Isälläni on todettu parantumaton syöpä. Elinajasta ei ole vielä tarkkaa tietoa,mutta tuskimpa tässä kamalan paljon aikaa enää pelattavana on. Tunnen suurta ahdistusta, vihaa ja tuskaa, ja kauhulla odotan päivää jolloin isää ei enää ole. Olen vielä nuori, vasta 16 vuotias,ja tämä on minulle pahin painajainen, kuten kelle tahansa varmasti...Pelkään että en tule kestämään tätä. Entä jos romahdan täysin, masennun tai muuta vastaavaa? itken nytkin lähes joka päivä. On kamalaa katsoa kun toisella vähenee päivät. Isäni on erittäin elämänhaluinen ihminen,ja häntäkin pelottaa varmasti jättää kaikki tänne. Miten tulen selviämään tulevasta? Onko kellään edessä samankaltaisia tilanteita? Tai takanapäin?
En tule kestämään tätä
tuskaa
102265
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Yrittäkää keksiä jotain isäsi voimien mukaan mielekästä tekemistä, joka jäisi molempien mieleen.
Tiedän mitä koet, koska itse menetin äitini todella nopeasti vähän alle vuosi sitten, olin silloin 18.
Voimia ja jaksamista sinulle!
Sinulla on äiti, sisaruksia, kavereita, tuttuja ja muitakin -tukena ja turvana- aina, eikös? Onko? Et ole yksin. Puhu heidän kanssaan(?) Lisäksi et ole ainoa joka kohtaa saman asian, usea on samassa tilanteessa, tai ollut niin. Puhu tunteesi, älä jää yksin. Aika auttaa myös ajatukset uomaansa. Voit toki jo nyt ottaa positiivisia ajatuksia, kaikesta selviää, oikeasti. Positiivisuudella selviää enemmän, vaikka se voikin olla tilanteessa vaikeaa. Surukin pitää surra tai muita tunteita, pääsee niiden kanssa johonkin lopputulokseen lopulta.
Muistathan että et eläydy liikaa liikaa toisen asemaan noin nuorena henkilönä, koska sinä et ole itse kuolemassa vaan jatkamassa ja aloittamassa elämää.. Positiivisia asioita voi vielä paljon tulla, vaikka et näkisikään vielä sitä. Isä taas jatkamassa elämää askeleen päässä ja paremmassa paikassa kuin maapallo, jos ei parane. Huomaathan muutkin ihmiset (ja kivat asiat) ympärilläsi, suru vie joskus mukanaan.
Elämä ei lopu kuolemaan, kun meidän aikamma aikanaan tulee voimme taas kohdata tuttumme ja läheisemme jos tahdomme.
Asia on sinulle uusi, et ole kohdannut tällaista. Myöhemmin on saanut käsiteltyä siihen liittyvät asiat. Aika auttaa, jos muuten tuntuu ettei saa heti otetta positiivisuudesta. Vanhempi on sellainen ns. voimahahmo johon turvaa usea, voi tuntuea avuttomuutta tai heikkoutta kun näin käy. Toisilla kun vanhemmat elävät pitkään ja toivoisi joku myös itselle niin varmaan. Ihminen pärjää "yksinkin", itsetunto ei ole siitä vanhemmasta kiinni eikä pärjääminen. Ympärillä voi olla muita, tukijoita.
Onko viha katkeruutta enemmän, huoli siitä että jotain jäi minulta pois tai huolta. Vihan voi saada pois, ketä se hyödyttää negatiivinen energia. Katkeruus siitä että minulla ei ole sitä mitä muilla, mutta hei silloin on jotain muuta tilalla.. jotain henkistä voimaa ajan kanssa tullut. Muita elementtejä elämässä, jotain jota ei vielä ymmärrä, myöhemmin vasta.
Ahdistukesta ja tuskasta voi päästä pois. Masennuksestakin. Viisauksilla ja hyvillä ajatuksilla. Netissä on apua tarjolla, puhelimessa tai livessä, jos lähimmät eivät riitä. Joskus on huono auttaja, joskus hyvä sanoo ne oikeat oivallukset ja sanat..jotka tuntuu hyvältä ja oikealta.
Kaikella on tarkoituksensa. Ja elämässä opimme asioita. Minulla kuoli isä kun olin 10v, syöpään. Olisi iäkäs jos eläisi. Tunnen nyt että oli tarkoitus käydä ehkä niin. En iloitse miten hänelle kävi, mutta en osaa kuvitella muuta tilannetta.. Kamalaa että ajattelen että oli parempi kuin kävi näin... siis ei hänen kannaltaan ole hyvä mikään, mutta olisi ollut vaikeaa jos hän olisi elänyt, hän tuntuu nyt vieraalta henkilöltä ja en osaa ajatella hänen elämänsä ratkaisuja. Ehkä pelkäsin häntä. Tuntuu että lapsena oli jonkinlainen isä, mutta lopulta ihan kuin isää ei olisi oikein ollutkaan koskaan. Joskus kaipasi sellaista isää kuin muilla on joillakin, no sitä ei ole... Mietin usein miksi näin. Ehkä minusta on tarkoitus tulla jotain sellaista johon ei kuulu vanhemmat nyt, uskon enemmän Jumalaan. Melkein joka päivä kadehdin vähän joidenkin vanhempia, mutta muistan että olenkin jossain asioissa voimakkaampi silti...kokenut asioita, viisastunut. Toinen vanhempi on, mutta siinä omat juttunsa. Tämä oli minun juttu joka ei kuulu taas muiden kokemuksiin tai ehkä samankaltaista voi olla jossain. Kaikki kokevat omat asiansa erilailla. Joskus samanlailla. Minulla ei ole surua isästä niinkään enää(taivaassa ja hyvä olla luulisin) (vaikka elämänssään häneltä kuoli aiempi perhe ikävää), vaikka oli harmillinen kohtalo. Ja kukaan ei koskaan käsitellyt asiaa kanssani -niihän voisi käydä psykologisesti oikein läpi ja lapsena tapahtumat olivat hiukan väärin tehty -minulle ei kerrottu että kuolee, yhtäkkiä se oli siinä ja minut vietiin ruumista katsomaan -ei lapselle saisi tehdä niin.
Enemmän siitä surua ettei minulla ollut samanlaista isää kuin joillakin ... mutta huonoa isää en haluaisi... mutta pärjään näinkin, näin se menee. Jumala on minun kanssani, ainakin toivon niin ja Uskon.
Jää siitä sydämeen jälki, vähän hämmennystä, mikä koko juttu oli. Nyt ei välitä, ei tunne mitään. En haluaisi tavata minulle vierasta henkilöä, olen tyytyväinen jos on onnellinen tahollaan. Toisilla joilla on erilainen suhde vanhempiinsa, voi tuntua erilaiselta. Ja toki nyt tuntemani henkilöt, olisivat aina sydämmessäni jos jotain tulisi. Aina muistoissa ja kohtaisimme taas.
Muitakin henkilöitä kuoli kun olin nuori, tuntui että eikö lopu. Loppui se. Liian nuorena, mutta oppi jotain. Suhtautumaan. Jne. Hautajaisiin en halua mennä enää.
Mutta jospa nyt positiivisempaan ajatuskuvioon, jos suinkin.
Ikää on nyt lähemmäs kolmekymmentä.
Toisaalta jos isäni eläisi, ja olisi tuntunut vieraalta, ei olisi varmaan pakko olla tekemisissä. Onhan se ikävä kohtalo syöpä, kärsikö kuinka paljon. Hän uskoi silti menevänsä taivaaseen. Mutta kukaan ei voi etukäteen tietää, päiviensä määrää.
Ehkä se on niin että asiat voi tulla yllätyksensä omaiselle/omaisille(tietysti sairastuneelle varsinkin), se järkytys ikään kuin vie mennessään, shokki, ei halua uskoa. Ja siitä tulee ahdistusta ja tuskaa. Paljon kysymyksiä pyörii mielessä. Mutta kysymyksiin saa vastaukset. -Se on yllättävää, ei osaa varautua. Rakas ihminen, on kuin murskattaisi kun sitten jotain tulee -vie mennesään huoli, suru. Mutta on muistettava että elämä jatkuu, surun kanssakin, aika auttaa asioita jotenkin. Ja rakas ihminen voi olla mielessä usein. -Sairastunut voi olla positiivinen silti, ei se tarkoita että pitäisi olla masentunut koko ajan, silloinkin voi uskoa hyvään.
Ihminen ei jaksa olla loputtomiin järkyttynyt pelkästään, jne. on pakko löytää jotain hyvää lopulta. Hyvät asiat. Jos niin voi sanoa. Suru on vakavaa ja sen käy läpi.
Elämä on monimutkainen asia, mutta opimme aina lisää. Ja kuolema ei ole loppu, elämä jatkuu kaikin tavoin toisella puolella ja täällä. Niin minä uskon.
Kannattaa keskittyä "kivoihinkin" asioihin, silloinkin, kun tuntuu että jokin asia koittaa murskata meidät. Olla positiivinen, kumminkin, jossain sisimmässä. Elämä kantaa, elämä jatkuu ihan hyvin. Käymme läpi asioita, viisastumme.
Olen kovin tupelo lausumaan yhtään lohduttavaa sanaa. Mutta toivon että joku viisauden pisara olisi jossain edes piilossa. Vaikka tuntuisi vaikealta asiat.
Aloittaja olet niin nuori, että toivon että et ota vastuuta asiasta, ei ihminen voi yksin muuttaa asioita vaikka kuinka haluaisi. Älä ota liikaa surua kannettavaksi yksin. Koita keventää elämääsi, ettei liian raskasta.
Zemppiä, koita puhua jonkun kanssa aina kun tuntuu siltä. Joka päivä vaikka.
Niin siis tarkoitin että maapallolla kukaan ei tiedä päiviensä määrää. Mutta yleensä voi uskoa että elää vanhaksi.
minullekin.. Äitini taisteli vuosia syöpää vastaan, alkoi jo näyttää paremmalta, kunnes se sitten taas puhkesi eikä mitään ollut tehtävissä.. En edes muista kunnolla enää sitä aikaa, kun tiesimme äidin menehtyvän siihen, mutta emme tarkkaa aikaa... Siskoni taisi kieltää koko asian, toisteli ettei äiti kuole, itse yritin ottaa asian rauhallisesti.. (olin silloin 10, nyt olen 22..) Kuoleman hetket muistan kyllä, lopun ikääni... Äidillä valitettavasti oli hieman tuskia, lääkkeistä huolimatta, oli tukehtumaisillaan, taisteli tukehtumista vastaan ja me sanoimme lopulta hänelle että voisi luovuttaa sillä taistelu olisi turhaa ja sitä oli ikävä katsoa... Lopulta hän sitten luovutti, ja hän oli jo kai poissa tai ainakin lähes poissa sillä yhtäkkiä hänellä ei enää tuntunut olevan muuta kuin halu katsoa meitä vielä kerran. Niin hän sitten katseellaan läpi jokaisen meistä perheenjäsenistä läpi ja siirtyi ikuisuuteen..
Yritä siis nyt vain keskittyä asian hyväksymiseen sekä etenkin siihen, että vietätte yhdessä laatuaikaa, mukavia hetkiä. Se on tässä vaiheessa mielestäni tärkeintä, että vietätte sen ajan, mitä on jäljellä, yhdessä ja teette kaikkea mukavaa. Ei kannata surra paljoa nyt vielä, sen aika tulee sitten myöhemmin. (Väkisinkin sitä tietysti suree, mutta tosiaan on parempi nyt suunnata voimansa muualle, ja viettää ihania hetkiä nyt kun se on vielä mahdollista.)
Voimia ja jaksamisia!
on raskasta. Itse olen menettänyt lapseni. Itken vielä 11 vuoden jälkeenkin usein. En ole ollut terapiassa, ehkä se olisi hyvä. Ota yhteyttä muihin samanikäisiin sitten tai jo nyt, niin jaksat saattaa isäsi rakkaudella pois. Isäsi on varmaan hyvin iloinen siitä, kun huomaa, että hänestä pidetään todella.Ja hän kyllä valmistautuu sisimmässään varmasti tulevaan ja on sinä päivänä iloinen, kun pääsee pois kivuistansa.-Sinulle tämä on ensimmäinen kokemus kuolemasta? Kuoleminen kuuluu elämään yhtä paljon kuin syntyminen ja monet saavat lähteä täältä ennen aikojaan.Kuinka monella jää työt kesken, kirja puolivalmiina, laulut tai musiikki suunnitelmiksi? Kuitenkin jokainen ihminen jättää tänne jotain itsestään, joko hyvää tai pahaa, Sinun isäsi jättää varmasti hyvän muiston,koska hän on Sinulle tärkeä.Rakkaus on kallein lahja, mitä voimme antaa.
Sun isä elää sun muistoissa vielä pitkään, niitä sulta ei vie kuolemakaan.
Tiedän miltä sinusta tuntuu, itse olin samassa tilanteessa vuosi sitten ja olin samanikäinen kuin sinä. Ainoana erona että kuoleva läheinen oli äitini. Olimme hyvin läheisiä ja surin kovasti hänen kuolemaansa. Mutta usko itseesi ja siihen että kestät. Jos mahdollista yritä keskustella mahdollisimman paljon läheistesi kanssa ennen isäsi kuolemaa ja sen jälkeen. Kuten äidilläni oli tapana sanoa; puhukaa asioista se auttaa kaikkeen. Muuta neuvoa en voi sinulle auttaa, mutta puhukaa keskenänne ja juttele isäsi kanssa asioista mistä olet aina halunnut puhua hänen kanssaan ja asioista mitä olet aina halunnut kysyä häneltä. Voimia sinulle!