Neljä vuotta sitten kun olin peruskoulussa vielä, meille kerrottiin perheväkivallasta. Sen jälkeen aloin pikkuhiljaa tajuamaan, että kun olin hyvin pieni niin kotonani oli ollut paljon perheväkivaltaa, ja olin pitänyt sitä siihen aikaan ihan normaalina.
Isäni on ollut alkoholisti siitä asti kuin muistan, ja hän on myös tapellut, lyönyt ja käynyt käsiksi entiseen äitipuoleeni varhaisista muistoistani heidän eroonsa asti, joka tapahtui kun olin 8-9 vuotta. Yksi tapauksista, jota pidin ihan normaalina, oli kun menin kertomaan isosiskolleni ja siskopuolelleni että vanhemmat taas tappelee, ja he sitten sanoivat "mitä sitten?". Eli meillä oli jo käsitys että on ihan normaalia että vanhemmat on koko ajan kurkuissaan kiinni.
Muistan kanssa että joinakin hetkinä pelotti ihan perkeleesti, kun välillä kuuli karmeita huutoja.
Olen myöhemmin sen koulujutun jälkeen miettinyt että onko tämä ehkä vaikuttanut jotenkin luonteeseeni. Silloin nuorena minulle vannotettiin ettei kellekään saanut kertoa mitä kotona tapahtuu, joten olen varmaan siitä oppinut että kellekään ei saa kertoa mitään, joten aina kun minulta on kysytty miten menee, olen aina vastannut "ihan hyvin" vaikka kaikki olisikin ihan päin persettä.
Isäni on ollut alkoholisti siitä asti kuin muistan, ja hän on myös tapellut, lyönyt ja käynyt käsiksi entiseen äitipuoleeni varhaisista muistoistani heidän eroonsa asti, joka tapahtui kun olin 8-9 vuotta. Yksi tapauksista, jota pidin ihan normaalina, oli kun menin kertomaan isosiskolleni ja siskopuolelleni että vanhemmat taas tappelee, ja he sitten sanoivat "mitä sitten?". Eli meillä oli jo käsitys että on ihan normaalia että vanhemmat on koko ajan kurkuissaan kiinni.
Muistan kanssa että joinakin hetkinä pelotti ihan perkeleesti, kun välillä kuuli karmeita huutoja.
Olen myöhemmin sen koulujutun jälkeen miettinyt että onko tämä ehkä vaikuttanut jotenkin luonteeseeni. Silloin nuorena minulle vannotettiin ettei kellekään saanut kertoa mitä kotona tapahtuu, joten olen varmaan siitä oppinut että kellekään ei saa kertoa mitään, joten aina kun minulta on kysytty miten menee, olen aina vastannut "ihan hyvin" vaikka kaikki olisikin ihan päin persettä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
aina, vaikka asiat tosiaan olisi ihan perseestä. En jotenkin osaa kertoa tunteistani kenellekään muuta kuin että "ihan hyvin" menee aina. Toisaalta se on ihan ok, kun en halua valittaakkaa. Mutta toisaalta tuntuu että tunnetilat jotenkin vääristyy, ja tuntuu että kaikki on aina vaan sitä "ihan hyvää" paskaa.
tosiasia on juuri se, että lapset oppivat pitämään väkivaltaa ihan yhtenä normaalina kommunikointimuotona, jos sen kanssa joutuu kotona jatkuvasti tekemisiin. Näin käy myös alistetuille puolisoille usein, siinä yksi syy, miksi apua ei haeta. Puhutaan väkivallan normalisoitumisesta.
Tutkimuksissa on myös todettu, että lapselle on yhtä vahingollista todistaa toisiin perhgeenjäseniin kohdistuvaa väkivaltaa kuin sellaista, joka kohdistuu lapseen itseensä.
Ikävää, että olet joutunut tällaista kokemaan.
väkivaltaa ajoittain, mikä kohdistui äitiini. Lapsena pelotti ja ahdisti, mutta murrosiässä tilanne kääntyi, kun yksi sisar, joka oli vähän meitä muita isompi, kävikin faijaan kiinni (ja rökitti oikein mukavasti ja me taustatukena), niin sen jälkeen faija ei enää hyppinytkään silmille, ymmärsi tilanteen kääntyneen.