Nyt on pakko purkaa tänne fiiliksiä, kun ensimmäistä kertaa elämässä en jaksa puida asiaa ystävieni kanssa, niin kovilla olen nyt..
Eli olen seurustellut poikaystäväni kanssa pian kolme vuotta. Olemme täysin erilaisia, mutta sitten joissain asioissa kuitenkin pelottavan samanlaisia.
Lyhyesti sanottuna avoni on sellainen taiteellinen ja boheemi tietokonenörtti..hän on erittäin älykäs ja järkevä. Vaikka onkin taiteellinen, hän on realisti. Häneltä olen oppinut niin paljon, olen oppinut ajattelemaan asioita eri kantilta ja hyväksymään erilaisuutta paremmin kuin ennen. Häneen olen aina voinut luottaa 100%:sti, hänellä on äärettömän korkea moraali ja hän on todella hyvä ihminen.
Itse olen sellainen "tavis" maailman parantaja. Haluan aina kaikille vain hyvää, mutta silti osaan kiivaasti vaatia asioita ja välillä olen aika itsekäs.
No, anyway..vaikka meillä on perusasiat kunnossa, niin arki on takkuillut jo pitkään. Avomieheni ei laita tikkua ristiin kotitöiden suhteen ja se on saanut minut raivon partaalle. Hän kaipaisi pitkiä, syvällisiä väittelyitä, mihin minusta ei yksinkertaisesti ole, varsinkaan joka päivä.
Pikkuhiljaa suhteemme alkoi mennä siihen, että olimme kuin kämppiksiä ja teimme omia juttujamme ja jätimme toisemme huomiotta, tunteemme kylmenivät-molemmilla ja puhuttiin paljon erosta. Pari kertaa päätettiinkin erota, mutta aina jokin sai meidät jäämään..kaiketi ne hyvät arvot ja se suhteemme pohja..ja rakkauden tunteet, joita taas heräsi pintaan..eikä mennyt kauaakaan, kun taas palattiin entiseen..tuntui, kuin välillemme olisi tullut joku kuilu.
Avoni lähti pariksi kuukaudeksi toiseen kaupunkiin työmatkalle ja viikonloppuna kun hän palasi, huomasimme, että kummallakaan ei ollut ollut kovaa ikävää ja suhteemme jatkui melko tunteettomana.
Sitten, yhtenä iltana hän sanoi, että nyt riitti, hän ei enää jaksa yrittää, nyt on tultava ero..tai pian alamme vihata toisiamme. Sitten tajusin, että lupauksistamme huolimatta, emme me olleet edes yrittäneet mitään kunnolla..kumpikaan ei mielestäni ole taistellut tarpeeksi. Puhuimme tuntikausia, mutta hän ei vaan enää nähnyt kunnollista syytä jatkaa.
Hän lähti vielä kolmeksi viikoksi takaisin sinne toiseen kaupunkiin ja sanoi alkavansa etsiä asuntoa. Perjantaina on kulunut se kolme viikkoa ja olen odottanut kuin kuuta nousevaa, että tapaamme taas ja pääsemme juttelemaan ja samalla pelännyt, että siitä tulee ihan ********ä myös..no, hän juuri soitti äsken, että onkin jo palannut kaupunkiin, mutta hän on saanut hommattua jonkun väliaikaisen asunnon. Hän oli sitä mieltä, että olisi liian tuskallista asua yhdessä useita viikkoja, kunnes hän löytää oman asunnon taas. Hän sanoi olevansa pelkuri, kun ei uskalla kohdata niitä tunteita mutta samalla hän oli sitä mieltä, että näin pääsemme helpommalla.
Viimeksi kun hän oli täällä käymässä, takerruimme toisiimme kuin hullut emmekä millään olisi halunneet edes erota.Kai hän pelkää, että hänen mielensä voisi muuttua, jos nukkuisimme vielä vierekkäin sillä välimme ovat nyt todella lämpimät ja kun ei kummallakaan ole mitään syytä vihata toista.
Ja hän sanoi, että nyt ei mieltä voi enää vaihtaa, näin vain nyt täytyy tapahtua..enää ei voida perua.
Olen niin sekaisin, ollut jo kauan, mutta nyt vielä enemmän. Inhoan tätä kotia, en tahdo enää asua täällä, yhteisten tavaroiden ja yhteisten muistojen keskellä. en jaksa siivota, en jaksa antaa koirille aikaa kuten pitäisi, en jaksa mitään. En halua syödä, itken vain..ja nukun..olen niin väsynyt, kun tiedän, että minun on vain pakko hyväksyä kaikki mitä hän päättää, en voi vaatia häntä jäämään, se olisi väärin meitä kumpaakin kohtaan.
Mutta en vain ole valmis eroamaan hänestä. Hän sanoi tulevansa huomenna hakemaan joitakin tavaroitaan ja että sitten jutellaan ajan kanssa taas..tiedän jo valmiiksi, se on yhtä itkua molemmilta, luopumisen tuskaa.
Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa? Vaikka kuinka yritän ajatella hänen huonoja puoliaan ja asioita, mitkä saivat minut raivon partaalle suhteemme aikana, ne tuntuvat nyt niin pieniltä ja mitättömiltä. Ja sitä ne olivatkin, kun vertaa moneen muuhun. En ole koskaan tavannut miestä, joka olisi niin hellä ja toisen huomioon ottava kuin hän. Hän aina jaksoi kannustaa minua ja tukea valinnoissani. Hän on mies sanojensa takana, aina ollut niin rehellinen ja suorapuheinen ja empaattinen. Näyttänyt aina tunteensa vilpittömästi ja uskaltanut erottua joukosta.
On niin vaikea hyväksyä tätä, on niin vaikea ajatella, että emme voi enää jatkaa..
Tiedän, meistä tulee vielä hyvät ystävät, kun vain aikaa kuluu ja tuska hellittää, mutta tällä hetkellä tuntuu, että se ei riitä minulle. Tahtoisin hänet vain takaisin. Mutta samalla tiedän, että se on nyt mahdotonta. Huomaan, että hän on päätöksensä tehnyt ja olemme puhuneet tästä jo niin paljon, tuntuu ettei enää ole mitään sanottavaa..ja samalla tuntuu, että olisi niin paljon sanottavaa..en tiedä.
Töissä pitäisi jaksaa käydä, koulussa on parin viikon päästä tentti, mihin en jaksa lukea, tiedän sen. Tuntuu kuin olisi umpikujassa, mistä ei ole pääsyä enää mihinkään suuntaan. Olen ennenkin eronnut ja tiedän, miten homma menee. Alkuun sitä on kuin shokissa ja suru on valtava, mutta jossain vaiheessa suru alkaa helpottaa ja elämä jatkuu. Tiedän sen että niin käy nytkin. Mutta en vain haluaisi millään luopua hänestä. Hän on yhä minun oma rakkaani, kultapieni..voimat on niin vähissä..ja en halua tavata ketään..haluan vain hänet tänne. Huomenna saan käpertyä hänen kainaloonsa hetkeksi ja tiedän, että silloin saan pienen hetken olla onnellinen, saan tuntea hänet vasten ihoani ja koskettaa häntä. Kidutusta..tuntuu, että rakastan häntä vielä ihan liikaa pystyäkseni hyväksymään eroa. Mutta pakko mikä pakko, ei ole vaihtoehtoja, jotenkin tämä on vain kahlattava läpi..
Eli olen seurustellut poikaystäväni kanssa pian kolme vuotta. Olemme täysin erilaisia, mutta sitten joissain asioissa kuitenkin pelottavan samanlaisia.
Lyhyesti sanottuna avoni on sellainen taiteellinen ja boheemi tietokonenörtti..hän on erittäin älykäs ja järkevä. Vaikka onkin taiteellinen, hän on realisti. Häneltä olen oppinut niin paljon, olen oppinut ajattelemaan asioita eri kantilta ja hyväksymään erilaisuutta paremmin kuin ennen. Häneen olen aina voinut luottaa 100%:sti, hänellä on äärettömän korkea moraali ja hän on todella hyvä ihminen.
Itse olen sellainen "tavis" maailman parantaja. Haluan aina kaikille vain hyvää, mutta silti osaan kiivaasti vaatia asioita ja välillä olen aika itsekäs.
No, anyway..vaikka meillä on perusasiat kunnossa, niin arki on takkuillut jo pitkään. Avomieheni ei laita tikkua ristiin kotitöiden suhteen ja se on saanut minut raivon partaalle. Hän kaipaisi pitkiä, syvällisiä väittelyitä, mihin minusta ei yksinkertaisesti ole, varsinkaan joka päivä.
Pikkuhiljaa suhteemme alkoi mennä siihen, että olimme kuin kämppiksiä ja teimme omia juttujamme ja jätimme toisemme huomiotta, tunteemme kylmenivät-molemmilla ja puhuttiin paljon erosta. Pari kertaa päätettiinkin erota, mutta aina jokin sai meidät jäämään..kaiketi ne hyvät arvot ja se suhteemme pohja..ja rakkauden tunteet, joita taas heräsi pintaan..eikä mennyt kauaakaan, kun taas palattiin entiseen..tuntui, kuin välillemme olisi tullut joku kuilu.
Avoni lähti pariksi kuukaudeksi toiseen kaupunkiin työmatkalle ja viikonloppuna kun hän palasi, huomasimme, että kummallakaan ei ollut ollut kovaa ikävää ja suhteemme jatkui melko tunteettomana.
Sitten, yhtenä iltana hän sanoi, että nyt riitti, hän ei enää jaksa yrittää, nyt on tultava ero..tai pian alamme vihata toisiamme. Sitten tajusin, että lupauksistamme huolimatta, emme me olleet edes yrittäneet mitään kunnolla..kumpikaan ei mielestäni ole taistellut tarpeeksi. Puhuimme tuntikausia, mutta hän ei vaan enää nähnyt kunnollista syytä jatkaa.
Hän lähti vielä kolmeksi viikoksi takaisin sinne toiseen kaupunkiin ja sanoi alkavansa etsiä asuntoa. Perjantaina on kulunut se kolme viikkoa ja olen odottanut kuin kuuta nousevaa, että tapaamme taas ja pääsemme juttelemaan ja samalla pelännyt, että siitä tulee ihan ********ä myös..no, hän juuri soitti äsken, että onkin jo palannut kaupunkiin, mutta hän on saanut hommattua jonkun väliaikaisen asunnon. Hän oli sitä mieltä, että olisi liian tuskallista asua yhdessä useita viikkoja, kunnes hän löytää oman asunnon taas. Hän sanoi olevansa pelkuri, kun ei uskalla kohdata niitä tunteita mutta samalla hän oli sitä mieltä, että näin pääsemme helpommalla.
Viimeksi kun hän oli täällä käymässä, takerruimme toisiimme kuin hullut emmekä millään olisi halunneet edes erota.Kai hän pelkää, että hänen mielensä voisi muuttua, jos nukkuisimme vielä vierekkäin sillä välimme ovat nyt todella lämpimät ja kun ei kummallakaan ole mitään syytä vihata toista.
Ja hän sanoi, että nyt ei mieltä voi enää vaihtaa, näin vain nyt täytyy tapahtua..enää ei voida perua.
Olen niin sekaisin, ollut jo kauan, mutta nyt vielä enemmän. Inhoan tätä kotia, en tahdo enää asua täällä, yhteisten tavaroiden ja yhteisten muistojen keskellä. en jaksa siivota, en jaksa antaa koirille aikaa kuten pitäisi, en jaksa mitään. En halua syödä, itken vain..ja nukun..olen niin väsynyt, kun tiedän, että minun on vain pakko hyväksyä kaikki mitä hän päättää, en voi vaatia häntä jäämään, se olisi väärin meitä kumpaakin kohtaan.
Mutta en vain ole valmis eroamaan hänestä. Hän sanoi tulevansa huomenna hakemaan joitakin tavaroitaan ja että sitten jutellaan ajan kanssa taas..tiedän jo valmiiksi, se on yhtä itkua molemmilta, luopumisen tuskaa.
Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa? Vaikka kuinka yritän ajatella hänen huonoja puoliaan ja asioita, mitkä saivat minut raivon partaalle suhteemme aikana, ne tuntuvat nyt niin pieniltä ja mitättömiltä. Ja sitä ne olivatkin, kun vertaa moneen muuhun. En ole koskaan tavannut miestä, joka olisi niin hellä ja toisen huomioon ottava kuin hän. Hän aina jaksoi kannustaa minua ja tukea valinnoissani. Hän on mies sanojensa takana, aina ollut niin rehellinen ja suorapuheinen ja empaattinen. Näyttänyt aina tunteensa vilpittömästi ja uskaltanut erottua joukosta.
On niin vaikea hyväksyä tätä, on niin vaikea ajatella, että emme voi enää jatkaa..
Tiedän, meistä tulee vielä hyvät ystävät, kun vain aikaa kuluu ja tuska hellittää, mutta tällä hetkellä tuntuu, että se ei riitä minulle. Tahtoisin hänet vain takaisin. Mutta samalla tiedän, että se on nyt mahdotonta. Huomaan, että hän on päätöksensä tehnyt ja olemme puhuneet tästä jo niin paljon, tuntuu ettei enää ole mitään sanottavaa..ja samalla tuntuu, että olisi niin paljon sanottavaa..en tiedä.
Töissä pitäisi jaksaa käydä, koulussa on parin viikon päästä tentti, mihin en jaksa lukea, tiedän sen. Tuntuu kuin olisi umpikujassa, mistä ei ole pääsyä enää mihinkään suuntaan. Olen ennenkin eronnut ja tiedän, miten homma menee. Alkuun sitä on kuin shokissa ja suru on valtava, mutta jossain vaiheessa suru alkaa helpottaa ja elämä jatkuu. Tiedän sen että niin käy nytkin. Mutta en vain haluaisi millään luopua hänestä. Hän on yhä minun oma rakkaani, kultapieni..voimat on niin vähissä..ja en halua tavata ketään..haluan vain hänet tänne. Huomenna saan käpertyä hänen kainaloonsa hetkeksi ja tiedän, että silloin saan pienen hetken olla onnellinen, saan tuntea hänet vasten ihoani ja koskettaa häntä. Kidutusta..tuntuu, että rakastan häntä vielä ihan liikaa pystyäkseni hyväksymään eroa. Mutta pakko mikä pakko, ei ole vaihtoehtoja, jotenkin tämä on vain kahlattava läpi..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olet jo löytänyt vastaukset kysymyksiisi, tiedät
että ei ole paluuta entiseen ja tulevaisuus on vähän hämärän peitossa.
Vanha totuus on se että aika parantaa haavat,
tunnen tosin tuon tuskasi.
Väsymys ja masennus kuuluu kuvioon, älä yritä punnertaa yli voimiesi. Kun tulee se vaikea paikka niin anna sen vaan tulla, se tulee aaltoina mutta laimenee vähitellen. Kuulostaa
varmaan kliseeltä mutta jonain päivänä vielä
huomaat että ohops- mitäs elämästä puuttuu--
olet päässyt asiasta yli ja jaksat olla iloinen !
Itse menetin mieheni kuolemalle, sen jälkeen
uuden suhteeni toiselle naiselle, joten tiedän
mitä on oikea tuska.
Voimia, jaksamista, pärjäämistä, valoa, iloa
ja aurinkoa elämääsi
Samantapaisia ajatuksia itselläni (mies) avoliitostamme: olemme paljolti samoista asioista tykkääviä, mutta myös toisaalta hyvin erilaisia -ja erilaisin toivein. Meillä tuntuu, ettei sellaista himokasta tulista rakkautta koskaan ole ollutkaan, vaan sellainen järkiliitto. Toisaalta tuntuu jo ennakkoon karmealta tuleva yksin asuminen ja toisen poissaolo -se on kai sitä tutun ja turvallisen jättämistä.
Itse tein ratkaisun, vaimo ei ole koskaan sellaista vihjaillut. On vaan uskottava, että aika parantaa haavat ja tuskan, ja onhan se pakkokin elämässä vaan tallustaa eteenpäin!
Voi olla että vuoden parin päästä asiaa katsoo jo toisesta näkökulmasta. On se niin, että jos toisaalta vahvasti tuntuu siltä ettei suhteen jatkaminen ole oikein niin paras on tehdä asialle jotain: joko erota tai koettaa keskustella ja jatkaa.
Pakko kertoa, että kirjoitat todella kauniisti ja koskettavasti. Tuli niin surullinen olo puolestasi.
Ja näet kumppanisi niin kauniisti, se on harvinainen poikkeus täällä katkerien ihmisten tilitysten keskellä.
Hän menettää myös paljon ja jotain todella harvinaista, jos eronne toteutuu.
(Olen nainen, ja halusin vain sanoa.)
Kiitos kaikille..tämä matka nyt on vain tallustettava läpi, tavalla tai toisella..yritän nähdä tässä erossa jotain positiivista, vaikka se tuntuukin nyt mahdottomalta.