laitan tämän nyt vielä tännekin, kun todella tarvitsisin nyt tukea ja kokemuksia, kuinka jatkaa tästä eteenpäin..
Nyt on pakko purkaa tänne fiiliksiä, kun ensimmäistä kertaa elämässä en jaksa puida asiaa ystävieni kanssa, niin kovilla olen nyt..
Eli olen seurustellut poikaystäväni kanssa pian kolme vuotta. Olemme täysin erilaisia, mutta sitten joissain asioissa kuitenkin pelottavan samanlaisia.
Lyhyesti sanottuna avoni on sellainen taiteellinen ja boheemi tietokonenörtti..hän on erittäin älykäs ja järkevä. Vaikka onkin taiteellinen, hän on realisti. Häneltä olen oppinut niin paljon, olen oppinut ajattelemaan asioita eri kantilta ja hyväksymään erilaisuutta paremmin kuin ennen. Häneen olen aina voinut luottaa 100%:sti, hänellä on äärettömän korkea moraali ja hän on todella hyvä ihminen.
Itse olen sellainen "tavis" maailman parantaja. Haluan aina kaikille vain hyvää, mutta silti osaan kiivaasti vaatia asioita ja välillä olen aika itsekäs.
No, anyway..vaikka meillä on perusasiat kunnossa, niin arki on takkuillut jo pitkään. Avomieheni ei laita tikkua ristiin kotitöiden suhteen ja se on saanut minut raivon partaalle. Hän kaipaisi pitkiä, syvällisiä väittelyitä, mihin minusta ei yksinkertaisesti ole, varsinkaan joka päivä.
Pikkuhiljaa suhteemme alkoi mennä siihen, että olimme kuin kämppiksiä ja teimme omia juttujamme ja jätimme toisemme huomiotta, tunteemme kylmenivät-molemmilla ja puhuttiin paljon erosta. Pari kertaa päätettiinkin erota, mutta aina jokin sai meidät jäämään..kaiketi ne hyvät arvot ja se suhteemme pohja..ja rakkauden tunteet, joita taas heräsi pintaan..eikä mennyt kauaakaan, kun taas palattiin entiseen..tuntui, kuin välillemme olisi tullut joku kuilu.
Avoni lähti pariksi kuukaudeksi toiseen kaupunkiin työmatkalle ja viikonloppuna kun hän palasi, huomasimme, että kummallakaan ei ollut ollut kovaa ikävää ja suhteemme jatkui melko tunteettomana.
Sitten, yhtenä iltana hän sanoi, että nyt riitti, hän ei enää jaksa yrittää, nyt on tultava ero..tai pian alamme vihata toisiamme. Sitten tajusin, että lupauksistamme huolimatta, emme me olleet edes yrittäneet mitään kunnolla..kumpikaan ei mielestäni ole taistellut tarpeeksi. Puhuimme tuntikausia, mutta hän ei vaan enää nähnyt kunnollista syytä jatkaa.
Hän lähti vielä kolmeksi viikoksi takaisin sinne toiseen kaupunkiin ja sanoi alkavansa etsiä asuntoa. Perjantaina on kulunut se kolme viikkoa ja olen odottanut kuin kuuta nousevaa, että tapaamme taas ja pääsemme juttelemaan ja samalla pelännyt, että siitä tulee ihan ********ä myös..no, hän juuri soitti äsken, että onkin jo palannut kaupunkiin, mutta hän on saanut hommattua jonkun väliaikaisen asunnon. Hän oli sitä mieltä, että olisi liian tuskallista asua yhdessä useita viikkoja, kunnes hän löytää oman asunnon taas. Hän sanoi olevansa pelkuri, kun ei uskalla kohdata niitä tunteita mutta samalla hän oli sitä mieltä, että näin pääsemme helpommalla.
Viimeksi kun hän oli täällä käymässä, takerruimme toisiimme kuin hullut emmekä millään olisi halunneet edes erota.Kai hän pelkää, että hänen mielensä voisi muuttua, jos nukkuisimme vielä vierekkäin sillä välimme ovat nyt todella lämpimät ja kun ei kummallakaan ole mitään syytä vihata toista.
Ja hän sanoi, että nyt ei mieltä voi enää vaihtaa, näin vain nyt täytyy tapahtua..enää ei voida perua.
Olen niin sekaisin, ollut jo kauan, mutta nyt vielä enemmän. Inhoan tätä kotia, en tahdo enää asua täällä, yhteisten tavaroiden ja yhteisten muistojen keskellä. en jaksa siivota, en jaksa antaa koirille aikaa kuten pitäisi, en jaksa mitään. En halua syödä, itken vain..ja nukun..olen niin väsynyt, kun tiedän, että minun on vain pakko hyväksyä kaikki mitä hän päättää, en voi vaatia häntä jäämään, se olisi väärin meitä kumpaakin kohtaan.
Mutta en vain ole valmis eroamaan hänestä. Hän sanoi tulevansa huomenna hakemaan joitakin tavaroitaan ja että sitten jutellaan ajan kanssa taas..tiedän jo valmiiksi, se on yhtä itkua molemmilta, luopumisen tuskaa.
Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa? Vaikka kuinka yritän ajatella hänen huonoja puoliaan ja asioita, mitkä saivat minut raivon partaalle suhteemme aikana, ne tuntuvat nyt niin pieniltä ja mitättömiltä. Ja sitä ne olivatkin, kun vertaa moneen muuhun. En ole koskaan tavannut miestä, joka olisi niin hellä ja toisen huomioon ottava kuin hän. Hän aina jaksoi kannustaa minua ja tukea valinnoissani. Hän on mies sanojensa takana, aina ollut niin rehellinen ja suorapuheinen ja empaattinen. Näyttänyt aina tunteensa vilpittömästi ja uskaltanut erottua joukosta.
On niin vaikea hyväksyä tätä, on niin vaikea ajatella, että emme voi enää jatkaa..
Tiedän, meistä tulee vielä hyvät ystävät, kun vain aikaa kuluu ja tuska hellittää, mutta tällä hetkellä tuntuu, että se ei riitä minulle. Tahtoisin hänet vain takaisin. Mutta samalla tiedän, että se on nyt mahdotonta. Huomaan, että hän on päätöksensä tehnyt ja olemme puhuneet tästä jo niin paljon, tuntuu ettei enää ole mitään sanottavaa..ja samalla tuntuu, että olisi niin paljon sanottavaa..en tiedä.
Töissä pitäisi jaksaa käydä, koulussa on parin viikon päästä tentti, mihin en jaksa lukea, tiedän sen. Tuntuu kuin olisi umpikujassa, mistä ei ole pääsyä enää mihinkään suuntaan. Olen ennenkin eronnut ja tiedän, miten homma menee. Alkuun sitä on kuin shokissa ja suru on valtava, mutta jossain vaiheessa suru alkaa helpottaa ja elämä jatkuu. Tiedän sen että niin käy nytkin. Mutta en vain haluaisi millään luopua hänestä. Hän on yhä minun oma rakkaani, kultapieni..voimat on niin vähissä..ja en halua tavata ketään..haluan vain hänet tänne. Huomenna saan käpertyä hänen kainaloonsa hetkeksi ja tiedän, että silloin saan pienen hetken olla onnellinen, saan tuntea hänet vasten ihoani ja koskettaa häntä. Kidutusta..tuntuu, että rakastan häntä vielä ihan liikaa pystyäkseni hyväksymään eroa. Mutta pakko mikä pakko, ei ole vaihtoehtoja, jotenkin tämä on vain kahlattava läpi..
Nyt on pakko purkaa tänne fiiliksiä, kun ensimmäistä kertaa elämässä en jaksa puida asiaa ystävieni kanssa, niin kovilla olen nyt..
Eli olen seurustellut poikaystäväni kanssa pian kolme vuotta. Olemme täysin erilaisia, mutta sitten joissain asioissa kuitenkin pelottavan samanlaisia.
Lyhyesti sanottuna avoni on sellainen taiteellinen ja boheemi tietokonenörtti..hän on erittäin älykäs ja järkevä. Vaikka onkin taiteellinen, hän on realisti. Häneltä olen oppinut niin paljon, olen oppinut ajattelemaan asioita eri kantilta ja hyväksymään erilaisuutta paremmin kuin ennen. Häneen olen aina voinut luottaa 100%:sti, hänellä on äärettömän korkea moraali ja hän on todella hyvä ihminen.
Itse olen sellainen "tavis" maailman parantaja. Haluan aina kaikille vain hyvää, mutta silti osaan kiivaasti vaatia asioita ja välillä olen aika itsekäs.
No, anyway..vaikka meillä on perusasiat kunnossa, niin arki on takkuillut jo pitkään. Avomieheni ei laita tikkua ristiin kotitöiden suhteen ja se on saanut minut raivon partaalle. Hän kaipaisi pitkiä, syvällisiä väittelyitä, mihin minusta ei yksinkertaisesti ole, varsinkaan joka päivä.
Pikkuhiljaa suhteemme alkoi mennä siihen, että olimme kuin kämppiksiä ja teimme omia juttujamme ja jätimme toisemme huomiotta, tunteemme kylmenivät-molemmilla ja puhuttiin paljon erosta. Pari kertaa päätettiinkin erota, mutta aina jokin sai meidät jäämään..kaiketi ne hyvät arvot ja se suhteemme pohja..ja rakkauden tunteet, joita taas heräsi pintaan..eikä mennyt kauaakaan, kun taas palattiin entiseen..tuntui, kuin välillemme olisi tullut joku kuilu.
Avoni lähti pariksi kuukaudeksi toiseen kaupunkiin työmatkalle ja viikonloppuna kun hän palasi, huomasimme, että kummallakaan ei ollut ollut kovaa ikävää ja suhteemme jatkui melko tunteettomana.
Sitten, yhtenä iltana hän sanoi, että nyt riitti, hän ei enää jaksa yrittää, nyt on tultava ero..tai pian alamme vihata toisiamme. Sitten tajusin, että lupauksistamme huolimatta, emme me olleet edes yrittäneet mitään kunnolla..kumpikaan ei mielestäni ole taistellut tarpeeksi. Puhuimme tuntikausia, mutta hän ei vaan enää nähnyt kunnollista syytä jatkaa.
Hän lähti vielä kolmeksi viikoksi takaisin sinne toiseen kaupunkiin ja sanoi alkavansa etsiä asuntoa. Perjantaina on kulunut se kolme viikkoa ja olen odottanut kuin kuuta nousevaa, että tapaamme taas ja pääsemme juttelemaan ja samalla pelännyt, että siitä tulee ihan ********ä myös..no, hän juuri soitti äsken, että onkin jo palannut kaupunkiin, mutta hän on saanut hommattua jonkun väliaikaisen asunnon. Hän oli sitä mieltä, että olisi liian tuskallista asua yhdessä useita viikkoja, kunnes hän löytää oman asunnon taas. Hän sanoi olevansa pelkuri, kun ei uskalla kohdata niitä tunteita mutta samalla hän oli sitä mieltä, että näin pääsemme helpommalla.
Viimeksi kun hän oli täällä käymässä, takerruimme toisiimme kuin hullut emmekä millään olisi halunneet edes erota.Kai hän pelkää, että hänen mielensä voisi muuttua, jos nukkuisimme vielä vierekkäin sillä välimme ovat nyt todella lämpimät ja kun ei kummallakaan ole mitään syytä vihata toista.
Ja hän sanoi, että nyt ei mieltä voi enää vaihtaa, näin vain nyt täytyy tapahtua..enää ei voida perua.
Olen niin sekaisin, ollut jo kauan, mutta nyt vielä enemmän. Inhoan tätä kotia, en tahdo enää asua täällä, yhteisten tavaroiden ja yhteisten muistojen keskellä. en jaksa siivota, en jaksa antaa koirille aikaa kuten pitäisi, en jaksa mitään. En halua syödä, itken vain..ja nukun..olen niin väsynyt, kun tiedän, että minun on vain pakko hyväksyä kaikki mitä hän päättää, en voi vaatia häntä jäämään, se olisi väärin meitä kumpaakin kohtaan.
Mutta en vain ole valmis eroamaan hänestä. Hän sanoi tulevansa huomenna hakemaan joitakin tavaroitaan ja että sitten jutellaan ajan kanssa taas..tiedän jo valmiiksi, se on yhtä itkua molemmilta, luopumisen tuskaa.
Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa? Vaikka kuinka yritän ajatella hänen huonoja puoliaan ja asioita, mitkä saivat minut raivon partaalle suhteemme aikana, ne tuntuvat nyt niin pieniltä ja mitättömiltä. Ja sitä ne olivatkin, kun vertaa moneen muuhun. En ole koskaan tavannut miestä, joka olisi niin hellä ja toisen huomioon ottava kuin hän. Hän aina jaksoi kannustaa minua ja tukea valinnoissani. Hän on mies sanojensa takana, aina ollut niin rehellinen ja suorapuheinen ja empaattinen. Näyttänyt aina tunteensa vilpittömästi ja uskaltanut erottua joukosta.
On niin vaikea hyväksyä tätä, on niin vaikea ajatella, että emme voi enää jatkaa..
Tiedän, meistä tulee vielä hyvät ystävät, kun vain aikaa kuluu ja tuska hellittää, mutta tällä hetkellä tuntuu, että se ei riitä minulle. Tahtoisin hänet vain takaisin. Mutta samalla tiedän, että se on nyt mahdotonta. Huomaan, että hän on päätöksensä tehnyt ja olemme puhuneet tästä jo niin paljon, tuntuu ettei enää ole mitään sanottavaa..ja samalla tuntuu, että olisi niin paljon sanottavaa..en tiedä.
Töissä pitäisi jaksaa käydä, koulussa on parin viikon päästä tentti, mihin en jaksa lukea, tiedän sen. Tuntuu kuin olisi umpikujassa, mistä ei ole pääsyä enää mihinkään suuntaan. Olen ennenkin eronnut ja tiedän, miten homma menee. Alkuun sitä on kuin shokissa ja suru on valtava, mutta jossain vaiheessa suru alkaa helpottaa ja elämä jatkuu. Tiedän sen että niin käy nytkin. Mutta en vain haluaisi millään luopua hänestä. Hän on yhä minun oma rakkaani, kultapieni..voimat on niin vähissä..ja en halua tavata ketään..haluan vain hänet tänne. Huomenna saan käpertyä hänen kainaloonsa hetkeksi ja tiedän, että silloin saan pienen hetken olla onnellinen, saan tuntea hänet vasten ihoani ja koskettaa häntä. Kidutusta..tuntuu, että rakastan häntä vielä ihan liikaa pystyäkseni hyväksymään eroa. Mutta pakko mikä pakko, ei ole vaihtoehtoja, jotenkin tämä on vain kahlattava läpi..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Koet sitä kuuluisaa LUOPUMISEN TUSKAA.
Luopuminen tekee aina kipeää.
Tuossa viestissäsi oli paljon samaa mitä minun suhteessani oli. Etenkin nuo kohdat, että mies oli huomioiva, kiltti, kunnollinen, "nörtti" , realisti, korkeen moraalin omaava sopivat täsmälleen myös minuun. Minä myös arvostin puolisoani tosi paljon ja rakastin. Ja rakastan edelleenkin...
Samalla tavalla kuten myös teidän suhteessa näyttää olevan, niin meidänkin suhde alkoi sairastelemaan muutama vuosi ennen eroa. Tunteet ja se polttava rakkaus, muttui kaverisuhteeksi/kämppäkaverisuhteeksi. Olimme toistemme kanssa, nautimme silloin harvoin kun saimme yhteisesti viettää laatuaikaa toisistamme. Itse en tajunnut kenties hoitaa suhdetta tarpeeksi. Tai kenties puolisoni odotukset olivat liian korkealla. Mutta nyt tässä kuukausien jälkeen erosta huomasin, että oikeasti olimme kuitenkin hyvin erilaisia ja koko yhteiselo perustui tosi paljon molemmin puolisiin kompromisseihin. Pahinta noissa oli sitten suhteen päätyttyä kuulla/tajuta, että olimme tietämättään toisesta olettaneet, että koska puolisoni ei tykkää tästä niin siitä seuraa myös, että se ei tykkää myöskään tästä toisesta asiasta. Osa noista ei pitänyt ollenkaan paikkaansa.
Suhdetta vaivasi myös sellaset toistuvat riidat jotka aina tasaisin väliajoin tuli esille uudestaan ja uudestaan, se sai meistä molemmista ne pahimmat puolet esille. Kunnes lopussa kumpikaan meistä ei nähnyt enää sitä hyvää suhdetta mitä meillä oli ollut. Minä tosin en pystynyt tekemään sitä päätöstä, että erotaan, koska ajattelin, että jos vielä kokeltais tota ja tätä, että saatas suhde toimimaan. Joten vaikea päätös jäi puolisolleni ja kun hän ilmoitti minulle sen, en voinut olla uskoa korviani. Se oli jotain niin totaalista ja suurta. Tuntui, että koko elämältä olisi vedetty matto alta. Olin äkäinen, vihainen, surullinen ja petettynyt puolisooni, joka jätti minut, mutta myös itseeni, että en saanut pidettyä suhdetta pystyssä. Ensimmäiset keskustelut exän kanssa päättyivät hyvän alun jälkeen lähes aina pieneen riitaa ja huutoon, mutta hyvin kuitenkin exä ymmärsi, etten hänelle pelkästään huutanut vaan myös itselle. Vähitellen se osa mikä oli sitä romanttista parisuhderakkautta vain alkoi häviämään ja nyt se on oikeestaan kokonaan hävinnyt. Olemme tavanneet joitakin kertoja vaihtaneet kuulumisia, halanneet tavatessa ja erotessa, kerrottu omia juttu ja miten menee, kerrottu joitakin toilailu, nykyisiä seurustelu ja sinkku murheita. Eroa tosin on mitä keskustelut suhteen aikana oli ja mitä ne nyt on, mutt kai se suhteen muuttuminen vaikuttaa siihen.
Tällä hetkellä molemmat elämme omaa elämää eri paikkakunnilla, joten emme näe niin hirveen usein. Ja sähköpostin lähettämistäkin olen oppinut "kontrolloimaan", koska en halua takertua toiseen liikaa, enkä enää rakentaa tulevaa elämää tämän ihmisen varaan. Joten tietyllä tavalla jäähdytän suhdettamme, että se kenties voisi joskus vuoden parin päästä olla sellainen, että voitais viettää aikaa yhdessä niinkuin koulukaveriystävät, käydä lasten synttäreillä, istua iltaa uusien puolisoimme kanssa yms yms. (varmaan noihin lapsiin menee molemmilla vielä joitakin vuosia... mutta kenties joskus tulevaisuudessa)
Aluksi oli vaikee, kun halusi selittää ja kertoa kaikkia juttuja, mitä on tapahtunut, mutta siihenkin tottuu ja nyt laitan ehkä viestiä kerran viikossa tai kahessa. Mutta kuitenkin vastaan heti jos exä on laittanut mulle viestiä. Nyt oon löytynyt muutaman uuden kaverin ja parantanut jo melkein unohdettuna kaverisuhteita ihan uuteen valoon.
Suurinta rakkautta (tai ainakin yhtä suurimmista parisuhteessa) on uskaltaa/osaa laskea irti toisesta. Että antaa molemmille sekä itselle ja toiselle uuden mahdollisuuden elää parempaa tai ainakin erilaista elämää. Kerroit, että on paljon asioita, jotka ovat askarruttaneet sinua kuten tunteitten kylmeneminen ja muut asiat, varmasti nuo asiat tulisi uudelleen esille,vaikka jatkaisitte. Eri asia on, että pystyykö jompi kumpi teistä tai molemmat muuttumaan, niin paljon, että nuo asiat ei enää hiertäisi suhdettanne. Meillä vastaus luultavasti olisi ollut iso EI. Tosi sitä emme varmasti tule koskaan saamaan selville. Mutta kyllä me molemmat nyt tiedämme, että niin on.
Ero on raskas tapahtumaketju, johon vasta vuosien päästä saa sen lopullisen vaustaksen, että onko päässyt riittävästi yli erosta. Itse en tule pääsemään suhteesta koskaan eroon, mutta olen jo melkein perillä siinä, että olen muuttanut se korvaamattomaksi platoonikseksi elämän kestäväksi ystävyyssuhteeksi. Tottakai välillä tulee haikeita hetkiä, kun miettii sitä kaikkea mitä koimme viiden vuoden aikana. Nykyään pääasiassa muistelen niitä jo pieni hymy suupielillä.
Puhu, kerro, keskustele, jaa tunteita ja tuntemuksia niiden ystävien ja tärkeitten henkilöiden kanssa. Se auttaa aika varmasti myös sinua, itse en olisi tässä jos olisi pitänyt pitää kaikki ne tunteet sekä hyvät ja pahat vain sisällä päästämättä niitä kunnolla ulos. Vasta sitten omasta mielestäni pystyy alkamaan rakentamaan omaa elämää ja itseään uudelleen.
Toivottavasti sait näistä sanoista edes jotain itsellesi. Ainakin sen, että et ole yksin tuossa parisuhdeverkossa kiinni, vaan kyllä niitä kanssaihmisiä jotka ovat käyneet läpi samanlaisia juttuja löytyy. Tsemppiä ja voimia sun elämääsi.
miekkonen 25..kylläpäs kuulostaa todellakin tutulta..aivan samanlaista kuin meillä. Ja nuo riidat mistä kerroit, meillä myös sama juttu.
Nyt ollaan tavattu, juteltu ja itketty..ja oltu lähekkäin(ehkä liiankin..)
Sovittiin, että näin mennään, mutta nähdään nyt ainakin alkuun kerran, kaksi viikossa ja otetaan rauhallisesti.Lohdutti, kun toinen oli niin ymmärtäväinen, otti syliin ja lohdutti. Tiedän, että hän välittää minusta vielä paljon, mutta ei vain näe enää paluuta entiseen. Tällä nyt on mentävä päivä kerrallaan, välillä on parempia hetkiä, mutta sitten tuska taas palaa ja juuri osittain senkin vuoksi, kun tuntuu niin pahalta, kun ei voi joka päivä soittaa ja kertoa kuulumisia, kun siihen niin jo tottui..toki saisin soittaa, mutta en viitsi, yritän antaa hänelle vapautta ja aikaa, samoin myös itselleni..yritän opetella olemaan ilman häntä pikku hiljaa:(
ehkäpä se tästä..tuntuu hassulta, mutta todella helpottaa hieman, kun kuulee, että joku ymmärtää miltä tämä kaikki tuntuu ja kertoo, että siitä on päässyt yli. Kiitos siitä:)
Katso viestiketju; "Millä eroon ihastuksesta". Vaikka tilanteesi onkin aivan toinen, ehkäpä niistä muutamista kommenteista voi joitakin eväitä saada sinunkin tilanteeseesi.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000001141&posting=22000000032965111
Erittäin tuttu oli tarinasi.Erokriisi on viellä sinulla kesken.Itselleni ero kypsyi just noin,itkin, mikään ei kiinnostanut,voimat ihan loppu.Itse tunnistin emotiaalisen kriisin itsessäni. Miesystäväni käytti alkoholia liikaa viikonloppuisin.Kaksi vuotta tapailimme Hän kosi, mutta en halunnut jatkaa.Siinä syy,miksi halusin erota.Virtahepo olohuoneessa sairastuttaa koko perheen.Mutta sille itkullekkin tulee loppu.Silloin on paljon helpomaa. Aika auttaa, niin uskomatonta kun se onkin.Huonossa suhteessa sydän on vankilassa. Vaikka kuinka kovasti rakastat, toinen ei muutu. Rakasta itseäsi päästämällä irti, se tapahtuu vain kivun ja surun avulla.Jossain vaiheessa huomaat, että on helpompi hengittää.Jaksat taas tavata ystäviäsi.Voimia paljon sinulle.Itse olen selvinnyt mielestäni hyvin, energiaa on nyt 100 lasissa, mutta mitään uutta ihmissuhdetta en halua. Nautin nyt vapaudestani.Välit exään ovat ok.