Miksi tuntuu että kukaan ei enään muista Jokelan uhreja? Kynttilät kivellä ovat sammuneet, nuoret ovat palanneet kaduille ja kuseksivat koulun seinille...
Olenko jäljessä? en ole käsitellyt koko asiaa edes, tajunnut vain että totuus lyö raudalla päähän silloin kun sitä vähiten odottaa.
Kun kuljen Jokelan uurnalehdossa viemässä kynttilää edesmenneelle läheiselleni näen kiviä kivien perään..itsemurhia, sairauksia, onnettomuuksissa menehtyneitä ja ammuttuja..
minut valtaa suuri epätodellisuuden tunne, pelko ja kauhu...miksi nämä ihmiset ovat tappaneet itsensä tai joutuneet menettämään elämänsä??
En saanut ikinä apua tunteideni käsittelyyn, kukaan ei ajatellut että minua liikuttaisi, enhän käynyt enään Jokelan koulua.
Todellisuudessa myös minä menetin hyvän ystäväni, ystävän jonka kanssa elin lapsuuteni upeimmat ja hassuimmat hetket, olimme salaa ihastuneita toisiimme. Nuorena meillä oli oma huumorintaju, kumpikin tiesi toisesta asioita joita muut eivät tienneet..
Ikävä raastaa kurkkua ja suru elää kanssani kokoajan. Rukoilen ystäväni ja muiden uhrien puolesta, muisto heistä elää niin kauan kuin muistamme heidät.
Olenko jäljessä? en ole käsitellyt koko asiaa edes, tajunnut vain että totuus lyö raudalla päähän silloin kun sitä vähiten odottaa.
Kun kuljen Jokelan uurnalehdossa viemässä kynttilää edesmenneelle läheiselleni näen kiviä kivien perään..itsemurhia, sairauksia, onnettomuuksissa menehtyneitä ja ammuttuja..
minut valtaa suuri epätodellisuuden tunne, pelko ja kauhu...miksi nämä ihmiset ovat tappaneet itsensä tai joutuneet menettämään elämänsä??
En saanut ikinä apua tunteideni käsittelyyn, kukaan ei ajatellut että minua liikuttaisi, enhän käynyt enään Jokelan koulua.
Todellisuudessa myös minä menetin hyvän ystäväni, ystävän jonka kanssa elin lapsuuteni upeimmat ja hassuimmat hetket, olimme salaa ihastuneita toisiimme. Nuorena meillä oli oma huumorintaju, kumpikin tiesi toisesta asioita joita muut eivät tienneet..
Ikävä raastaa kurkkua ja suru elää kanssani kokoajan. Rukoilen ystäväni ja muiden uhrien puolesta, muisto heistä elää niin kauan kuin muistamme heidät.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Vaikka kynttilät ovat sammuneet, tapahtunut tuskin on painunut unholaan varsinkaan niiltä joita se henk.koht. kosketti. Mutta toki aina pyritään eteenpäin vaikka olisi tapahtunut mitä, ja elämäkin vie mennessään ainakin osittain. Tosin mitä suurempi tragedia, sitä isommalla viiveellä tunteet tulevat jälkijunassa, ja aluksi kenties on helpompaakin palata normaaliin kunnes alkaa tajuta todella tapahtuneen ja jäätyneet tunteetkin alkavat herätä.
Oletko puhunut tapahtuneesta sekä omista tunteistasi kenellekään, edes ystävälle, kirjoittanut päiväkirjaa, mitä tahansa että saat purettua möykkyä sisältäsi?
Aina apua ei muisteta tarjota edes lähimmille asianosaisille, joten sitä joutuu etsimään itse. Ei se, ettet ollut enää Jokelan koulussa, tee sinun menetyksestäsi yhtään vähäpätöisempää.
Puhuminen auttaa, tunteittensa jakaminen, se että tajuaa ettei ole yksin.
Loppujen lopuksi, tapahtuneesta on kovin lyhyt aika, vain muutamia kuukausia, joten itselleen on syytä olla armollinen eikä vaatia liikaa, ei ole olemassa mitään valmista kaavaa jonka mukaan suru etenee. Voimia sinulle!
Sepä se tuntuu lohduttomalta sitten kun hiljaisuus laskeutuu ja elämä normalisoituu, mutta sydämessä asustaa tuska ja ikävä.
Kirkon lapsi-ja nuorisotoiminnasta löytyy uusia ystäviä ja mukavaa toimintaa, voit jakaa ikävääsi siellä toisten lapsien ja nuorten kanssa, myös aikuisilta saa ymmärrystä ja tukea. Jos olet aikuinen, vapaaehtoistyö kirkon ja muussa nuorisotyössä on antoisaa puolin ja toisin.
Kevät tekee tuloaan, pikkulinnut visertelevät iloisesti ja aurinko sädehtii. Pikkulinnun iloinen viserrys voi olla tervehdys ystävältäsi. Ne kaikki kivat yhteiset muistot, olen varma, että vielä tulee se hetki, jolloin voit iloiten muistella ystäväsi kanssa vietettyjä mukavia hetkiä.
Aurinkoista kevättä sinulle ja pikulinnun visertelyä.
En usko,että heitä on unohdettu. Elämä nyt vain on sellaista koheltamista, että maapallo näyttää pyörivän entiseen tapaan, vaikka meistä joillain on suuri suru ja tuska mukna elämän jokaisena päivänä. Joskus se tuska ja paha olo sekä suru on niin raskas taakka,että helpommalla pääsee kun ei näytä sitä julkisesti. Itkee itsekseen, suree ja valvoo. Ei jaksa edes puhua siitä ja pelkää,että ihmiset ei halua kuunnella. Kyllä se ikävä ja kaipuu varmasti siellä Jokelan ympäristössäkin on monen taakkana. Asianosaiset ovat varmaankin yhä jonkinlaisessa shokissa, olihan tapahtuma niin käsittämätön ja kamala. Ei ihmisjärki voi eikä osaa kaikkea selittää vaikka kuinka käsittelisi aihetta omassa päässään. Voimia teille kaikille.
Tuota tradekia muistetaan Suomessa vielä pitkään. Uskoisin että tämä on monen ihmisen mielessä, kukaan ei uskonut että suomessa tällaista voisi tapahtua. Minä en itse asu lähelläkään Jokelan koulua asun ihan eri puolella suomea. Mutta se koko tradekia muistan koko ikäni, sillä minun kävi todella sääliksi niitä nuoria, jotka menettivät ystävänsä, kaverinsa ja ne vanhemmat mitkä menettivät oman lapsensa.
Sinun kannattaa puhua kyllä tästä asiasta jonkun kanssa. Surun kanssa ei pitäisi jäädä yksin koskaan. Jokainen ihminen käsittelee surunsa omalla tavallaan siihen ei ole yhtä oikeaa kaavaa.
Voimia sinulle.
Suru ja ikävä on heidän läheisissään koko loppu elämän, surun ääni on hiljainen ja nöyrä.
Ei heitä unohdeta, nuoret elävät suruaan eri tavalla kuin aikuiset.
Heidät unohdetaan koska mediassa ei heistä ole puhuttu rehtoria ja oppilaskunnan puheenjohtajaa unohtamatta. Heillä ei ole kasvoja, he ovat vain numeroita jossain tilastoissa "kouluampumisen uhrit nro se ja se"
Jotenkin tuntuu että tämä kaikki henkilöllisyyden salailu on tuottanut enemmän haittaa kuin hyötyä. Ihmisiä on kuollut ja uhreilla on nimet..miksei näitä ole voitu julkaista??
Nyt on enemmän vaan tehty julkisuudessa ampujasta uhria kuin itse uhreista.
Ampuja ei ole uhri, vaan syyllinen.
Olen täysin samaa mieltä kanssasi.
Minusta tuntuu juuri samalta. Miksi nimiä ei voitu julkaista! He eivät ole olleet aikaisemmin numeroita niin miksi kuoltuaankin. UHRIT KUNNIAAN ja muistopatsas pystyyn. Ampuja ON SYYLLINEN, ei median uhri tai niinpois päin. Kyseiset ihmiset tuntien, he olisivat saattaneet itse haluta nimemsä julki.
En asu jokelassa, mutta sain viime vuonna sieltä monta hyvää ystävää ja vain pari kuukautta siitä yksi heistä poistui joukostamme. Tuntuu ihan samalta, tapahtumasta on tullut kierreltävä puheen aihe. kukaan ei enään usko että suru voi vieläkin olla kova ja kaikki sanovat että onhan siitä jo monta kuukautta, eikä kukaan ajattele että voisin vieläin tarvitä juttu kaveria asiasta. Sytytän vielä joka ilta kynttilän kaverini kuvan eteen ja muistan häntä. Unohtaa ei saa mutta eteenpäin pitää jatkaa.