Kosin miestäni puolitoista vuotta sitten, halusin hänen kanssaan enemmän kuin luulisi olevan mahdollista naimisiin. Hän on ihana mies! Kiltti, rehellinen, vakituisessa hyvässä työsuhteessa, on auto ja moottoripyörä ja minun kanssani yhteinen asuntolaina ihanasta talostamme. Häät ovat ensi kesänä. Kaikki järjestelyt tehty paitsi puvut kummallekin ostamatta ja kutsut viemättä postiin kun... aloin miettimään. Ja mitä enemmän mietin alan katumaan. Ja mitä enemmän mietin sitä enemmän alan kuvittelemaan miehessäni ja parisuhteessamme vikoja. Onko tuo oikeesti se mun mieheni loppuelämäni? Ja sitten vielä kaikenlisäksi tuntuu kuin ihan vähän olisi vanha suola alkanut janottaa. En ole paha ihminen! Olen ehdottoman luotettava ja rehellinen ollut aina parisuhteissa ja nyt tämä on tällaista että tunnen itseni maailman kamalimmaksi ihmiseksi.
Epäilyttää
Chasandra
91443
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
miehellesi rehellisesti, että koet pelon tunteita...että rakastat häntä ja arvostat..niinkuin kirjeesi alussa kuvailit...mutta, että avioliitto on joku peikko päässäsi...tehkää töitä yhdessä ja miettikää onko häät hyvä idea! Voihan noita siirtää!!!!! Mikä pakko ne on nyt järkätä!!! Ehkä miehesi on ihan yhtä kauhuissaan ja ehkä hänelläkin vanha suola janottaa niin pirusti...
Ja vaikkei, niin jos nyt pidät suusi kiinni ja olet "kiltti morsian" ja tuo mainitsemasi "hyvä ihminen", niin ihan varmasti joudut sen eteen elämässäsi, ettet todellakaan tunne olevasi hyvä ihminen!!!!!
Yleensä ne jotka vakuuttelee rehellisyyttään ja puhtoisuuttaan, hyvyyttään ja luotettavuuttaan herätetään sillä, että ne joutuu pettämään ja katsomaan itseään peiliin...sieltä katsoo vastaan se ihminen, joka ei olisi halunnut olla...mutta kun omat kuvitelmat itsestä on niin korkealla, ettei pysty tunnustamaan itselleen tai tulevalle puolisolleen potevansa vanhan suolan janotusta ja kammoa...niin ...
Eli ole rehellinen!!! Ei niitä häitä ole nyt pakko järkätä!! Katselkaa suhdettanne rauhassa ja kasvakaa ihmisinä...kestäkää se, ettette ole "meidän talo"-lehden kansikuva perhe...vaan olette ihmisiä, joilla on monenlaisia tunteita...jotka kuitenkin voi jakaa sille kumppanille!!! Ja jos te kestätte yhdessä sen, että todella kasvatte ihmisinä ja olette nyt rehellisiä, niin ehkä ne häät järjestyy vielä..ja sillä oikealla tunteella!!!!!Sillä, että haluatte sitoutua juuri sen ihmisen kanssa!!!
Minulla kans oli jonkinlainen "rimakauhu". Sitä vielä ikäänkuin mietti muita mahdollisia hieman ennen hääaikaa. Sitä ei osannut nauttia niin suuresti häiden odotuksesta. Sitten tuli aika, että kutsut lähetetään. Niillä hetkillä kävin henkisesti läpi juttua. Kutsujen lähettämisen ajoista eteenpäin koko ajan suurentuvalla määrällä odotti häitä ja osallistui, mitä morsian töitä jätti (käytännössä ei mitään). Oli kuitenkin mukava järjestää omia häitä, joissa ei tarvinnut kysellä hääparilta, että miten jutut laitetaan. Hääpäivä olikin sitten elämän mukavimpia päiviä.
Me keskusteltiin kaikista asioista avoimesti, sitä pysyi mukana toisen ajatuksissa ja hyväksyi hänen ajatuksensa. Tätä kautta meille löytyi, että yhdessä, kaikki tai ei mitään.
On hyvä keskustella miehen kanssa, eikä kutsuja tarvitse liian aikaisin lähettää. Kypsyminen tapahtuu itsessä ja onhan se suuri sitoumus toiseen. Tämä tuo vakavuutta asiaan suhtautumisessa.
Toivottavasti teille löytyy ratkaisut ja ajatukset selkenevät.
"Kiltti, rehellinen, vakituisessa hyvässä työsuhteessa, on auto ja moottoripyörä ja minun kanssani yhteinen asuntolaina ihanasta talostamme."
Unohda nuo ulkoiset seikat, raha, yhteinen talo ja suunnitellut häät, samoin exä. Jos niitä ei olisi, haluaisitko silloin vielä elää nykyisen miesystäväsi kanssa vai olisiko sinulla sellainen olo, että sinua voisi odottaa joku loistotyyppi jossakin? Oletko kovin nuori eli aiheuttaako sitoutuminen sinällään sinulle ahdistusta? Silloin voisitte vielä odottaa muutaman vuoden.
Naimisiin ei kannata mennä ellei ole täysin varma siitä, mitä on tekemässä. Sitä paitsi isot häät eivät ole ollenkaan tarpeelliset, jos ne tekevät asiasta vielä ahdistavamman.
Parisuhteessa ihastumisvaihe päättyy n. 2-3 vuoden kuluttua ja silloin suhde muuttuu vähän enemmän kumppannuussuhteeksi ihastumisen tunteiden vähentyessä, vaikka kumppanuuden ja turvallisuuden tunteetkin ovat tärkeitä. Moni alkaa epäröidä siinä vaiheessa ja aloittavat uuden kierroksen jonkun muun kanssa. Kuinka kauan edellinen suhteesi kesti? Voisitko sinä olla (taas) siinä vaiheessa?
Jos näiden " Kiltti, rehellinen, vakituisessa hyvässä työsuhteessa, on auto ja moottoripyörä ja minun kanssani yhteinen asuntolaina ihanasta talostamme" lisäksi ei ole muuta niin aivan varmasti on ongelmia, ELLEI nuo ole sinun suhteellesi vähimmäisvaatimukset,
siis yritin teille tuntemattomille näillä sanoilla kuvailla miestäni. Se mitä mieheni minulle on, se mikä minulle on tärkeintä tulee tässä ; hänen katseensa sulattaisi minut keskellä suurinta väkijoukkoa, hänen äänensä tuudittaisi minut rauhalliseen uneen keskellä suurinta sotaa, hänen katseensa saa minut tuntemaan sellaisia väristyksiä sisälläni että suurimmatkaan maanjäristykset eivät vedä sille vertoja.. kertooko tämä jotakin siitä mitä tunnen miestäni kohtaan? Eli olet vanha ja viisas mutta hei, sinä et rakasta miestäni, minä rakastan ja tiedän mitä tunnen. Kiitos viestistäsi joka kuitenkin oli minulle täysin turha :)
Tulihan se sieltä kun vähän potkii. Kyllä sinulla näyttää olevan muutakin kuin ulkoisia seikkoja. Jätä paatos vähemmälle ja mieti mitä annettavaa sinulla on miehellesi. Hyvin teillä tulee menemään.
Miestäsi en tule koskaan rakastamaan ellen muutu homoksi.
Elämä on aina epavarmaa ja kuka sen sietää niin....
Minulle siskoni sano hyvin mielestäni, kun epäröin naimisiin menon kanssa. Hän kysyi, miksi olen valmis avoliittoon jos en ole avioliittoon. Ei se avioliitto loppuen lopuksi sitä elämää niin paljon muuta avoliittoon nähden. Kannattaa miettiä pointteja minkä takia on valmis sitoutumaan mieheen ja asumaan hänen kanssaan, elämään hänen kanssaan, ottamaan yhteisiä lainoja ym ym sitovaa. Ehkä siksi että haluat elää hänen kanssaan ja rakastat häntä. Minä en usko siihen, että jokaiselle ihmiselle olisi vain yksi oikea. Mutta varattu ja omaa puolisoa rakastava ihminen ei koe tarvetta etsiä muita "oikeita" itselleen, ei se kumppani vaihtamalla parane. Mikä siinä avioliitossa ihmisiä pelottaa?? Yhtä kauhea asia se on avoero kuin avioerokin. Eikä ihminen koskaan VOI olla niin 100% varma, että avioliitto tai suhde yleensä tulee kestämään. Täytyy uskaltaa elää, ottaa myös ns. riskejä. Hoitaa sitä omaa suhdetta eikä miettiä typeriä...
Mina menin naimisiin syksylla 2004 miehen kanssa, jonka kanssa olin elanyt jo 5 vuotta samassa taloudessa (18 vuotiaana aloin seurusteleen,olin 23 haissa, mies 28)..noin puoli vuotta ennen haita aloin eparoimaan, miettimaan onko mies se kenen kanssa haluan loppuikani olla, ja onko suhteessa kaikkea sita mita kaipaan ja haluan, vastataanko minun tarpeisiini, vastaanko mina toisen tarpeisiin jne. Paassani tulin siihen tulokseen etten ole taysin onnellinen nain, varsinkin haastressin pyorteissa kaikki tuntui entista vaikeammalle.. puhuin eparoinnistani kaasolleni, ystavilleni, siskolleni jopa aidilleni, kaikki sanoivat sita samaa etta se on vaan haastressin aiheuttamaa mielikuvituksen tuotosta ja uuden kohtaamisen pelkoa...
nyt 3,5 vuotta myohemmin olen ollut pian eronnut jo vuoden verran. Uudessa suhteessa, uudessa maassa.
Haamatka me3ni hyvin ja siita muutama kk, sitten alkoi se ahdistuminen joka kasvoi ja kasvoi, aiheutti masennuksen, sairaalahoitoa..Hukkasin itseni yrittaessani taistella vastaan erohalujanni omistavaisen mieheni rinnalla. Yritin pelastaa liittoamme ehdottamalla pariterapiaa, mies ei vaan suostunut, koska meilla ei kuulemma ongelmia ollut muuta kuin minulla..ja erilleen muuttamiseen mies reagoi yrittamatta edes ymmartaa. Olisin halunnut etaisyytta, itsenaistya, pakottaa mieheni kasvamaan aikuiseksi..saada aikaa toipua masennuksestani, miettia onko mulla hyva olla siina ja onko hanella, koska tuossa vaiheessa kommunikaatiomme oli hukkumassa riitoihin ja sanattomuuteen. Lopulta aloin vihaamaan miestani. Tunsin olevani vangittu omassa elamassani ja vailla ymmarrysta. Mieheni perhe kaantyi minua vastaan ja en ollut enaa tervetullut sinne kylaan tai mitaan. Loysin uuden mieheni liittomme ollessa loppupuolella, ja tajusin kuinka helvetin surkea olo mulla on sen ihmisen kanssa joka asui samassa talossa, nukkui samassa sangyssa ja oli taysin vieras jo siina vaiheessa. Avioeron pistin vireille mina ja aloin etsimaan asuntoa, vaikka asuntomme oli minun nimissani vain. Meilla ei ollut avioehtoa, mutta onneksi eron lahestyessa valimme paranivat ja omaisuuden jako sujui riidatta. Kumpikin sai mita halusi ja oli tyytyvainen siihen. Nykyisin olemme ystavia, hanellakin jo uusi kumppani. Voin sanoa, etta olen selviytyja vasta nyt..Tana vuonna olisi meilla ollut 9 vuotis paiva...nyt kun ajattelen etta pitaisi elaa hanen kanssaan, alan ahdistua pahasti.Mies on hyva tyyppi,muttei aviomies ainesta minulle..
Kannattaa kuunella sita omaa sisaista aantaan ja todella miettia onko tama sita mita todella haluat...ennen haita se on helpompaa viela perua, kun sitten haiden jalkeen...Itse toivon,etta olisin omaa sisaista aantani kuunnellut silloin aikoinaan.
Kun se rimakauhu häiden alla iskee, on hyvä pysähtyä miettimään, haluaako OLLA(ja pysyä) naimisissa, vai vain MENNÄ naimisiin(häät ym.). Jos vastaus on ensimmäinen, niin kyllä se rimakauhukin helpottaa.