Onkohan kellään muulla samantapaista ongelmien vyyhtiä? Olen parikymppinen heteromies. Suhteiden harvalukuisuus johtuu mulla ihan siitä etten oikein tunne kuuluvani mihinkään tiettyyn lokeroon miehenä tai edes ihmisenä. Suoraan sanottuna en tunne olevani minkäänlainen. Olen kuin pelkkä tyhjä paperi jolle ei ole piirretty mitään. Tunnen olevani täysin tyhjä sisältä. En tunne itseäni ollenkaan, minulla ei ole mitään selkeää identiteettiä.
Välillä tuntuu että miehen vartalossa eläminen ei sovi mulle, aivan kuin vankilassa olisi. Hassua tässä on se että ulkoisesti olen tavallista miehekkäämmän näköinen, harteikas.. kasvotkin on tavallista maskuliinisemmat. Henkisesti kumminkin tunnen olevani paljon lähempänä tietynlaisia naisia, poikamaisia naisia etenkin. Fyysinen ja henkinen puoleni on siis valtavassa ristiriidassa keskenään. Miehen vartalossa eläminen on jotenkin hirvittävän raskasta, en voi olla oma itseni ilman että joku nainen alkaa pilke silmäkulmassa vihjailla mua homoksi tai vähintään "naismaiseksi" mieheksi. Feminiininen puoleni nousee enemmän pintaan yleensä vasta silloin, kun olen sellaisen naisen seurassa josta olen kiinnostunut. Muiden naisten seurassa olen luonteeltani neutraalimpi ja siten enemmän jätkämäisempi ja "normaalimpi mies", mistä seuraa joskus se että naiset kiinnostuvat/ihastuvat minuun kun olen niin "äijä". Vaikka en ole. Olen äijä vain ulkoisesti.
Perinteiset miehiset roolit ja käyttäytyminen, niitä vierastan todella paljon. Olen myös aika tylsä, en helposti kiinnostu uusista jutuista, jään mieluummin pois kuin että hyppäisin vieraisiin tilanteisiin. En ole bilettäjä. En tajua bilettämisestä mitään. En tajua mitä siitä saa irti. Voin kyllä kuunnella samaa musiikkia kotona mitä soitetaan yökerhoissa.
Alkoholia juon kyllä sujuvasti, tosin sekään ei enää kiinnosta paljoakaan koska makaan mieluummin selvinpäin masentuneena sängyn pohjalla ja vellon ongelmissani kuin esitän pinnallisen iloista humalaista. Osa humalaisten iloisuudesta ei tule itse alkoholista vaan siitä, että halutaan tietoisesti heittäytyä välillä yksinkertaisiksi ja pinnallisiksi, koska todellisuus on paljon raskaampaa ja monimutkaisempaa. Humalassa ihminen voi rauhassa kokea henkisen aivokuoleman ja rentoutua. Mutta miksi huijata itseään? Paha olo vielä tulee kaupan päälle seuraavana päivänä.
En viihdy isoissa ryhmissä, en ole laumasielu. Tulen ihan normaalisti juttuun kaikkien kanssa kun kerran on pakko, mutta vapaa-ajalla viihdyn aika harvan miespuolisen seurassa, sieltä kun tulee aina juttua akselilla urheilu-autot-alkoholi. Toisaalta taas naiset ovat jo sitten liian erilaisia jotta voisin heitä ajatella kavereina. Aikamoinen vuodatus mutta tässä näitä mitä tuli mieleen..
Välillä tuntuu että miehen vartalossa eläminen ei sovi mulle, aivan kuin vankilassa olisi. Hassua tässä on se että ulkoisesti olen tavallista miehekkäämmän näköinen, harteikas.. kasvotkin on tavallista maskuliinisemmat. Henkisesti kumminkin tunnen olevani paljon lähempänä tietynlaisia naisia, poikamaisia naisia etenkin. Fyysinen ja henkinen puoleni on siis valtavassa ristiriidassa keskenään. Miehen vartalossa eläminen on jotenkin hirvittävän raskasta, en voi olla oma itseni ilman että joku nainen alkaa pilke silmäkulmassa vihjailla mua homoksi tai vähintään "naismaiseksi" mieheksi. Feminiininen puoleni nousee enemmän pintaan yleensä vasta silloin, kun olen sellaisen naisen seurassa josta olen kiinnostunut. Muiden naisten seurassa olen luonteeltani neutraalimpi ja siten enemmän jätkämäisempi ja "normaalimpi mies", mistä seuraa joskus se että naiset kiinnostuvat/ihastuvat minuun kun olen niin "äijä". Vaikka en ole. Olen äijä vain ulkoisesti.
Perinteiset miehiset roolit ja käyttäytyminen, niitä vierastan todella paljon. Olen myös aika tylsä, en helposti kiinnostu uusista jutuista, jään mieluummin pois kuin että hyppäisin vieraisiin tilanteisiin. En ole bilettäjä. En tajua bilettämisestä mitään. En tajua mitä siitä saa irti. Voin kyllä kuunnella samaa musiikkia kotona mitä soitetaan yökerhoissa.
Alkoholia juon kyllä sujuvasti, tosin sekään ei enää kiinnosta paljoakaan koska makaan mieluummin selvinpäin masentuneena sängyn pohjalla ja vellon ongelmissani kuin esitän pinnallisen iloista humalaista. Osa humalaisten iloisuudesta ei tule itse alkoholista vaan siitä, että halutaan tietoisesti heittäytyä välillä yksinkertaisiksi ja pinnallisiksi, koska todellisuus on paljon raskaampaa ja monimutkaisempaa. Humalassa ihminen voi rauhassa kokea henkisen aivokuoleman ja rentoutua. Mutta miksi huijata itseään? Paha olo vielä tulee kaupan päälle seuraavana päivänä.
En viihdy isoissa ryhmissä, en ole laumasielu. Tulen ihan normaalisti juttuun kaikkien kanssa kun kerran on pakko, mutta vapaa-ajalla viihdyn aika harvan miespuolisen seurassa, sieltä kun tulee aina juttua akselilla urheilu-autot-alkoholi. Toisaalta taas naiset ovat jo sitten liian erilaisia jotta voisin heitä ajatella kavereina. Aikamoinen vuodatus mutta tässä näitä mitä tuli mieleen..
Vastaukset 21
Vanhimmat
aikuiseksi. Pakkoko sitä on itseään mihinkään lokeroida? Ole mitä olet vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että olet ainut kaltaisesi koko maailmankaikeudessa.
Ei millään pahalla mut "kasva aikuiseksi" on mulle yhtä tarpeellinen neuvo kuin "ryhdistäydy hyvä mies", "ala iskemään niitä naisia äläkä valita" jne... on hieman vaikeaa kiinnostua kenestäkään kun ketään samanluonteista ei tule vastaan ja naiset yleensä torjuu mun ei-miehisen luonteen. Ja jos joku kiinnostava jostain löytyykin niin asioiden eteenpäinvieminen on tuskaa koska en tunne olevani ketään. Tätä on varmasti mahdoton kenenkään sellaisen ymmärtää jolla ei vastaavaa tilannetta ole.
tuon ymmärsin ja siksi sanoinkin, että kasva aikuiseksi. Jos et tunne olevasi "ketään", olet keskenkasvuinen ja "pihalla". Et ole sinut oman persoonansi kanssa. Samoin näytät ottavan komplekseja siitä, että "naiset eivät hyväksy ei-miehistä luonnettasi". Toisin sanoen tunnet tarvetta vetää jotain showta miellyttääksesi muita (siis naisia). Ne naiset jotka eivät sinua hyväksy sellaisena kuin olet, eivät ole niitä saman henkisiä ja et menetä yhtään mitään, jos heitä ei kiinnosta.
en esitä mitään showta. Niiden naisten seurassa joista en ole kiinnostunut olen aika "harmaata massaa" eli en erotu muista miehistä jolloin mua helposti pidetään tyypillisenä miehenä.
Helppo sanoa et "kasva aikuiseksi" mut se ei auta yhtään mitään.
ajatellut meneväsi juttelemaan näistä tuntemuksista psykologille? Siis en nyt vittuile ollenkaan, enkä sano että sussa on jotain vikaa. Mutta sellanen "tunnottomuus" on ihan diagnosoitavissa oleva persoonallisuushäiriö.
Toisekseen ei seksuaalisuuskaan oo mikään joko/tai -juttu, meitä on moneen eikä kannata ahdistua jos ei johonkin muottiin mahdu. Aseksuaalisuus, heteroseksuaalisuus ja homoseksuaalisuus on jatkumoita joissa jokainen sijoittuu jollekin kohtaa, enemmän tai vähemmän "ääripäitä" lähelle.
eikö psykiatri ole paljon asiantuntevampi kuin psykologi. Eikös psykologit ole paljon värikkäämpi ammattikunta, sieltä löytyy kaiken maailman keittiöfilosofeita, joilla on omat teoriansa joita esittävät totuuksina..
Joo sama juttu, itsekin tunnen olevani aivan turha palanen tässä kansakunnassa, naiset eivät kiinnostu, itse en kiinnostu kovinkaan usein naisista, mutta en ole homo koska en kiinnostu miehistä ollenkaan.
Olen alkanut ajatella että saattaa olla, että elän elämäni yksin, mitään hukkapaloja en kelpuuta, parempi näin, tavallaan en enää kaipaa naista vierelleni, en tarvitse ketään yhtään mihinkään.
naisista. Jotenkin kaikki naiset tuntuu olevan samanlaisia laumasieluisia lampaita niinku suurin osa miehistäkin. Ja suurin syy miksi kynnys tutustua naisiin on niin korkealla on se kylmä totuus jonka olen jo oppinut hyväksymään: naiset pyörittää miehiä. Piste. Jos et halua alistua naisen seksuaalisen vallan alle saat viettäää koko elämäsi sinkkuna tai sitten ottaa naisen joka on henkisesti epävakaa tai muuten vain sellainen että on ns. siellä häntäpäässä markkina-arvoltaan.
Tuo tyhjyyspuoli tuntuu tutulta, vaikka sukupuoli-identiteettiäni en koekaan ongelmalliseksi. Epäilen välillä olevani rajatilapersoonallisuus.
Kertomasi olotila muistuttaa itsestäni parikymppisenä. Ei oikeen osannut olla äijä, mutta
ei tuntenut tarvetta sukupuolen vaihdosleikkaukseenkaan. Harvat naiset olivat oikeasti kiinnostavia, suurin osa lähinnä tylsän stereotyyppisia. Mutta kun ikää tuli vähän lisää alkoi identiteetti muodostumaan, tyhjään mieleen ilmestyi mielipiteitä ja huomasin olevani varsin rehellisesti tavallinen mies. Urheilu-autot-alkoholi juttujen kiinnostavuudesta en myöskään huolehtisi, miehenä oleminen ei välttämättä tarkoita tylsien stereotypioiden toistamista.
Ole huoletta oma itsesi ja muista että ihmisen psyyke on alati kasvava ja muuttuva matka.
iän ja kokemusten kautta alkaa mudostua itselle vähitellen erilaisia mielipiteitä ja todellakin parikymppisenä olet vielä raakile monella tavalla, mutta luota, kyllä aika, kokemukset ja kohtalo muokkaa ja muuttaa sinua vielä.
Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä enemmän olen hämilläni kaikesta.
Näin ainakin minun kohdallani.
joo on mulla kyllä mielipiteitä ja monesti todella jyrkkiä ja ehdottomia ja tää on aika monelle ihmiselle liian kova pala. Hyväksyn kyllä toisten mielipiteet, mitäs se mulle kuuluu mitä toiset ajattelee mutta ei mua kiinnosta olla sellasten ihmisten kans tekemisissä jotka haluaa juosta loputtomassa länsimaisessa oravanpyörässä eläkepäiviinsä saakka. Olen huomannu että monet ihmiset mieluummin valehtelee itselleen ja elää illuusiossa kuin kohtaa ongelmansa.
Mulla taas juttu on toisinpäin: tunnen olevani täydellinen kalkkis ikäisteni seurassa. Olen kyllä tietyissä asioissa lapsenmielinen mutta toisaalta toisilla osa-alueilla haudanvakava. Jotenkin tuntuu että ihmiset jotka on nähny mun molemmat ääripäät ei oikein osaa suhtautua muhun normaalisti ja mun pelkkä läsnäolo herättää toisissa levottomuutta.
Minusta tuntuu, että miehet ovat paljon herkempiä olentoja kuin yleisesti luullaan. Siihen voi olla monia syitä, esimerkiksi se, miten miehet esitetään populaarikulttuurissa verrattuna naisiin. Miesten herkkyyttä ei ymmärretä, koska se ei aina näy päällepäin samalla tavalla kuin naisten herkkyys. Näin miehet jäävät usein yksin oman itsensä kanssa ihmettelemään identiteettiään.
Miesporukassa miehet eivät välttämättä edes tiedosta tällaista ominaisuutta (herkkyys) muissa kuin itsessään, koska miesporukan sisäinen toiminta ei ole keskittynyt tunteiden huoltamiseen niin kuin naisporukan kohdalla saattaa olla.
Mitä enemmän olen maailmaa nähnyt, siis miehenä, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että tosiasiassa ja vastoin yleisiä käsityksiä miehet ovat keskimäärin naisia herkempiä. Ei ole sattumaa, että miesten saavutukset esimerkiksi taiteen, musiikin ja kaunokirjallisuuden alalla ovat edelleen herkkyydessään ja syvyydessään ylivertaiset naisten saavutuksiin verrattuna. Tämän havainnon tarkoituksena ei ole alentaa naista, sillä naisen suurin vahvuus eli emon vahvuus ei ehkä edes voi näkyä niin selvästi sillä alalla, hieman niin kuin miehen herkkyys ei näy ryhmässä.
Mielestäni miehen identiteetti erillisenä yksilönä on lähes aina erilainen kuin se on miehen ollessa vertaisryhmässään. Siksi eri sosiaalisten identiteettien välillä on ristiriitaisuutta.
On vain luotettava omiin tuntemuksiinsa ja käsityksiinsä itsestään, oltava rohkeasti niiden varassa. Ei pidä kyseenalaistaa itseään koko ajan vain siksi, ettei tunne sopivansa muottiin. Muotit ovat ulkoisia, eikä niihin oikeasti sovi juuri kukaan. Uskoisin, että ketjun aloittajan tunne tyhjyydestä liittyy juuri tuohon ristiriitaan, tietoiseen tai alitajuiseen yritykseen sovittaa ja verrata itseään johonkin valmiiseen muottiin tai kaavaan. Toistuva epäonnistuminen sopimisessa valmiiseen muottiin johtaa epätietoisuuteen ja itsen kyseenalaistamiseen.
"Tämän havainnon tarkoituksena ei ole alentaa naista, sillä naisen suurin vahvuus eli emon vahvuus ei ehkä edes voi näkyä niin selvästi sillä alalla, hieman niin kuin miehen herkkyys ei näy ryhmässä."
??????????
Tiedän tasan tarkkaan mistä puhut. Mulla on kans ongelmana se, että en oikeasti tiedä mikä olen...millainen olen..kuka minä olen..Sä kirjoitit hyvin siitä.
Onko tää jotain normaalia nuoruuteen kuuluvaa itsentä etsintää...?
Seurustelussa on mulla se ongelma, että ei oikeen kukaan toinen voi ottaa musta selvää ja ymmärtää mua, kun itsekään tiedä itsestäni tai ymmärrä itseäni/käytöstäni.
Ylipäätänsä suurin ongelma on, se että en koskaan löydä täysin samanhenkisiä ihmisiä..kukaan ei kolahda enkä tunne yhteen kuuluvuutta. En voi jakaa juttujani kenenkään kanssa..en löydä samanhenkisiä kaveri- tai seurustelumielessä...
Eräs mies on seurannut elämääni hyvin läheltä pari vuotta, hän on ehkä läheisin ihminen maailmassa. Tää tyyppi ihastui muhun, kun olin hänen mielestään työpaikkamme kaunein, suloisin ja naisellisin nainen ja jotenkin niin erilainen kuin muut. Nykyään hän sanoo "vittu ku oot tollanen äijä".
Koen, että ei ole oikeastaan merkitystä kumpaa sukupuolta olen. Satun vain olemaan naisen ruumiissa. Ja satun olemaan, vielä tällainen naisellinen nainen, johon miehet helposti ihastuvat ulkonäön perusteella ja kärsin kiltin tytön syndroomasta..en siis ole tavallaan poikamainen ollenkaan mutta persoonani on jotenkin miehinen...identiteettini on jotenkin nuoren renttumiehen, jota kiinnostaa vain ryyppääminen ja rällästäminen. Ulkoinen ja sisäinen minäni eivät kohtaa toisiaan ollenkaan..Jotenkin en voi toteuttaa itseäni täysillä sillä asiat ovat niin ristiriidassa.
En ole kuitenkaan lesbo, sillä en ihastu naisiinkaan..enkä koe että tämä asia liittyy pahemmin seksuaalisuuteen.
Tuo rajatilapersoona-juttu alkoi kyllä kiinnostaa, pitää ottaa siitä selvää, ei ole tuttu juttu vaikka termin olen kuullutkin.
Luin tuosta rajatilapersoonallisuudesta, niin se on jotenkin niin mua.
http://www.tay.fi/~katja.hanhikoski/rajatila.html
Mikä on emo?
"Emo (myös muodoissa emä, emi ja emu) on ikivanha, äitiä tarkoittava suomensukuisten kielten sana."
Tässä yhteydessä käytin sitä siksi, että halusin sanan, jolla on laajempi ja vähemmän konkreettinen merkitys kuin sanalla "äiti" tai "nainen".
"Miesporukassa miehet eivät välttämättä edes tiedosta tällaista ominaisuutta (herkkyys) muissa kuin itsessään, koska miesporukan sisäinen toiminta ei ole keskittynyt tunteiden huoltamiseen niin kuin naisporukan kohdalla saattaa olla."
Totta. Miehet ovat tunteellisia joko yksinään tai sitten naisen seurassa, mutteivät toisten miesten seurassa. Veljesten välinen henkinen yhteys täytyy mainita poikkeuksena.
"Mitä enemmän olen maailmaa nähnyt, siis miehenä, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että tosiasiassa ja vastoin yleisiä käsityksiä miehet ovat keskimäärin naisia herkempiä. Ei ole sattumaa, että miesten saavutukset esimerkiksi taiteen, musiikin ja kaunokirjallisuuden alalla ovat edelleen herkkyydessään ja syvyydessään ylivertaiset naisten saavutuksiin verrattuna."
Siinä yksi totuus jota ei saisi sanoa ääneen ilman että naiset pillastuvat ja haukkuvat sovinistiksi. Miehistä löytyy selvästi enemmän syvällisiä taiteilijaluonteita. Naiset menevät yleensä virran mukana ilman aivoja. Monissa miehissä se syvällinen ajattelija asuu, mutta se täytyy tukahduttaa jos meinaa menestyä naisten kanssa. Naiset eivät siedä rautaista pohdiskelua ja asioiden välisten suhteiden miettimistä. Naisten aivot eivät kestä sellaista kuormitusta.
esimerkki naisesta josta en ole ollenkaan kiinnostunut. Ryyppäämistä ja rellestämistä. Mitä hienoa siinä on?