Yritetään rakentavaa ketjua, vaikka tiedänkin onnistumisen epätodennäköisyyden :)
Arvoisa ANOPPI. Eläydy tilanteeseen, jossa olisit miniä. Kerro meille, mitä sinä teet/teit/tekisit ollaksesi hyvä tai parempi miniä? Mitä sinun mielestäsi kuuluu hyvän miniän piirteisiin tai tehtäviin? Mitä välttäisit ehdottomasti tilanteessa, jossa haluaisit olla hyvä miniä? Mitä tekisit, jotta olisi parempi miniä kuin oma miniäsi on ollut (mikäli hänessä on ollut jotain vikaa)?
Arvoisa MINIÄ. Eläydy tilanteeseen, jossa olisit anoppi. Kerro meille, mitä sinä teet/teit/tekisit ollaksesi hyvä tai parempi anoppi? Mitä huomioisit, mitä muistaisit sanoa tai mitä jättää sanomatta? Mihin kiinnittäisit huomiota, jotta olisit parempi anoppi kuin omasi, jos omassasi on jotain vikaa? Mitkä ovat hyvän anopin pelikortit?
Tämän ketjun päämääränä ei ole käänteisin ilmaisuin haukkua sitä omaa miniää / anoppia, vaan pohtia rehellisesti mitä itse osaisit tehdä vastaavassa tilanteessa paremmin, vai osaisitko sittenkään. Onko omassakin miniässäsi / anopissasi sittenkin yllättävän paljon hyvän miniän / anopin piirteitä, jotka vaan unohdat turhan usein? Muiden viestejä lukemalla voi löytää myös kehityshaasteita itsestään.
Arvoisa ANOPPI. Eläydy tilanteeseen, jossa olisit miniä. Kerro meille, mitä sinä teet/teit/tekisit ollaksesi hyvä tai parempi miniä? Mitä sinun mielestäsi kuuluu hyvän miniän piirteisiin tai tehtäviin? Mitä välttäisit ehdottomasti tilanteessa, jossa haluaisit olla hyvä miniä? Mitä tekisit, jotta olisi parempi miniä kuin oma miniäsi on ollut (mikäli hänessä on ollut jotain vikaa)?
Arvoisa MINIÄ. Eläydy tilanteeseen, jossa olisit anoppi. Kerro meille, mitä sinä teet/teit/tekisit ollaksesi hyvä tai parempi anoppi? Mitä huomioisit, mitä muistaisit sanoa tai mitä jättää sanomatta? Mihin kiinnittäisit huomiota, jotta olisit parempi anoppi kuin omasi, jos omassasi on jotain vikaa? Mitkä ovat hyvän anopin pelikortit?
Tämän ketjun päämääränä ei ole käänteisin ilmaisuin haukkua sitä omaa miniää / anoppia, vaan pohtia rehellisesti mitä itse osaisit tehdä vastaavassa tilanteessa paremmin, vai osaisitko sittenkään. Onko omassakin miniässäsi / anopissasi sittenkin yllättävän paljon hyvän miniän / anopin piirteitä, jotka vaan unohdat turhan usein? Muiden viestejä lukemalla voi löytää myös kehityshaasteita itsestään.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Yrittäisin muistaa omat ajat kun olin nuori äiti,yrittäisin tajuta että maailmassa on monta eri tapaa tehdä asíoita, yrittäisin tutustua miniään paremmin, opettelisin kunnioittamaan häntä ja hänen kotiaan ja tapojaan, huomioisin että äitiys ja oma koti on aina arka aihealue, huomioisin jos miniä olisi väsynyt. Kaikki lastenkasvatukseen ja kodinhoitamiseen liittyvät ppikit voisin jättää sanomatta. Hyvän anoppiuden avaimet ovat: suvaítsevaisuus, kunnioitus, aito auttamisenhalu, huolehtivaisuus myös miniästä ja hänen jaksamisestaan, ja ystävällisyys
Nykyisin puoliso saattaa löytyä kovinkin kaukaa "kotikyliltä". Se tarkoittaa käytännössä, että miniä saattaa olla lähtöisin hyvinkin erilaisesta perheestä kuin anopin poika. Miniä on lähtökohtaisesti ventovieras ihminen. Aika näyttää, onko hän innostunut läheisestä suhteesta anopin tai miehen suvun kanssa. Sama tietysti pätee toisin päin. Mielestäni kummankaan ei pidä kuvitella liikoja suhteen läheisyydestä ennen kuin toiseen on tutustuttu. Vasta tutustuminen osoittaa, mikä toinen on naisiaan ja millaiseksi suhde muodostuu.
Anoppi ei saisi olla liian hyökkäävä nuoren perheen asioihin puuttumisessa. Joku miniä haluaa läheisen suhteen anopin kanssa, joku toinen ei. Miniän kotiolot voivat olla hyvinkin erilaisia, joten anopin neuvot voivat tuntua hänestä vain arvostelulta.
Oma anoppisuhteeni on parin kymmenen vuoden jälkeen kuolleessa tilassa, vaikka molemmat olemme kyllä hengissä. Olen luonnollisesti miettinyt, mitä miniänä olisin voinut tehdä toisin. Minun ainakin olisi pitänyt ottaa alusta asti jämäkämpi ote anopin asiohin puuttumiseen. Pienistä mieliharmeista kertyi lopulta iso möykky ja kerran sitten kakistelin kaiken ulos. Eihän se nyt anoppiakaan kohtaan ollut reilua, että viisitoista vuotta nieleskelin mieliharmia ja anoppi ei edes aavistellut tai ainakaan tiennyt mieliharmeistani. Sitten pamautin kaiken kerralla. En erityisemmin kaipaa anoppiani, mutta kaikkien elämä olisi ehkä yksinkertaisempaa, jos emme olisi ihan lopullisesti katkaisseet välejämme.
Maailma on täynnä erilaisia ihmisiä. Kaikkien kodit ovat erilaisia ja samassa kodissa eläneiden elämät ja kokemukset ovat erilaisia. Toivoisin suvaitsevaisuutta.
Kaikki minun anoppini (2) ovat eläneet täysin erilaisessa maailmassa kuin minä. Niiden elämään ei kuulunut ero, vaikka 1 anoppini olikin eronnut sota-ajan rakkaudestaan! Hän sanoi: Naisen tuli ottaa vastaan kohtalonsa, mikä se sitten olikaan.
Eka anoppini ei varmaan tarkoittanut pahaa kaikilla neuvoillaan ja ohjeillaan, mutta minua ne loukkasivat. Hän hoiti kotinsa, minä kävin työssä ja siinä se olikin. Ei se voi olla äitiyden perusasetelma, onko parempi kotona vai työssä.
2 anoppi oli ollut ikänsä työssä, vain 4 4 viikkoa äitiyslomalla. Hänen näkemyksensä oli laajempi. Aiemman polven naisten elämään kuului se, että nainen sovittaa elämänsä olevaan; puolisoon, appivanhempiin, lapsiin eli vaikka kotiminiänä perhetilalla. Nykynaiset eivät sitä tee, siinä se tasa-arvo.
Lapseni ovat sitoutuneet oinen avioliitton ja toinen talolainaan. Minulla ei ole heidän valintoihinsa sanottavaa, paitsi jos joudun rahoittamaan heidän elämäänsä. Uskoisin, että monet sukupolvikiistat ovat kiinni rahan käsittelystä ja kulujen maksamisesta. En halua ison asuntovelan omaavana maksaa edes välillisesti miniöiden tai lasten lomamatkoja.
Jos siis katson, että lomamatka on liian kallis varoihin, otan heti herneet nekkuun jos nuorperheen avustukset katoavat Malagaan! Nutta rahallahan ei ole korvamerkkiä.
Itsellään toimeentulevat lapsoset puolisoineen elävät kuin tahtovat, kuten minäkin. En puutu heidän elämäänsä.
Jos olisin anoppi, yrittäisin ymmärtää sen, että miniä ei ole minun tyttäreni vaan ventovieras ihminen. Yrittäisin ymmärtää, että hänellä on oma sukunsa ja perheensä poikani kanssa, ei minun. En vaatisi miniää alusta asti osallistumaan jokaisen vähänkin omaan sukuuni liittyvän kissanristiäisiin ja en loukkaantuisi, jos miniä näistä kieltäytyisi. En myöskään olettaisi, että meistä automaattisesti tulisi ystävät vain siksi, että miniä on yhdessä poikani kanssa. En myöskään yrittäisi luoda miniääni läheistä suhdetta tavoitteenani se, että miniäni olisi sitten välimiehenä poikani ja minun välillä ja kertoisi minulle poikani elämästä sen, mitä poikani ei itse minun halua tietävän tai ei ajattele minulle kuuluvan. Kunnioittaisin miniäni kotia samalla tavalla, kun hän kunnioittaisi minun kotiani. En puuttuisi miniäni asioihin yhtään sen enempää, kuin hänkään minun asioihini. En utelisi pojaltani sellaisia asioita miniästäni, jota miniä ei minulle haluaisi itse kertoa. Yrittäisin ymmärtää, että miniälläni on eri tavat, kuin minulla ja en yrittäisin olla loukkaantumatta, jos nuo tavat olisivat eriävät omistani. En kyselisi koko ajan miniältäni hänen liitostaan, enkä painostaisi lapsenlapsi- asialla, koska lapsettomuus on myös vaihtoehto ja mikäli se ei ole vapaaehtoinen ratkaisu, se on sen kohtaaville kipeä asia, jopa sellainen, josta eivät halua kertoakaan. En puuttuisi poikani perheen raha-asioihin, en arvostelisi heidän ratkaisujaan esim. asumisratkaisujen suhteen.
Hyvän anopin pelikortit: kohdella miniää samalla tavalla, kuin ketä tahansa muutakin ennestään tuntematonta ihmistä. Luoda suhde miniään niillä ehdoilla, kun molempien persoonallisuudet antavat myöden. Ei oleta, että miniä on automaattisesti uusi paras kaveri ja jos näin ei käykään, ei ajattele, että miniä on yhtäkkiä huonompi ihminen, vaikka tosiasiassa onkin vain erilainen. Muussakaan elämässä kukaan tuskin pitää tungettelijoista, miksi anopilla olisi tähän tungetteluun erioikeus vain siksi, että on puolison äiti?
Olen täysin samaa mieltä. Ehkä maailma on sikäli perusteellisesti mullistunut viimeisten sukupolvien aikana, että miniöitä ei enää naida miehen sukuun. Nuori polvi rakentaa oman elämänsä, usein varmaan kahden suvun tapojen kompromisseina. On kiva, jos molemmat appivanhemmat ovat tukena, mutta nuori perhe määrittää oman elämänsä rajat.
Olipa Upea kirjoitus! Siis tuo "Näin minä ajattelisin".
Et taida olla anoppi, olet vasta miniä.
Mitä miniän tulisi mielestäsi muistaa?
Ikäero miniän ja anopin välillä on usein n. 30 v. Sinä aikana on maailma muuttunut monella tavalla.
Mikä oli anopin aikana ongelmana, esim. lasten päivähoidossa, on nyt muuttunut. Työtehtävät ovat muuttuneet, monet taloudenpitoa helpottavat koneet ovat yleistyneet jne. Onko anopilla yhtä modernia kuin miniällä?
Miten anoppi suhtautuu työttömyyteen, lamaan, politiikkaan, euroon, lasten kouluun, eläkkeelle siirtymiseen jne. Onko hänellä terveysongelmia?
Viisas miniä ottaa huomioon, että anopin koulutus on ehkä vähäisempi kuin miniän. Anopin aikana ei keskikoulua kummempaa tarvittu. Työtä riitti kaikille. Anoppi on ehkä elänyt hyvin matalalla palkalla ikänsä. Hänen suhteensa rahaan ja "tuhlamiseen" saattaa olla aivan eri luokka kuin koulutetun miniän.
Anoppi saattaa olla turhan huolissaan rahan käytöstä pojan perheessä, hän saattaa innostua ostamaan tavaraa, jota perhe ei kaipaa, tai huonosti sopivia vaatteita - halvalla - lapsenlapsille.
Ymmärtäväinen miniä osaa hoitaa tilanteen loukkaamatta anoppia, joka omasta nuoruudestan muistaa tiukat ajat.
Lastenhoito on muuttunut, neuvoloiden neuvot ihan toiset kuin ennen. Lasten kasvatusmenetelmät muuttuvat koko ajan.
Viisas miniä ei ahdista anoppia liiallisilla neuvoilla lasten hoidossa. Jos luottaa anoppiin niin, että vie lapsensa hänelle hoitoon, on myös uskottava, että anoppi sen homman hoitaa.
Jos miniä tietää, että anoppi polttaa ja juo, niin ei sitten lasta sinne. Asiasta ei edes pidä puhua.
On appivanhempien asia miten he elämänsä elävät, eikä lasten ja heidän puolisoittensa asia ole siihen sekaantua, jos he ongelmineen kuitenkin selviytyvät.
Sama tietysti toisinpäin, joskin appivanhemmilla voi olla hätä lapsenlasista, jos saavat tietää.
Viisas miniä ei vertaile äitiään ja anoppia, sillä anoppi on ventovieras ihminen, aviomiehen äiti, joka tuli pyytämättä avioliiton mukana kuvioihin.
Lue aloitus uudestaan. Siinähän juuri pyydetään miniää ajattelemaan itsensä anoppina, niinkuin tämäkin kirjoittaja aloittajan haasteeseen vastasi.
Luetun ymmärtäminen on sallittua ja suotavaa.
Tässä kommentissasi jotenkin pistit anopin aika pieneen ympyrään: vähän koulutetuksi, köyhäksi ja sairaaksi maalaismammaksi!! Ensinnäkin moni 30 vuottakin vanhempi anoppi on itse vielä työelämässä, 50 ikäinen vasta! Itselläni anoppi on jo 75-vuotias, köyhistä oloista, mutta itsensä kouluttanut keskiluokkaiseen ammattiin. Rahasta ei ole ollut puutetta, mutta kasvatus/elämä ohjannut äärimmäiseen pihiin elämäntapaan. Tosin nyt eläkkeellä vihdoinkin tajunnut, että hautaan niitä rahoja ei saa...Anopilla on koneet ja kamat varmasti viimisen päälle, samoin omalla äidilläni (67 vuotta).
Minusta monesti näissä anoppi-keskusteluissa on ilmennyt ilmiselvää kateutta ja ilkeyttä anoppien taholta. Jotenkin kuitenkin tyytymättömyyttä omaan elämään ja tahtoon/taipumukseen "elää uudelleen" jotain nuorten elämässä. Omaa paikkaa ei enää löydetä ja roolia, mitä mummona ja anoppina voisi olla!! Selvästi muistan sen, että kun suhde mieheeni alkoi, anoppi oli pahimmassa vaihdevuosi vaiheessa...sain kaiken sen "sapen" itseni päälle aikoinaan...
Aivan, moni anoppi jo lähentelee 80 ikävuotta, ja on juuri niistä oloista joista puhumme.
Moni miniä on ylpeä aavutuksistaan ja katsoo alas anoppiaan, joka elää sen mukaan, minkä on elämänkoulussa oppinut.
Moni halveksi anoppinsa neuvoja ja pilkkaa tämän itaruutta ja halpislahjoja.
Anoppi mielletään kärkkästi kateelliseksi ja ahneeksi. Moni anoppi ei vaan ymmärrä miniän vaatimuksia eikä elämäntapaa.
No eihän toki kenellekään käy, että anoppi on oppimaton. Kyllä miniän asia on häntä kouluttaa, ja ankaralla kädellä. Vanha ei oikein opi.
Miniöillekin tulee ikää joka vuosi.
Et voi päivittää ihmisiä käyttäytymään määrätyllä tavalla.
Samoissa tilanteissakin ihmiset toimivat ihan eri tahtiin oman luontensa, elämänkokemuksensa ja opitun käytöksen mukaan.
Jokaisella on erilainen tausta. Kahta samanlaista ihmistä ei ole.
Jos etujäteen kuvittelet jonkun kriisitilanteen kahden henkilön välille, niin et voi mitenkään osua oikeaan. Jokainen toimii toisen mielestä arvaamattomasti.
"Arvoisa MINIÄ. Eläydy tilanteeseen, jossa olisit anoppi. Kerro meille, mitä sinä teet/teit/tekisit ollaksesi hyvä tai parempi anoppi? Mitä huomioisit, mitä muistaisit sanoa tai mitä jättää sanomatta? Mihin kiinnittäisit huomiota, jotta olisit parempi anoppi kuin omasi, jos omassasi on jotain vikaa? Mitkä ovat hyvän anopin pelikortit?"
???
Meni väärään kohtaan vastaus ???:lle.
Anoppina: En puuttuisi millään tavalla muiden elämään.
Miniänä: En puuttuisi millään tavalla muiden elämään.
Yksinkertaista ja selkokielistä. Suurimmat ongelmat syntyvät siitä, että anoppi tunkeutuu lastensa reviirille ja alkaa päälle päsmäröimään.
Olen kärsinyt siitä, että anoppi laukoo omia mielipiteitään ihan joka asiasta ja ikään kuin vaatii, että vain hänen asenteensa on se ainoa oikea. Kyllä hän on latistanut monia ihmisiä käytöksellään!
Jos itse olisin anoppi, niin yrittäisin muistaa, että kaikkea ei tarvitse jatkuvasti sanoa ääneen. Voi ajatella mielessään mitä tykkää ihan kaikista asioista, eikä ikäväkään mielipide pääse loukkaamaan ketään.
Miniänä noudatin niitä oppeja, joita olin kasvatuksessa saanut, eli kunnioitan vanhempaa ihmistä, se on lähtökohta ihmisten kanssa toimiessa yleensäkin.
Olin ystävällinen ja avulias enkä arvostellut anoppini sanomisia enkä tekemisiä vaan annoin hänen pitää omat mielipiteensa ja pidin itse omani. Mieheni äitinä hän siis sai puoleltani samanlaisen kohtelun kuin miehenikin, hyväksyvän ja kunnioittavan ja rakastavan.
Eli tulimme toimeen erinomaisesti.
Anoppina noudatan samoja sääntöjä, eli toisen kunnioitus ja välittäminen, auttaminen ja anteeksianto.
Anteeksianto on se mitä kaikkein eniten tarvitsen, koska emme tule miniäni kanssa toimeen ollenkaan hyvin.
Kokeileppa jättää tuo miniän "auttaminen" pois niin ehkä auttaa teidän suhteenne paranemiseen.
Minun anoppini pilasi meidän suhteemme juuri tuolla "auttamisellaan". Mitään en ole koskaan pyytänyt anopilta, mutta hänen mielestään meidän perhe ei pysty itsenäisiin päätöksiin, eikä osaa yhtään mitään. Niinpä hän on katsonut elämäntehtäväkseen puuttua kaikkiin meidän asioihimme, koska mielestään tietää ja osaa kaiken.
Lähtölaskenta anopin ja minun välienrikkoutumiseen alkoi siitä hetkestä, kun hän ampaisi meille samalla hetkellä kun esikoisen kanssa tulimme synnäriltä kotiin. Anoppi tunnin ajan haukkui meidän kotiamme ja lastenhoitotaitojamme, määräsi ja komenteli, kunnes ajoin hänet ulos. "Hänhän tuli vain auttamaan" oli anopin kommenttina. "Auttavaisuus" sen kuin lisääntyi ja hän oli ihmeissään miten kiittämättömiä olimme, kun emme tehneet mitä hän käski..
Auttamiseni lienee hiukan erilaista kuin esimerkkisi anopilla ;(
autan lastenhoidossa kun pyydetään, autan siivoamisessa ja muissa kotihommissa kun pyydetään, jota tapahtuu kyllä todella harvoin. Autan silloin kun pyydetään, en siis tuppaannu väkisin, mutta autan erittäin mielelläni ja olen tehnyt sen tiettäväksi, että mitä tahansa saa pyyää ja teen parhaani.
Siis pyydetään lastenhoitoon, siivoamaan ja muihin kotihommiin? Miksi?? Eikös se ole vanhempien tehtävä itse hoitaa nämä hommat? Olet valmis kaikkeen mitä pyydetään? Onko se sinusta niinkö ihan ok? Toivottavasti mun anoppi ei oo tämmöstä ikänä toivonut, sillä ei ole tullut mieleenkään. Ei tosin omaa äitiäkään! Hän tule meille kylään ja passaan häntä siinä kuten ketä tahansa kylävierasta. Ei tule anoppi/eikä oma äitini meille töihin, vaan kyläilemaan, seurustelemaan lasten kanssa ja anoppi myös kiusaamaan meitä vanhempia parhaan kykynsä mukaan ja sitä kyllä löytyy!!! Pitää laittaakkin anoppi ikkunanpesuun seuraavalla kerralla...;) Ei sentään!
Juu, pyydetään joskus, enimmäkseen kylläkin lastenhoitoon kuin siivoamaan tms, mutta kuten sanottu aivan liian harvoin :(
Vanhemmat hoitaa lastenhoidot ja siivoukset yleensä itse, mutta kun he ovat vain ihmisiä, heillä on joskus esteitä tai jopa jotain menoja jonnekkin tai sairastavat tai mitä tahansa, joten joskus tarvitaan apua.
Minulle se on onni, että minua joskus tarvitaan ja sallitaan auttaa. Useimmiten käyn siellä vierailulla ja saan silloin nauttia passaamisesta. Mieluummin kyllä olen itse se passaava kuin passattava.
Aikoinani itse pidin selviönä, että autan anoppia kotihommissa kun olen hänen luonaan ja anoppi vastaavasti piti selviönä olla minulle apuna kun tarvittiin vaikka lasta katsomaan.
Äitini kanssa toimin samoin, sanaton yya-sopimus on toiminut aina.
Enimmäkkseen miniäni siis pitää minua vieraana mutta itse haluaisin olla sukuun kuuluva ja sitä kautta vähemmän vieras ja enemmän auttaja ja ystävä.
"Aikoinani itse pidin selviönä, että autan anoppia kotihommissa kun olen hänen luonaan ja anoppi vastaavasti piti selviönä olla minulle apuna.."
Tässä mielestäni se vika piileekin! Jokaisella on niin omat käsityksensä avun saamisesta ja antamisesta ja koska kyse on sanattomista sopimuksista syntyy helposti väärinymmärryksiä.
Esim. Anoppini pyysi meitä äitienpäiväkahveille , joka tilaisuutena on yleensä varsin lyhyt ja ytimekäs: kahvit, kakku tai pullaa ja pari tuntia seurustelua. Ei siis vaadi suurtakaan ponnisusta..Anoppi kuitenkin oletti, että me vieraat keitämme kahvit, katamme pöydän ja vielä tiskaamme lopuksi. Tätä oletti siis meiltä miniöiltä (äitejä ja "juhlakaluja" myöskin..) eikä suinkaan mieheltään tai pojiltaan. Mitään ei etukäteen sanonut odotuksistaan vaan antoi naamavärkillään ja marttyyriydellään vierailun kuluessa ymmärtää, että hän tässä nyt joutuu raatamaan. Eikä ollut ensimmäinen kerta marttyyrinä vaan joka ainoa kerta OLETTAA, että vieraat (naiset) tekevät kaiken ja hän vain oleilee.
Itse olen sitä mieltä, että kylässä ollaan kylässä eikä mitään kotiapulaisia. Jos apua tarjotaan ja sitä tarvitaan niin sitten ihan reilusti asiasta sovitaan, ettei tule näitä olettamuksia ja pettymyksiä.
Ei kuvittele olevansa jossain käskyvaltasuhteessa tai arvioijan / tuomarin asemassa miniäänsä. Käyttäytyy kuin aikuinen ihminen toista kohtaan.
Tarjoaa apua (lähinnä lapsenlapsille) silloin kuin se hänelle itselleen sopii, sellaista mitä on oikeasti halukas hyvällä mielellä antamaan. Ei päde sillä, ei pullistele.
Sanoo myönteiset havaintonsa ja pitää kielteiset omana tietonaan. Arvostaa miniänsä samanlaista pidättyväisyyttä.
On pitkän elämänkokemuksensa nojalla melko realistinen ja käytännönläheinen ihminen kaiken kaikkiaan. Näkee poikansa realistisesti, todennäköisesti myös miniänsä. Pitää käytännössä kielteiset mölyt siis kuitenkin mahassaan ja antaa aikuisten ihmisten elää omaa elämäänsä niin kuin parhaiten taitavat.
Jos minusta tulee anoppi, niin haluaisin olla kuvailemasi kaltainen. Ja vaikka ei tulisikaan anoppi, niin haluaisin olla kutakuinkin tuommoinen aikuisille lapsilleni.
Näin olisi hyvä, olet kiteyttänyt näin lyhyesti koko miniä-anoppisuhteen muutamaan lauseeseen. Kiitti!!