisuhteen tavoittelemisesta on tullut juoksukilpailu, jossa voittaja lopulta maaliin lysähdettyään ei jaksa muuta kuin huohottaa. Siis juuri silloin kun pitäisi alkaa nauttia siitä voitosta. Ja seuraava kisa odottaa... Pitäisi olla sitä tätä ja tuota. Jotain aivan ihmeellistä ja ylimaallista. Harva ihminen sellaista kuitenkaan on. Nauroin kuollakseni, kun luin juttua näistä ATM:stä ja mitä kaikkia niitä nyt olikaan eli ihmisen markkina-arvon määrittelystä. Toisaalta jollain tapaa tuli surullinen olo: tähänkö on tultu. Ei ihme, että ihmiset voivat nykyään niin huonosti ja mielialalääkkeitä valmistavat lääketehtaat käärivät komeat voitot taskuunsa. Itse en tuohon malliin suostu vääntäytymään! Enkä myöskään lajittele tai arvota muita ihmisiä tuolla tavalla. Kyllä jokaisella sentään ihmisarvo nykyäänkin on - myös parisuhdemarkkinoilla. Jokaisella on oikeus olla olemassa omana itsenään. Ihmisten kuva parisuhteesta on jotenkin hirvittävällä tavalla vääristynyt. Kaiken pitäisi olla hienoa, helppoa ja valmista - itse ei tarvi kuin hypätä kyytiin ja nauttia siitä. Ja mikään ei riitä. Ihmiset eivät itsekään tiedä, mitä se hienompi ja parempi on mutta juoksevat hulluna sitä kiinni. Vähän niinkuin yrittävät ottaa haamusta koppia :) No, tämä meni vähän kauas alkuperäisestä aiheesta, mutta on varmasti yksi osatekijä "sinkkuuslupaukseeni".
Kyllä olen itsekin onnitellut itseäni juuri tuosta, että en ole jäänyt notkumaan huonoon suhteeseen. Kun täälläkin käy lukemassa parisuhdepalstaa niin kieltämättä nousee kynnys lähteä enää itse yrittämään... Niin karmeita tarinoita siellä on luettavissa. Kyllästymistä, pihtaamista (niin fyysisellä kuin henkiselläkin puolella), suoranaista kiusaamista, pettämistä, valehtelua jne. Tähän se tuntuu nykyään parisuhteen koko tarina kulminoituvan. Tämä plus omat kokemukset tekee sinkkuelämästä erittäin houkuttelevaa :) Minulla ei ole sinänsä mitään parisuhteilua vastaan, kunhan se olisi aiemmassa viestissäni kuvailtua yhteistä olemista ja tekemistä toinen toistaan kunnioittavassa hengessä. Mutta eipä ole ollut minulle enkä usko, että se kelkka kääntyisi. Miksi se niin enää tekisi, kun ei ole parissakymmenessä vuodessa siitä mihinkään muuttunut :) En kiellä, etteikö minunkin sisimmässäni asuisi edelleen pieni Toivo-niminen kaveri, joka jaksaa jankuttaa, että koskaan ei tiedä, milloin tuuri kääntyy. Joopa joo, katsotaan sitä sitten jos sellainen ihme vastaan kävelee... Nimenomaan sille päinvastaiselle parisuhteilulle haluan laittaa nyt pisteen. En kuvittele olevani mikään taivaan lahja miehille, minussa on varmasti monella tapaa paljon kestämistä, mutta ainakaan en kiukuttele turhista tai ole kohtuuton. Siihen tuntuu moni parisuhde nykyään kaatuvan ja sellaiset henkilöt tuntuvat olevan jollakin ihmeellisellä ja kieroutuneella tavalla kovaa valuuttaa parisuhdemarkkinoilla. Itsekyys ja tyrkkynä oleminen on päivän sana.
Minua nuo öykkärit eivät ole hätistelleet, muutamaa turhan yrityksen tehnyttä lukuunottamatta. En jotenkin kiinnostu näistä pelimiehistä ollenkaan. Vaikka sovinkin kyllä tuohon kuvaukseesi luonteeltani. Enemmänkin se kuuluisa tavallinen suomalainen mies on ollut minun makuuni. Ja sieltähän sitten onkin paljastunut varsinainen mammanpoika monine ongelmineen, jotka tietysti minun pitäisi ratkaista. Minun totuuteni on se, että miehet jotka vinkuvat nimenomaan vahvaa ja itsenäistä naista rinnalleen itseasiassa vinkuvat itselleen uutta äitiä. Surullista on se, että nämä samat kaverit ovat omasta mielestään hyvinkin itsenäisiä, kunnollisia ja suoraselkäisiä. Vaan kuinkas sitten kävikään, kun aika kului...
No tästä voisi vaikka kirjoittaa romaanin (ei muuten huono idea ollenkaan :)), mutta ei taida tämä palsta olla sille oikea julkaisupaikka. Kiitos vielä kerran, kun kerroit kokemuksesi. On hienoa kohdata itseään kunnioittava ihminen, joka ei sorru elämään valmiin mallin mukaan. Sellaiseen elämään aion itsekin jatkossa panostaa. Kaikkea hyvää sinulle!
Sellainen jäi vielä mainitsematta, että olen tässä välillä ehtinyt sinkkuelämääkin viettää, joten tiedän kyllä senkin hyvät ja huonot puolet. Omiin parisuhdekokemuksiini verrattuna sinkkuelämänkokemus voittaa 6-0 :)
Mukavaa nähdä, että on olemassa muitakin omien polkujensa kulkijoita. Kun on katsellut maailmaa aikansa ihan aikuisen silmin, huomaa ja jopa sisäistää sen asian, että ei ole yhtä ja ainoaa autuaaksi tekevää säätyä ja että se mukavan tasapainoinen olotila saattaa löytyä jopa oman nahan sisäpuolelta.
Olen päässyt neljänkympin kriisipesäkkeen ohi joutumatta kriisiin, joten menen tässä vähän sinua edellä jo. Kiva polku, mutkia ja mutkantakaisia alueita ihan riittämiin edessäpäinkin. Tsemppiä sinullekin ja kiitos mukavasta kahden hengen juttuketjusta! :)
Yllätyin asialisista ja pitkistä viesteistä! Jos tähän keskusteluketjuun saisi miehiäkin kertomaan omia kokemuksia elämästä ja parisuhteesta! Omasta puolesta voin lyhyesti sanoa sen, että kerran olin pettänyt itseäni ja sen jälkeen olen joutunut muutaman vuoden kärsimään avoliitossa.
Pitempään kirjoitteluun ei ole aikaa :(.