Jäin leskeksi kolme ja puolivuotta sitten. Mieheni kuoli tapaturmaisesti. Nuorin lapsemme oli silloi täyttänyt juuri kaksi vuotta. Kahdesta vanhemmasta lapsesta toinen oli jo muuttanut kotoa pois. Asun pienellä paikkakunnalla, lähimpään kaupunkiin on yli 20 km. Käyn siellä päivisin töissä. Nuorille leskille täällä paikkakunnalla ei ole ryhmiä, kaupungissa olisi. Kaipaan jonkinlaista vertaistukea. Kaupunkiin en halua enää iltaisin ajaa, lapsikin pitäisi viedä taas hoitoon. Asun luonnonkauniilla paikalla järvenrannalla,täältä en halua kaupunkiin muuttaa. Kertokaa, miten olette pärjänneet yksinhuoltajana ja leskenä. Asuuko kukaan omakotitalossa, itse asun ja työtä olisi paljon talossa ja pihan hoidossa. Tuntuu vain, että yksin en jaksa kaikkea. Ja enää. Muuten arki sujuu hyvin.
Leskiäidit ja-isätkin
Leskiäiti
8964
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mulle tuli mieleen, että onko siellä "syrjäseudulla" mitään kyläläisten muodostamaa kylätoimikunnan kokoontumisia tms., jossa voisit puhua avuntarpeestasi kotisi töihin?
Ehkä sieltä löytyisi joku, jolla olisi aikaa ja halua auttaa. Ehkä pientä korvausta vastaan?
Ja eikö 4h-toimistotkin järjestä apua, seurakunta? Kävisin sinuna puhumassa seurakunnassa avuntarpeestasi. Ehkä sieltä järjestyisi jotain. On olemassa paljon eri toimintoja, kun uskallat vaan mennä kyselemään...
En ole leski, mutta tuli vaan mieleen tällaiset jutut. Toivottavasti löydät apua. Kaupungistakin voidaan tulla tarvittaessa sun luo, kun kerrot, ettet lapsesi takia pääse taas illalla takaisin sinne. Älä anna periksi, käy kysele vaan!
Hei,
Tutulta kuulostaa. Olen ollut leskenä nyt 4kk. (mies kuoli helikobakt.aiheuttamaan vatsasyöpään sairastettuaan 5kk) Meillä on melko iso omakotitalo, jossa olen kyllä päättänyt lasten kanssa asua, että edes jokin olisi pysyvää. Minun lapset ovat 8v. ja 9kk.. joten olen vielä hetken aikaa äitiyslomalla. Hommaa on piisannut miehen sairastumisesta asti aika kiitettävästi (tosin hänen omaishoitamisensa jäi tietysti pois kuvioista), ja olenkin tässä itsekseni päivitellyt, että mitenkähän sitä ikinä varsinaiseen ansiotyöhön enää ehtii, kun huushollin hoito vie jo aivan täyspäivän yksin. Kun on tullut nuo lämmityshommat, autonhuollot ym. miehiset työt tähän "omien hommien" lisäksi. Päätin tässä, että yritetään keplotella eläkkeiden ja lapsilisien turvin, ja aion jäädä kyllä vielä hoitovapaalle, kuten olin alunperin suunnitellutkin.. Hirvittää eniten, että jos töihin menee ja sitten alkaa lasten sairastelut, miten tästä kaikesta sitten selviää...
Yritetään jaksaa, vaikka rankkaa on, kaikin puolin.
Päätin kanssa jäädä kotiin hoitamaan lastani.Eli kun kotihoidontuki loppui, elelimme ihan eläkkeen ja lapsilisän turvin. Olin kotona viellä kaksi ja puoli vuotta mieheni kuoleman jälkeen. Halusin samalla myös, että arki alkaa sujumaan ja samalla sain surra "rauhassa". Ja kun tuli tilaisuus lähteä töihin, olin siihen henkisestikkin jo valmis. Olen kolmivuoro työläinen, mutta sain kun onnen kaupalla puolipäivätyön. Samalla vaihdoin kyllä tosin ammattiakin. En kamalasti pääse rikastumaan, mutta töissä käydessä tapaan muita aikuisia ja lapsellanikin on päivisin hoitopaikassa oman ikäistä seuraa. Raha ei kuitenkaan ole minulle onnen mittari, vaan hyvät ihmissuhteet. Kyllä ne lapsen sairastelutkin tulivat sitten aikanaan, mutta aina niistä selvitään, kun otetaan asia kerrallaan ja mikä on tärkeintä. Osaan arvostaa nyt erilailla omaa ja läheisteni hyvinvointia.
joskus huonommin.
Jäätiin lasten kanssa keskenämme reilu vuosi sitten. Asutaan myös pienellä paikkakunnalla, eikä vertaistukea täällä ole. Sitä kaipaisi ja olisin kyllä valmis jättämään sen vuoksi lapset hoitoon, jos sitä olisi tarjolla niinkin lähellä, ku 20km päässä. Kannattaisiko siellä tapaamisessa edes kerran katsomassa? Mä kävisin, mutta mulla matkaa on reilut 100km. Se on jo aika paljon, mutta oon silti harkinnut.
Hommia on tietysti paljon... kaikenlaista käytännön puuhaa, mutta kyllä auttajiakin on löytynyt ihan kivasti, jos vaan saan itse suuni auki. Alkuun oli avuntarjoajia liiaksikin, sitten ne katosivat, mutta useimmat ihmiset auttavat oikeasti ihan mielellään, kunhan vaan pyytää. Vaikeaa se avun pyytäminen monesti on, mutta suosittelen :)
Voimia, kyllä sä pärjäät.
Ja ehkäpä joskus tulee sekin päivä, kun et enää olekaan yksin. Tilanteet vaihtuu elämässä nopeasti ja yllättäen. Toivottavasti seuraava käänne on hyvä.
Eihän se tietysti ole sama asia, kuin keskustella ihmisten kanssa kasvotusten, muttei myöskään ole sidottu aikaan eikä paikkaan. Monelle sekin on käypä vaihtoehto ja ainakin tyhjää parempi.
Mieheni kuoli äskettäin täysin yllättäen. Kolme lasta ja melko tuore omakotitalo. En tiedä vielä miten ihmeessä selviän, mutta onneksi lasten vuoksi on pakko. Kertokaa vastaavassa tilanteessa olevat, miten pääsitte pahimman yli? Tässä juoksevia asioita hoitelen, kohta hautajaiset, sitten töihin...olen kuin kone, aina jotakin puuhaa mielessä. Itselleni en ole vielä henkistä apua hommannut, varmaan pitäisi. Onneksi on ollut sukua ja ystäviä ympärillä.
Näin se silloin alussa meni minullakin kolme ensimmäistä viikkoa. Olin samalla uupunut, mutta jotenkin hyvin energinenkin. Ja helposti ärtyvä, se kuuluu asiaan. Ehkäpä jonkinlaisessa shokissa menin eteenpäin. Paljon oli asioiden hoitelua, hautajaisten järjestäminen ym. Sururyhmä hautajaisten jälkeen auttoi suru työskentelyssä, samoin kun ne monet ystävät ja tuttavat jotka vierailivat luonani. Ensimmäisen puolen vuoden aikana ei mennyt yhtään viikkoa, että kukaan ei olisi vieraillut tai soittanut. Puoli vuotta mieheni kuoleman jälkeen tapahtui se Thaimaan tsunami katastrofi. Se aiheutti minussa jonkinlaisen jälkitrauman, ja muutaman kerran jouduin juttelemaan sururyhmän vetäjän kanssa puhelimessa ja kasvotusten.Kotona lapsen hoitaminen ja kodin töiden tekeminen oli kyllä myös hyvää terapiaa aivan silloin alussa.
Minä päätin heti, kun mies kuoli, että jos vaan pääsen, niin haluan jonkun ammatti-ihmisen kanssa juttelemaan. Pyysin äitiysneuvolan lääkäriltälähetteen psyk.poliklinikalle, ja soittivat sieltä heti, kun olin kuulemma "kriisitapaus" ja aika varattiin jo ennen hautajaisia. Alussa kävin juttelemassa ja itkemässä jopa kahdesti viikossa , sitten kerran ja nyt joka toinen viikko. Kyllä on ollut hyvä olo sen jälkeen, suosittelen! (kuntayhtymämme maksaa terapian) Terapeutilta saan varmistusta, että kaikki omituiset tuntemukset(viha, pariskuntien kadehdinta jne..)kuuluvat suruun, eikä kyse ole vielä mistään mielenterv.ongelmasta, kuten olen välillä jo itse epäillyt.
Mulla on käynyt ystäviä ja tuttuja tosi paljon koko ajan, suorastaan liiaksi asti. Tuntuu välillä jo siltä, että terapion ja kahvitan heitä ja olen aivan poikki, kun he lähtevät ja alan taas pyörittää kiireeessäni hushollia. Terapeutti käski laittaaa ihan ylös paljon vieraita käy ja sain yli 40, joiden kanssa pitäisi säännöllisin väliajoin tavata, joskus kalenterissa jopa 2-3 eri henk./päivä.Sitten käski laitta stopin koko hommalle, sillä ei sitä kukaan jaksa, kun on pienet lapsetkin. Hyväähän ihmiset tietysti tarkoittavat, mutta kun kaikki äitini vanhat leskiystävätkin samaistuvat tilanteeseeni ja haluavat jutella, ei aina kehtaa vanhoille ihmisille kieltää.
"nuoret-lesket"-palsta löytyy netistä, mutta itse en ole hirveästi jaksanut siellä käydä lukemassa muiden juttuja, kun itselläänkin ihan tarpeeksi on tapahtunut. Mutta joillekin se voi olla ihan hyvä...
Kirkon sururyhmä alkoi 2 kk sitten. Siellä on pääasiassa vanhoja ihmisiä, ja heidän elämäntilanteensa aika erilainen, mutta olen kyllä siellä tykännyt käydä. Itselle näköjään sopii, että saa puhua "oikeiden ihmisten" kanssa kasvotusten.
Vaikeita vaiheita on ollut tässä 4kk aikana miehen kuoleman jälkeen, mutta raskasta oli jo keväästä asti, kun sairaus todettiin ja hoidin häntä vauva toisessa kainalossa. Ei siihen pysty varustautumaan etukäteen, henkinen ja fyysinen lama iski kuitenkin. Mutta kai tässä pikkuhiljalleen on pakko ajatella eteenpäin..päivä kerrallaan... Et ole tilanteessasi yksin, mutta suruasi se ei pois vie. Jaksamista sinulle!