Päätettiin, tai enemmänkin poikaystäväni päätti että eroamme. Olen vasta tajunnut miten paljon hänä rakastan ja miten pieniä meidän ongelmat loppujenlopuksi on.
Ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu että tässä olis ollu ihminen, jonka kanssa olisin viettänyt loppuelämäni, onnellisesti.
Vituttaa niin kovasti ja oon niin rikki että hyvä ku saan hengitettyä ku itkettää vaan koko ajan ja töissäkin pitäs pystyä oleen jotenkuten.
Tää on varmaan elämäni kamalimpia hetkiä,ei voi edes kuvailla kuinka paljon sattuu.
Ja hän pitää kiinni päätöksestään. Miten ihmeessä pysyn järjissäni enää.. muutto omaan asuntoon, ihan yksin ilman rakasta tuntuu niin hirvealtä että ajatuskin siitä saa aina kyyneleet valumaan.
Nyt vasta ymmärrän että olin niin onnellinen vielä vähän aikaa sitten.
Ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu että tässä olis ollu ihminen, jonka kanssa olisin viettänyt loppuelämäni, onnellisesti.
Vituttaa niin kovasti ja oon niin rikki että hyvä ku saan hengitettyä ku itkettää vaan koko ajan ja töissäkin pitäs pystyä oleen jotenkuten.
Tää on varmaan elämäni kamalimpia hetkiä,ei voi edes kuvailla kuinka paljon sattuu.
Ja hän pitää kiinni päätöksestään. Miten ihmeessä pysyn järjissäni enää.. muutto omaan asuntoon, ihan yksin ilman rakasta tuntuu niin hirvealtä että ajatuskin siitä saa aina kyyneleet valumaan.
Nyt vasta ymmärrän että olin niin onnellinen vielä vähän aikaa sitten.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei,
minullakin kävi juuri samalla lailla. Marraskuun lopulla poikakaverini ilmoitti haluavansa erota 5 vuoden yhteiselon jälkeen, haluaa kuulemma asua ja olla yksin.. Se aika oli aivan kamalaa, ja todellakin tähän astisen elämäni pahinta aikaa!! Ymmärrän sinua täysin! muista ettet ala syyttämään itseäsi! Itse syytän ikävä kyllä edelleen itseäni, koska minulla on muutenkin huono itseluottamus, eikä tämä jätetyksi tuleminen ainakaan ole yhtään parantanut sitä..
Viikko erosta niin asuin jo yksin uudessa asunnossa. Olo oli todella kolkko, tyhjä ja yksinäinen. En voinut avata televisiota enkä radiota koska olin niin herkässä tilassa että olisin purskahtanut itkuun mistä tahansa. Me teimme kuitenkin sen virheen, että jatkoimme sellaista on off-suhdetta. Toivoin että olisin sillä saanut hänen päänsä kääntymään ja tein kaikkeni. Se ei vain riittänyt. Viikko sitten päätimme lopullisesti erota ja nyt olo on taas kamala. Tätä vatvomista on siis kestänyt jo yli kolme kuukautta. Mutta toisaalta olen myös helpottunut ettei tarvitse enää elää epätietoisuudessa vaan saatiin päätös tälle asialle.
Itsekin olen tajunnut tämän myötä kuinka tärkeä ihminen hän minulle onkaan, mutta niinhän se menee, että jonkin arvon tajuaa ikävä kyllä vasta kun sen menettää :( Pahimmalle tuntuu kun näyttää ettei exälläni tunnu tämä ero missään..mutta kyllä se joskus luulisi tuntuvan.
Mutta voin sanoa että ajan kanssa tuska helpottaa! Täytyy vaan puhua ja puhua kavereiden ja tuttujen ja tuntemattomienkin kanssa asiasta. Niin olen itse tehnyt ja se helpottaa kun saa muilta tukea ja tuntee ettei tarvitse olla yksin! Koeta ajatella kaikkea positiivisia asioita, vaikka tiedän että se on juuri nyt erittäin vaikeaa. Itse olen yrittänyt ajatellut, että nyt voin tehdä ihan mitä haluan, muuttaa ihan minne vaan enkä ole sitoutunut keneenkään enkä mihinkään. Kaikki ovet ovat avoinna. Ja sekin lohduttaa, että ihan varmasti tulee vielä se oikea vastaan, joka rakastaa ja arvostaa minua juuri sellaisena kuin olen, tekisi kaikkensa minun hyväksi, ja ennen kaikkea että se tunne olisi molemminpuolinen.
Voimia sinulle, et ole yksin! :) Hakeudu ihmisten seuraan, älä jää yksin sisälle suremaan. Keksi itsellesi tekemistä koko ajan!
Tsemppiä, kyllä me tästä selvitään! :)
Miten tähän päätökseen päädyitte, tai poikaystäväsi päätyi? Ehkäpä ne "ongelmat" olivat hänen mielestään suurempia kuin sun mielestä ja päätti, että ero on kummallekin paras vaihtoehto.
"Oletpa lapsikas tyttö, joka näin turhasta tuskittelet; mutta uiskenteles vielä vuosia muutamia elon myrkyllä täytetyssä virrassa, niin asia tämmöinen kuin tämä on silmissäsi mitätön, sinä naurat sille. Muista, neito, sanani."
Mut päädyttiin yrittämään. Voi, ei varmaan ole sanoja jotka sinua nyt lohduttais :( Aika haavoja parantaa... Sitä paitsi, sittenkun konkreettisesti eroatte, saas nähdä onko poikaystäväsi sanojensa takana, vai ruinaamassa takaisin... en halua luoda mahdollista turhaa toivoa, mutta onpa se niin monesti nähty, että routa porsaan kotiin ajaa... eri juttu kannattaako sita porsasta enää sitten takaisin ottaa...
oikeen on ? Oliko nyt poikaystävän kuvaaminen porsaana tarpeellistakin ? Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista ihan rehdisti tunteiden hiipumisesta toiselle kertominen on ehkä kuitenkin kaikkein kiitettävin ja vähiten porsain.
olleesi onnellinen. Mites se toinen.......
Meillä avosiippani kanssa 25 vuotta yhteisasumista. Muutama kuukausi hieman vaikeaa kumpikin koska mieheni etsi itseään ja tunsi ettei saa tarpeeksi arvostusta kotoa ja eli niin sanotussa 50 kympin kriisissä.Annoin tilaa koska kaikille pitää antaa mahdollisuus itsensä tutkisteluun ja liittomme perustui rehellisyyteen ja luottamukseen.Mutta mieheni olikin löytänyt itseään puolta nuoremman uuden rakkaan ja asioista puhuminen oli myöhäistä vaikka kuinka yritimme.Tällä hetkellä hän elää uutta huumaa ja nuoruutta minä en pääse itsesyytöksistä eroon vaikka kuinka yritän ja katkeroidun entistä enemmän enkä todellakaan pidä näkemisestäni koska syytän itseäni etten nähnyt mitä oli tapahtumassa.Minulle jäi onneksi poika erostamme hänen takiaan on pakko jaksaa vaikka sitten kyynelten läpi.