Haluaisin kuulla, onko kenelläkään vastaavanlaisia kokemuksia, ja haluaisin myös saada uusia tuttavuuksia, jopa ystäviä, jotka kenties ymmärtäisivät ja jakaisivat tilanteeni!
Jos jotakuta kiinnostaa niin jättäkää sähkäriosoitteenne!
Aloitin seurustelun nykyisen avomieheni kanssa tosi nuorena. Nyt ollaan oltu kihloissa reilu 3 vuotta ja asuttu yhdessä toista vuotta. Olemme käytännössä kasvaneet aikuisiksi toistemme kanssa. Olen itse nyt 23v.
Ristiriitoja on ollut aina, ja vastoinkäymisethän kuuluu normaaliin suhteeseen, mutta avoliiton aikana ongelmat ovat kärjistyneet.
Yksi ylitsepääsemätön ongelma suhteessamme on mieheni heikko itsetunto ja siitä juontuva mustasukkaisuus sekä henkinen yliote, ja vastaavasti minun liiallinen kiltteyteni ja miellyttämisen haluni miestäni kohtaan. Olen menettänyt seurustelumme aikana kaikki entiset ystäväni ja melkein koko muunkin sosiaalisen elämäni omistautuessani miehelleni ja taipuessani hänen tahtoonsa.
Mieheni ei yksinkertaisesti anna(varsinkin tämän yhdessä asumisemme aikaan) tavata minun ketään -vielä jäljellä olevista- kavereistani, tai pitää heihin muutakaan yhteyttä, puhumattakaan tyttöjen saunaillasta tai opiskelijatapahtumista. Hän ei yksinkertaisesti kestä sitä, että jaan huomiotani tai pidän hauskaa kenenkään muun kanssa. Suhteemme alkuvaiheessa halusin toki antaakin hänelle jakamattoman huomioni, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että kaipaan ja tarvitsen kipeästi parisuhteen lisäksi myös muita normaaleja ihmissuhteita, aivan niinkuin hänelläkin on!
Tapa, jolla hän minua pitää "otteessaan", on erikoinen, mutta tehokas henkisen väkivallan muoto. Hän siis ennenkaikkea alistaa, syyllistää, halveksuu, murjottaa ja vihoittelee.
Olen ollut enemmän ja vähemmän masentunut oikeastaan koko avoliittomme ajan, johtuen YKSINÄISYYDESTÄNI. Tuntuu myös että tukehdun! Nyt kun asumme yhdessä, hän tietää jokaisen "liikkeeni", enkä voi "salaa" mennä kaverini luo kylään tai jutella heille puhelimessa tai mesessä. Kaipaisin ihmistä, jonka kanssa keskustella asioista ja jonka kanssa voisin tehdä kaikkea sitä mitä ystävät keskenään tekee! Hitto, välillä tuntuu etten tunne enää itseäni. Ennen sain helposti kavereita ja ystäviä ja olin iloinen ja sosiaalinen persoona, mutta nyt luulen etten ole enää mitään noista! En oikein tunne enää itseäni, eikä minulla ole oikein ketään, kenen kanssa asiasta puhuisin. Itsetuntoni on nollassa.
Kaiken lisäksi ihastuin muutama vuosi sitten toiseen mieheen ja minulla oli hänen kanssaan lyhyt suhdekin. Mieheni tiesi tilanteen ja aneli minua jäämään luokseen ja niin sitten teinkin. Sovimme asiat ja olimme jonkin aikaa taas tosi rakastuneita. Mutta koska mieheni oli kärsinyt jo tätä ennen aika hankalasta luottamuspulasta minua kohtaan, tuon suhteen jälkeen se paheni vain entisestään. Samoin henkinen alistaminen.
Kuitenkin jokin aika sitten vastavuoroisesti myös miehelläni oli suhde toiseen, jonka jälkeen taas kerran sovimme ja jatkoimme hetken aikaa onnellisina.
Nyt kuitenkin haluaisin elämäni muuttuvan! Haluaisin tuntea itseni taas arvokkaaksi ja elämäni mielekkääksi. Mutta miten lähteä suhteesta, jos ei ole minkäänlaista sosiaalista tukiverkkoa? Pelkään jääväni totaalisen yksin.
Jos jotakuta kiinnostaa niin jättäkää sähkäriosoitteenne!
Aloitin seurustelun nykyisen avomieheni kanssa tosi nuorena. Nyt ollaan oltu kihloissa reilu 3 vuotta ja asuttu yhdessä toista vuotta. Olemme käytännössä kasvaneet aikuisiksi toistemme kanssa. Olen itse nyt 23v.
Ristiriitoja on ollut aina, ja vastoinkäymisethän kuuluu normaaliin suhteeseen, mutta avoliiton aikana ongelmat ovat kärjistyneet.
Yksi ylitsepääsemätön ongelma suhteessamme on mieheni heikko itsetunto ja siitä juontuva mustasukkaisuus sekä henkinen yliote, ja vastaavasti minun liiallinen kiltteyteni ja miellyttämisen haluni miestäni kohtaan. Olen menettänyt seurustelumme aikana kaikki entiset ystäväni ja melkein koko muunkin sosiaalisen elämäni omistautuessani miehelleni ja taipuessani hänen tahtoonsa.
Mieheni ei yksinkertaisesti anna(varsinkin tämän yhdessä asumisemme aikaan) tavata minun ketään -vielä jäljellä olevista- kavereistani, tai pitää heihin muutakaan yhteyttä, puhumattakaan tyttöjen saunaillasta tai opiskelijatapahtumista. Hän ei yksinkertaisesti kestä sitä, että jaan huomiotani tai pidän hauskaa kenenkään muun kanssa. Suhteemme alkuvaiheessa halusin toki antaakin hänelle jakamattoman huomioni, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että kaipaan ja tarvitsen kipeästi parisuhteen lisäksi myös muita normaaleja ihmissuhteita, aivan niinkuin hänelläkin on!
Tapa, jolla hän minua pitää "otteessaan", on erikoinen, mutta tehokas henkisen väkivallan muoto. Hän siis ennenkaikkea alistaa, syyllistää, halveksuu, murjottaa ja vihoittelee.
Olen ollut enemmän ja vähemmän masentunut oikeastaan koko avoliittomme ajan, johtuen YKSINÄISYYDESTÄNI. Tuntuu myös että tukehdun! Nyt kun asumme yhdessä, hän tietää jokaisen "liikkeeni", enkä voi "salaa" mennä kaverini luo kylään tai jutella heille puhelimessa tai mesessä. Kaipaisin ihmistä, jonka kanssa keskustella asioista ja jonka kanssa voisin tehdä kaikkea sitä mitä ystävät keskenään tekee! Hitto, välillä tuntuu etten tunne enää itseäni. Ennen sain helposti kavereita ja ystäviä ja olin iloinen ja sosiaalinen persoona, mutta nyt luulen etten ole enää mitään noista! En oikein tunne enää itseäni, eikä minulla ole oikein ketään, kenen kanssa asiasta puhuisin. Itsetuntoni on nollassa.
Kaiken lisäksi ihastuin muutama vuosi sitten toiseen mieheen ja minulla oli hänen kanssaan lyhyt suhdekin. Mieheni tiesi tilanteen ja aneli minua jäämään luokseen ja niin sitten teinkin. Sovimme asiat ja olimme jonkin aikaa taas tosi rakastuneita. Mutta koska mieheni oli kärsinyt jo tätä ennen aika hankalasta luottamuspulasta minua kohtaan, tuon suhteen jälkeen se paheni vain entisestään. Samoin henkinen alistaminen.
Kuitenkin jokin aika sitten vastavuoroisesti myös miehelläni oli suhde toiseen, jonka jälkeen taas kerran sovimme ja jatkoimme hetken aikaa onnellisina.
Nyt kuitenkin haluaisin elämäni muuttuvan! Haluaisin tuntea itseni taas arvokkaaksi ja elämäni mielekkääksi. Mutta miten lähteä suhteesta, jos ei ole minkäänlaista sosiaalista tukiverkkoa? Pelkään jääväni totaalisen yksin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ikävä ja vaikea tilanne kieltämättä. Eipä kai siinä muu auta kuin ottaa asia puheeksi kumppanisi kanssa ja kerrot ettet ole tyytyväinen ollenkaan nykyiseen suhteeseenne.
Parisuhde perustuu mielestäni pitkälti luottamiseen ja kumppanin ei pidä missään nimessä rajoittaa tai estää toista elämästä haluamanlaista elämää, me kuitenkin loppujenlopuksi elämme täällä itseämme varten ja olemme itsemme omia herroja.
Jos haluat jutustella vielä lisää niin laita tänne joku "vähän" käyttämäsi s-osoite.
-Aksu
Ollaan yritetty keskustella asiasta moneen otteeseen. Yleensä se on johtanut mieheni osalta siihen, että
-hän ei oikein suostu puhumaan, murjottaa vaan
-hän heittäytyy säälittäväksi, ja sanoo surkeaan äänensävyyn olevansa vain "tämmönen surkimus paskiainen", jolloin minä murrun, ja aloitan lepyttelyn ja anteeksipyytelyn ja olen taas kiltti, oma itseni...
Tässä meikäläisen s-postiosoite:
[email protected]
Ainahan sä voit ottaa yhteyttä vanhoihin ystäviisi ja kai sulla omiin vanhempiisi on hyvät välit? Tietty mekin täällä voidaan jelppiä sua pahimman yli. Eikös se yksinolo ole kumminkin parempi vaihtoehto, kuin huonossa suhteessa? Suhteessa jossa tunnut selvästi tukehtuvan. Liian kiltti ei kannata olla. Sun täytyy ottaa itseäsi niskasta kiinni ja lähteä lopullisesti.
Olipa tarina aivan kuin omasta elämästäni.aikani minäkin pähkäilin aivan samalaisten juttujen kanssa.Silloin tavallaan tein jo eroa miesystävääni.erosin ja itkin kamalasti.se oli itselle jonkinlainen emotiaalinen kriisi.kesti varmaan viikon ajan.kävin sen yksin läpi, parille ystävälleni kerroin erosta. kas kummaa, eivät ne ystävät minnekkään olleet kaikonneet, vaikka suhteessa tunnuinkin olevani maailman yksinäisin. iloisuuteni on palannut ja jaksan taas töissäkin. Nyt kun olen päässyt ylitse erosta, tuntuu taas kuin olisi 100 lasissa.Uudesta suhteesta en edes haaveile viellä.Tällä hetkellä nautin vapaudestani.Sydämesi on nyt vankilassa, voimia sinulle.
Sinä et ole liian kiltti, vain liian nuori ymmärtämään mikä on parasta miehella tai itsellesi.
Paras asia miehellesi olisi kasvaa ja varttua aivan yksin: vahvistaa omia siipiään ilman sinun kokoaikaista taustatukea.
Nykyisessä tilanteessa hän tulee täysin murtamaan sinut tehden teistä kummastakin siipirikon ja henkisesti täysin revityn. Silloin teistä kummastakaan ei ole iloa, hyötyä, eikä apua sen enempää toisillenne kuin itsellennekään.
Olisi todella kaikista terveellisintä muuttaa erilleen ja kummankin kasvaa omaksi terveeksi itsenäiseksi yksilöksi. Tottakai voitte olla ystäviä edelleenkin mutta teillä kummallakin täytyy olla mahdollisuus omaan elämään - harrastuksiin, opintoihin ja ystäviin.
Ehkä vuosien jälkeen, koettuanne oman vapauden, jos tuo tämänhetkinen partneri on kasvanut ja kehittynyt samaan suuntaan, vielä kiinnostaa - vasta sitten voitte ajatella pitkäaikaista saman katon alla asumista.
"Mieheni ei yksinkertaisesti anna(varsinkin tämän yhdessä asumisemme aikaan) tavata minun ketään -vielä jäljellä olevista- kavereistani, tai pitää heihin muutakaan yhteyttä, puhumattakaan tyttöjen saunaillasta tai opiskelijatapahtumista."
No mitä ilmeisemmin aivan aiheesta:
"Kaiken lisäksi ihastuin muutama vuosi sitten toiseen mieheen ja minulla oli hänen kanssaan lyhyt suhdekin. Mieheni tiesi tilanteen ja aneli minua jäämään luokseen ja niin sitten teinkin."
Mistähän mahtaisikaan johtua, että miehesi ei päästä sinua minnekään? Mistäköhän?
Teidän ei pitäisi olla edes yhdessä kun teidän välillä ei ole eikä tule luottamusta. Omalta osaltasi olet itse ollut aiheuttamassa tätä tilannetta.
Sitäpaitsi teinisuhteet eivät kestä muutenkaan.