...että rakastuisitte johonkin naiseen, joka ei olisi kiinnostunut ja sitten ette pääsisi yli hänestä vuosiin? Tai ette pääsisi yli exästä pitkään aikaan? Vai onko tämä vain naisten juttuja? Onko se niin, että miehelle on tärkeää, että on joku nainen, mutta ei väliä kuka se nainen on?
Käykö miehelle koskaan niin...
ettei pääse yli
671857
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 67
Vanhimmat
että ensimmäinen perseelleen mennyt rakkauteni suisti mut masennukseen ja sen jälkeen ei ole naishommat sujuneet yhtään. Kokoajan tykyttää takaraivossa että olen ihan paska enkä kelpaa kuitenkaan.
Jotkut ottaa nämä jutut vakavammin kuin toiset, näymmä.
...jos kelpasit kerran, niin kelpaat uudelleenkin. :) Ja ehkä tällä kertaa vähän pitkäaikaisemminkin, ei sussa tarvinnut olla mitään vikaa, nainen saattoi vain kyllästyä, tms... :) Toivottavasti olet hakenut apua masennukseen!
ihan sanasta sanaan, paitsi ton "ei ole naishommat sujuneet yhtään" tilalle voisin vaihtaa ettei ole koko elämä sujunut yhtään.
Se vaan, et mulla tykytti toi "olen ihan paska" takaraivossa jo ennen sitä ensimmäistä rakkauttakin...et sen suhteen ei oo mikään muuttunut.
se on inhimillistä ja miksi mies olisi kyseisen taipumuksen ulkopuolella? Kavereita kun kuuntelee niin välillä tuntuu että nimenomaan miehille noin käykin.
Muijakaverit sanoo että ne kuolee ja poraa vakuuttavasti viikon tai kuukauden, mutta sitten uusi elämä voittaa. Miespuoliset taas saattaa kännipäissään itkeä jonkun eukon perään vuosienkin päästä.
Miehet on rakennettu niin, että vielä kymmenien vuosienkin päästä asia on usein mielessä. Harvempi kuitenkaan asiaa myöntää.
Oma havaintoni on, ettei naisilla juuri koskaan ole tämänkaltaista ongelmaa.
että omien havaintojeni mukaan nainen antaa suhteelle kaikkensa ja jos se ei riitä, niin minkäs siinä sitten teet... Kun taas mies kokee törttöilleensä tai mokanneensa ja ymmärtää sen usein vasta jälkikäteen. Kai sellainen jää kaivelemaan?!
Luettuani oivalluksesi tuntuu hullulta, miksen itse keksinyt moista itsestäänselvyyttä.
yleensä kaikki tulevat onnettomiksi tuosta kuviosta.
Mies ehkä ottaa opikseen ja välttää virheitään uudessa suhteessa, jolloin exä tulee katkeraksi "Miksei se ollut minun kanssa tuollainen". Mies puolestaan haikailee exää ja katuu virheitään, mutta mennyttä ei saa takaisin. Ja nykyinen tulee katkeraksi, koska mies haikailee exää ja luulee että näiden kahden suhde oli jotain ihmeellistä.
Inkkarit sanoo että rakkaus on jumalten keino tehdä ihmisistä mielenvikaisia, taidan allekirjoittaa... :)
"Tai ette pääsisi yli exästä pitkään aikaan?"
Itse olen yleensä päässyt naisesta kuin naisesta yli siihen mennessä kun olen aamulla kävellyt hänen luotaan lähimpään kebab-paikkaan ja hakenut lähimmältä huoltoasemalta parit rauhoittavat lonkerot. Humalapäissä tulee hoideltua monenmoisia naisia.
" Onko se niin, että miehelle on tärkeää, että on joku nainen, mutta ei väliä kuka se nainen on?"
Jep, tärkeää on. Ei meinaan kiinnosta pahemmin tiskata! Sama se kuka sen hoitaa.
miespuolisia frendejä, niin kyllä käy niin ja monesti heille se nainen on se "ykkönen" jota toinen ei koskaan voi täyttää. Mä muistan yhdenkin miehen vuosien takaa, joka asui luonani puolisen vuotta, silloin kun maalla asuin ja joka päivä kuunteli useaan otteeseen don huonojen levyä ja se levy oikeesti kului puhki ja se mies riutu rakkauden perään.
Himo voi kiusata. pitkään.
Rakkaus ei kiusaa, jos rakastamani nainen haluaa lähteä, niin päästän hänet lähtemään.
Naiset mitään oikeasta rakkaudesta useinkaan tiedä, himo se on tärkein "rakkaus" naisilla.
ainoastaan mies voi olla noin typerä. Nainen osaa rakastaa, mies tuntee pelkkää himoa. Eihän tuossa sinun teoriassa ole mitään järkeä, himohan ei voi kestää kuin muutaman kuukauden, rakkaus taas vuosia...
Jos jäi sitten loppuunasti saamatta, niin himo jää vuosiksi.
Rakkaus on pitkämielinen ja antaa toisen mennä, jos tämä niin tuntee. Jos lähteneellä on rakkautta, niin hän antaa aikanaan itsensä tulla takaisin.
Että kumpikos se ylti pittempään ajallisesti. Rakkaudessa ovat mies ja nainen yhtä eli tasa-arvo koskee molempia, mutta huomaa kuitenkin ettei loppupeleissä ollut kyse sukupuolesta, vaan siitä mikä on himon ja rakkauden ero.
Mutta tuollainen on epätervettä ripustautumista ja vaatii ammattiapua. Terve ihminen pääsee menetyksen yli tietyssä ajassa, oli kyse sitten erosta tai läheisen kuolemasta.
tietty aika sitten on? Onko siihen joku laskukaava milloin on epäterve ripustautuja ja milloin taas terve immeinen?
Yleensä ensijärkytys on ohi 3 kuukaudessa, sen jälkeen voi alkaa työstää tapahtunutta rationaalisesti. Normaaliin elämään tuollaisen ei pitäisi vaikuttaa millään tavalla enää vuoden kuluttua.
Tiedän erään tapauksen, jossa nainen kattaa joka aamu pöydän itselleen ja kuolleelle miehelleen, lykkää miehen kuvan miehen kahvikupin ääreen ja juo aamukahvit "miehensä kanssa". Miehen kuolemasta on kohta 2 vuotta. Ei ihan terveen ihmisen toimintaa.
vuosi on aika lyhyt aika, jos pitkästä suhteesta kyse tai läheisen ihmisen kuolemasta.
Jossain joku terapeuttimikälie sanoi että surutyöhön voi mennä puolet suhteen kestosta, ennenkuin on tapahtuneen kanssa sinut. Eihän se sitä tarkoita että olisi surullinen kaikenaikaa, mutta että asia jollakin tasolla vaivaa ja pyörii mielessä.
Kaikki on suhteellista, ihmiset on niin erilaisia että mitään normikaavaa tuskin on. Tuokin mainitsemasi nainen saattaa työstää asiaa tavalla joka sinusta tuntuu täysin sairaalta. Mutta onhan sekin terveempää kuin esimerkiksi tappaa itsensä ja lähteä kuolleen kumppanin matkaan. On kuitenkin elämässä kiinni vaikkakin juo aamukahveet vainaan kanssa.
En tiedä tapausta, mutta on ihmisiä, jotka ovat olleet koko aikuisikänsä saman ihmisen kanssa. Ja jos sitten vielä kahden vuoden päästä ei pysty päästämään irti, niin on sairas? Kasva aikuiseksi! Naiselle rakkaus on jotain muutakin, kuin tiskausta ja seksiä!
onko tervettä käydä ihmisten haudoilla? Onko tervettä pitää kuolleiden kuvia kodissa näkyvillä?
Tervettä ja normaalia on kaikki toiminta joka tuntuu itsestä hyvältä kuolleen ihmisen muistamisessa, joka ei aiheuta kuitenkaan haittaa itselleen, eikä ympäristölleen.
Tiedän minäkin eräänkin perheen jossa vietetään joka vuosi kuolleen lapsen syntymäpäivää ja lapsi on ollut kuolleena kauan.
Eräässä perheessä sanotaan joka ilta hyvää yötä myöskin kuolleelle lapselle.
Eräässä perheessä toivotetaan joka ilta hyvää yötä kuolleelle isille.
Mutta pointti kuitenkin jokaisella on oma keino muistaa rakasta ihmistään läpi elämän halutessaan ja toisilla se on tuo kertomasi naisen toiminta ja toisella haudalla käyminen.
Mielenterveys sivuilta kopsattua:
Lähiomainen käy läpi rankkoja tunteita
Tunnetilojen riepoteltavana oleminen on tuskallista. Niiltä yritetään suojautua esimerkiksi kieltämällä tapahtuneelta arvo ja merkitys tai yrittämällä torjua asia mielestä. Traumaattisen menetyksen kokenut voi touhuta kaikenlaista, ottaa vastaan uusia tehtäviä ja haasteita, vaikkei hänellä sillä hetkellä olisi voimia suoriutua niistä. Hän voi myös hakea apua johonkin yksittäiseen oireeseen, kuten unettomuuteen. Mutta jos aikaa on kulunut, hän itse sen paremmin kuin auttajakaan ei välttämättä yhdistä oiretta tapahtuneeseen.
Myös masennus voi jossain vaiheessa olla apu. Sen turvin voi vetäytyä kaikesta. Mutta välinpitämättömyydellä, saamattomuudella ja epätoivolla on taipumus ruokkia itseään.
Järkytyksen kokenut ihminen voi jäädä elämään kapeaa, katkeraa ja erilaisten oireiden hallitsemaa elämää. Tässä vaiheessa on myös vaara toimia itsetuhoisesti: hukuttaa tuska päihteisiin tai jäämällä kiinni rauhoittaviin lääkkeisiin. Myös itsemurha-ajatukset voivat tulla pintaan.
Toinen vaihtoehto on, että lähtee etsimään porttia uuteen, kohtaa todellisuuden ja alkaa surra sitä. Siihen, tarvitseeko, tässä vaiheessa apua tässä uuden etsimisessä, vaikuttaa menetyksen suuruus, omat voimavarat ja psyykkinen rakenne, mutta myös se, keitä on lähellä sosiaalisena tukiverkkona.
Ei kyse ole pelkästään minusta vaan muutkin tuttavapiirissä jakavat saman käsityksen. On asianosainen itsekin suostunut menemään ammattiauttajalle, eli luultavasti tiedostaa ettei kaikki ole aivan kohdallaan.
Mielikuvituskaverit ovat lapsille. Aikuisen ihmisen on hyväksyttävä todellisuus, menetyksensä ja elettävä sen mukaan. Menneisyydessä eläminen on epätervettä. Ei epätervettä tapaa voi pitää normaalina sillä perusteella, että aina löytyy epäterveempiäkin tapoja.
Jos asia häiritsee normaalia elämää vielä pitkän ajan jälkeenkin, kuten tässä tapauksessa, kyseessä on jonkin sortin sairaus/mielenhäiriö ja henkilö tarvitsee apua. Siitä ei pääse mihinkään.
Kuolleiden muisteleminen on täysin eri asia kuin se, että elää ikään kuin kuollut ihminen olisi vielä olemassa (esim. kattaa pöydän myös kuolleelle). Jos vain muistelee kuollutta, ymmärtää täysin että henkilö on todellisuudessa kuollut ja sen on myös hyväksynyt. Jälkimmäisessä tapauksessa pitää itsellään mielikuvituskaveria, mikä ei ole normaalia aikuisen ihmisen ollessa kyseessä.
Jos on koko ikänsä ollut jonkun ihmisen kanssa, niin SE OLI HÄNELLE NORMAALIA ELÄMÄÄ! Ja nyt on totuteltava uuteen poikkeavaan elämään! Toivottavasti yrität vain provosoida, koska jonkinlaista kunnioitusta toisen ihmisen surua kohtaan on oltava miehelläkin... Ja onko tuo mainitsemasi käytös nyt edes niin omituista, olen kummempaakin kuullut, enkä ole yhtään sairaana pitänyt... Sinun mielipidettä sitä vastoin pidän todella sairaana ja tunnevammaasi olisi todella syytä hakea apua!
oikeassa, mutta vasta sitten kun oikeesti tavalla tai toisella menetät ihmisen jota rakastat, niin vasta sitten voit sanoa aiheesta kommentin, joka pohjautuu omiin kokemuksiisi.
Se voi kyllä vihlaista yllättävänkin syvältä, eikä ole mitään tiettyä kaavaa, jonka mukaan asioista kuuluu selviytyä. Toiset on herkempiä kuin toiset.
Mulla kuoli ensimmäinen oma koira monta vuotta sitten ja se tulee vieläkin joskus uniini ja seuraavana päivänä se tule mieleen normaalia useammin. Silloin kun se kuoli, niin minäkin täytin ensimmäisten kuolemanjälkeisten päivien ajan sen ruoka- ja vesikupin ihan automaattisesti, se meni ihan rutiinilla. Sit vasta kun joku huomautti siitä, niin sit vasta tuli itku kun tajusin ettei sitä koiraa oo enää. Toki tuokin vois olla huolestuttavampaa, jos sitä olis jatkunut vuosia :D ...Sit olisin ehkä mennyt jo vapaaehtoisestikin johonkin hoitoon.
Mutta voit vaan kuvitella kun menetän jonkun ihmisen. Ei siitä ihan kuukaudessa tai vuodessa selvitä...en usko ainakaan.
pitkä suhde oli takana? Etenkin vanhoilla ihmisillä tottumus ja rutiinit tuo turvallisuudentunnetta. Viisi vuottakaan ei ole pitkä aika päästä ylitse elinikäisen kumppanin kuolemasta.
Asia on toinen jos kyseinen henkilö ei tee mitään muuta kuin suree kaiket päivät, mutta haittaako tuo aamurituaali muuten jotakuta?
Jos ei ole normaalia pitää toisessa jalassa sinistä ja toisessa punaista sukkaa, onko se automaattisesti epätervettä?
jos hän kattaa pöydän muista syistä kuin muistelemista varten tai tavan ollessa kyseessä, jos tosissaan kuvittelee vielä.
Minul käy useasti mummolaan mennessäni, että otan kaapista mummoni vaki sumppikupin. Siitä huolimattakin et mummoni on mullan alla ollut jo muutaman vuoden. Tiedän sen erittäin hyvin, mutta mutta siinä talossa kaikki on kuten oli jo lapsuudessani, tuoksua myöten. Siellä ollessani touhutessa joskus unohtuu ja tottumuksesta mitä tottunut vuosia tekemään, niin toistan vanhaa kaavaa ja nappaan mummon sumppikupin. Tietysti laitan paikoilleen, joskus kyllä suljen silmäni ja kuvittelen vuosien vierineen taaksepäin aikaan jolloin lapsuuden kesiä siellä vietin.
Itseasiassa se talo on hiukka pelottava paikka, koska kerran nukuin siellä, niin heräsin mummoni kävelyyn. Tosin talossa on hiiriä ja kanssani yöpyi muitakin, niin saattoihan joku muukin astella.
mä käytän jaloissani eri värisiä sukkia, myös töissäkin. Käyttänyt olen siitä lähtien, kun sisäistin ajatuksen: mun ei tarvii suostua ihan mihin vaan.
Aika hyvän esimerkin otit. :DD
...mullakin on useimmiten eriparisukat! :)
> Jos ei ole normaalia pitää toisessa jalassa
> sinistä ja toisessa punaista sukkaa, onko se
> automaattisesti epätervettä?
On, jos se häiritsee elämää. Muutoin se on vain outo tapa.
Ilman omakohtaista kokemustakin voi sanoa, haittaako jokin asia toisen ihmisen elämää. (Muutaman rivin perusteella sitä taas ei voi sanoa, vaikka jotkut täällä sitä yrittävätkin.) Jos haittaa, silloin ei selviä omin neuvoin ja tarvitsee apua. Niin yksinkertaista se mun mielestä on.
Jos omakohtainen kokemus olisi oleellista, psykologit ja psykiatrit voisivat hoitaa vain sellaisia sairauksia ja ongelmia, jotka olisivat itse kokeneet.
"...että rakastuisitte johonkin naiseen, joka ei olisi kiinnostunut"
Mä ihmettelen missä tollasissa ihmisissä voi yleensäkään rakastua? Mulla ainakin rakkaus - siis THE rakkaus - perustuu vastavuoroisuuteen. En mä pysty kovin syvästi tunteen ketään vieraaksi jäänyttä kohtaan.
Käsi sydämmelle, meneekö se niin että näin rakastuvat koittavat sillä tunteen palolla pakottaa/maanitella/houkutella sen toisenkin syttymään itseensä? Mitä etäisempi sitä lujempaa on poltettava liekkiä että toinenkin ottaa kipinää? ...
Joku vois valistaa mua.
"Tai ette pääsisi yli exästä pitkään aikaan? Vai onko tämä vain naisten juttuja?"
No tätä on tapahtunut. Se kestää aikansa löytää sydänspaghettinsa narut k-kaupan sikanauta-settien seasta. Lihamyllyyn tais tippua vähän sisäelintä... Pisin toipuminen tais kestää kolme vuotta.
...tai muuten viettää sen kanssa paljon aikaa. Minä en ole KOSKAAN elämäni aikana edes ihastunut mieheen, joka ei olisi jo jollain tavalla ollut pidempään elämässäni. En ole koskaan tuntenut minkäänlaista vetoa mieheen, jonka luonnetta en tunne. Tai kaikkihan sen tietääkin, miehet ihastuvat ulkonäköön ja naiset luonteeseen.
Ehkä tässä juuri on yksi naisten ja miesten eroista, mies voi "rakastua" vain siihen, mitä saa siltä naiselta, kun taas nainen voi rakastua ihmiseen. Mikäköhän mahtaa olla miehen "rakkauden" hinta? Hyvä ruoka? Hyvä seksi? Kotityöt? Ehkä meidän naistenkin pitäisi alkaa hinnoittelemaan rakkautemme, koska harva saa siitä niin paljon kuin ansaitsisi! Nainen valitettavasti voi rakastaa, vaikkei saisikaan siitä mitään.
"Ehkä tässä juuri on yksi naisten ja miesten eroista, mies voi "rakastua" vain siihen, mitä saa siltä naiselta, kun taas nainen voi rakastua ihmiseen. Mikäköhän mahtaa olla miehen "rakkauden" hinta? Hyvä ruoka? Hyvä seksi? Kotityöt? Ehkä meidän naistenkin pitäisi alkaa hinnoittelemaan rakkautemme, koska harva saa siitä niin paljon kuin ansaitsisi! Nainen valitettavasti voi rakastaa, vaikkei saisikaan siitä mitään."
Taas tätä "mies ei osaa rakastaa" paskaa.
Mä en vois kuvitellakaan rakastuvani mihinkään muuhun kuin ihmiseen. Mä osaan tehdä safkani, vetää käteen ja imuroida kun jaksan. En tarvi naista perusjuttuihin. En edes itseni ja oman vetovoimani mittaamiseen loppujen lopuksi. Mä haluun sen ihmisen jos haluan, se ei tarkoita silti että mä rakastuisin ilman kaikua; mä näet rakastan itseänikin sen verran että säästän itseni siltä paskaksmenemiseltä jos vaan mahdollista.
...jos pystyy valitsemaan keneen rakastuu, niin se ei ole oikeaa rakastumista. Sitä paitsi miehille yleensä kelpaa kuka vain riittävän hyvännäköinen nainen; jos rakastuminen olisi niin helppoa, niin miksi sitten nainen ei pysty pakottamaan itseään rakastumaan siihen kaikkein sopivimpaan mieheen? Minä en naisena ainakaan koskaan ole pystynyt estämään itseäni esimerkiksi rakastumasta varattuun mieheen. Vaikka tiesin mitä tuskaa olisi tulossa, kun samalla työpaikalla jouduin vuosia elämään "katsoa saa, muttei koskea"-säännöllä, niin silti en mahtanut itselleni mitään. Se oli oikeaa rakkautta! Jos "rakastuu" vasta kun tietää, että toinenkin rakastaa, niin sehän on silloin päätös, ei rakkautta! Vai miten toimit, jos se nainen onkin valehdellut? Väittänyt rakastavansa, vaikkei rakastakaan? Pystytkö sitten vain lopettamaan rakkautesi noin vain? Ai niin, mutta tietysti pystyt, kun kerran palvelut loppuu. Voi kun naistenkin elämä olisi yhtä yksinkertaista kuin miesten! :(
enpä nyt ihan alleviivais tota sun juttua.
Tottakai voi päättää 'rakastuuko' johonkin.
Ja varsinkin varattuun henkilöön.Tahto kysymyksiä.Ja alan pilkkua vielä viilata et en oikein edes usko et se on rakastumista johonkin esim varattuun työkaveriin...se on kyl enemmän ihastumista.Rakastuminen ja rakastaminen on sit ihan asia erikseen.
Valitettavasti se monesti elämässä on kysymys just 'päätöksistä' vaikka se niin laimeelle kuulostaakin.Ja en todellakaan usko että miehillä olis kysymys vain siitä et on joku nainen...ja et palvelu pelaa.Sä et totisesti taida pitää miehiä minään..?Kannattaako sun edes sellaiseen rakastua kun ne kerran on niin kelvottomia?:)
Kehen EN rakastu. En mä rakkautta voi taikoo mutta voin valita olla viettämättä aikaani tai kulkematta kohti sellaisia tyyppejä joita en tunne hyviksi itselleni.
Ihastuminen on rakkauden esitunne. Siitä tietää keitä pitää välttää jos niissä on jotain vikaa; sellainen ihminen vastaa emotionaaliseen/älylliseen/jotain tarpeeseen mutta ei voi olla kumppani syystä tai toisesta.
Sitten pitää vaan jaksaa venaa että ihastuu sopivaan ja sitten katsoa mitä siitä kehittyy. Rakkaus ei tuu valitsemalla kohdetta - periaatteessa täydellinenkin kumppani voi olla täysin blanko ja kelpaamaton tunteellisesti.... vaan se tulee sillä että altistaa itsensä sille vain oikeassa seurassa ja toivoo että se viriää sopivan kanssa.
"Vai miten toimit, jos se nainen onkin valehdellut? Väittänyt rakastavansa, vaikkei rakastakaan? Pystytkö sitten vain lopettamaan rakkautesi noin vain?"
Tuossa vaiheessa pakotan itseni lähtemään. En saa rakkautta otettua takaisin, mutta voin aina kuivattaa sen, antaa sen olla. Lopettaa. Kipu. Kipu. Kärsimys. Kärsimys. Mutta lopulta sen yli pääsee ja sitten on taas vapaa valitsemaan paremmin.
Rakkaudestakaan ei tarvi pitää kiinni. Kukaan ei pakota. Mä haluan, mutta sillekin on ehto - se ei saa syödä mua elävänä se rakkaus. Se on joko kahdensuuntainen tai sitten sitä ei eletä eteenpäin. Se nyt vaan on ainoo järkevä teko.
Tuossa tilanteessa JÄRJEN on saneltava asiat. Mä pyrin saamaan järjen ja tunteen samaan suuntaan; ellei mene niin sitten jotain on vialla ja tarvitaan korjaustoimia tai jotain ihan uutta.
Semmoista se on. Kyllä rakkauden on oltava kahdensuuntaista; elämä on pitkä muttei todellakaan liian pitkä pitkitettyihin paskasuhteisiin.
sellainen kirja kuin "Voiko nainen rakastaa liikaa", siinä on vastaukset noihin kysymyksiin. Sekä selostus mikä on oikeaa rakkautta ja mitä taas luullaan sellaiseksi.
Ja elämä yksinkertaistuu.
Ahaa... Tuo oli kyllä mulle ihan uutta tietoa... Mikä niissä varatuissa miehissä sitten muuttuu sen jälkeen, kun joku on niihin sinkkuina rakastunut? Ihan uteliaisuudesta kysyn, että mistä sinä tiedät mitä minä tunsin? Olitko kenties pääni sisällä? Minä en todellakaan usko, että tunteitaan voi hallita, tekojaan sen sijaan voi. Kuten itsekin totesit, niin en todellakaan antaisi itseni rakastua miehiin, jos sen voisin estää!
en todellakaan aio lukea mitään selfhelproska-kirjaa... :D
siinä että useimmin se on ihastumista. Rakastuminen varmasti vaatii pidemmän tuntemisen ja ihan omanlaisensa läheisyyden näiden kahden ihmisen välille, MUTTA tunteitaan ei voi hallita, eikä säädellä. Kukaan ei vartavasten halua hankaluuksia itselleen ihastumalla/rakastumalla varattuun mieheen tai rakastamalla varattua miestä, mutta tosiaan tilanne saa ihan uuden näkökulman, jos tunteet ovat olleet jo ennen kuin mies on aloittanut suhteen ja muuttunut vapaasta varatuksi.
...mutta mun korvissa tuo ei kuulosta rakkaudelta vaan käytännönjärjestelyltä...
Mun on aika vaikea kuvitella, että kaikki ne tuhannet ja tuhannet naiset, jotka elävät huonoissa liitoissa ja aina antavat miehilleen anteeksi yhä uudelleen ainoastaan luulisivat rakastavansa ja oikeasti voisivatkin valita rakastavansa jotain parempaa miestä... Miksi niistä kukaan ei sitten tajua totuutta, jos sinä olet oikeassa?
...olisiko sun "rakkaus" sitten kerrasta poikki, jos nainen tekisi virheen tai ei olisikaan täydellinen tai jos se vaikka kuukautisten aikaan muuttuisi hirviöksi pariksi päiväksi?
enää mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Ne selkärangattomat naiset ovat joko läheisriippuvaisia tai heidät on hakattu niin pieni itsetuntoisiksi, etteivät enää uskalla lähteä. Heikkoutta ja saamattomuutta, kun ei lähdetä, ei mitään rakkautta.
Olen kukkomiehen kanssa täysin samaa mieltä siitä, miten rakastumistaan voi ohjata.
Yltiöromanttisten naisten höpötystä tuollaiset päättömät rakkaudet.
ja rakastumisen pahanpäiväisesti.
...mies oli kyllä jo ihan alusta asti varattu, mutta teimme viisi vuotta kahdeksan tuntia päivässä töitä melkein kahden kesken, joten tunsin miehen ja tiedän, että se oli rakkautta, eikä pelkkää ihastumista!
Miten sinä voit sen tietää?
...sitten sitä oikeaa rakastumista/rakkautta, josta miehet ei tiedä mitään.
voi ohjailla, säädellä ja hallita.
Esim. asiakaspalvelutyössä olevat tietää kaikki, että tunteitaan on pakkokin osata säädellä. Ei siinä voi kertoa asiakkaalle kuinka ääliö ja kusipää tämä on, vaikka siltä usein tuntuukin.
sitä nyrkin saamista ja nyrkin antajaa niin paljon, etteivät voi lähteä
juupa juu, ja lehmät lentää
Joo, muuta siis sydämen tunteet ovat hallitsemattomia tunteita. Järki ohjaa muita tunteita, mutta sydän ohjaa rakkaudentunteita.
sinäkin näitä rakkaususkovaisia, ei ois uskonu.
vihastumisen tunteet syntyy päässä, mutta rakastumisen tunteet sydämessä???
lehmät ne vaan jatkaa lentoaan.
...liittyy todistetusti kemiallisia reaktioita aivoissa, vihaan ei!
...tarkoitin tuota "yltiöromanttisten..."-kommenttia.
tunne syntyy sinun pääkopassa sähkökemiallisin reaktioin.
Ihan turhaa keskustella rakkaususkovaisten kanssa aivan samoin kun minkä muiden uskovaisten kanssa tahansa. Ei siinä järkiperustelut enää mitään auta, kun toinen on päättänyt uskoa.
hirvee romantiikankaipuu....:(
Ja seksin ja hellyyden ja kaikkien mahdollisten tunteiden kaipuu. En mä muuten tällainen oo :D
Siis kyllä mä ainakin sydämessä tunnen sen silloin kun jotain rakastan. Vihaa en osaa analysoida, mut sanotaan et se on melko lähellä rakkautta. En oo vihannu, ku joskus lapsena.. en vaan osaa vihata enää. Pettynyt saatan olla ihmisiin, jotka mua satuttaa mutta viha tuntuu jotenkin liian suurelta...
ja hommaat uuden miehen. Iso ihminen. Lopeta sinäkin jo se haikailusi.
Ei se kaipuu sillä helpotu, että täällä haíkailee. Pahenee vaan.
toinen mies sitä paikkaa pystyy täyttämään kun ei se mies itsekään sitä paikka halunnut täyttää, mutta vaikeaa siihen on ketään toista väkisin sovittaa.
toki myös psykologin juttusilla, mutta tulee kalliimmaksi ja vie enemmän aikaa.
Mahdottomien suhteiden haluaminen ja niissä kärsiminen on kaukana oikeasta rakkaudesta.
toiseksi paras.
Elämässäsi on selkeästi menossa ajanjakso, jolloin järjen käyttöä kannattaa painottaa.
tuskin haluaa olla se toiseksi paras, varsinkaan jos tietäisi olevansa se.
Mun mielestä mun pitää olla kaksin verroin varovaisempi etten ajaudu mihinkään väärään suhteeseen nyt kun kerran lapsikin elämässä on. Koska jos suhde väärin perustein alkaa, niin sitä varmemmin se myös loppuu. Mun mielestä mä oon järkeillyt tän asian niin hyvin kuin vaan mahdollista on.
Ei se tarkoita ettenkö kaipaisi jotain... seuraa, läheisyyttä ja seksiä nyt ainakin, mutta ei se vaan voi onnistua.
ei ole tuossa mitään merkitystä. Kyse on korkeintaan siitä, että miehet eivät tiedä mitään (joidenkin) naisten rakkaudesta.
tarvi kertoa :)
Toki jos yksin kestää olla, niin sehän se kaikkein järkevintä on. Kattoo sitte myöhemmin vaikka, kun lapsi on isompi, niin jos siltä enää sattuu tuntumaan.
olis sen luokan salaisuus, et parempi olis vaan olla hiljaa ja opetella kantamaan se vaan piilossa tuolla sydämessä.
Siihen menee monta vuotta kun lapsi kasvaa. Ehdin jo kuolla joka sortin puutteeseen sillä aikaa. Sit ku kymmenen vuoden päästä pääsen miehen kanssa sänkyyn ja näen sen alastomana siinä, ni sit oon jo ihan hukassa ja unohtanut mitä sille pitäis tehdä.:D
En mä tiedä mikä järkevintä on. En mä nyt väkisin voi itteeni saada rakastumaan kehenkään...muutenkin niin hidas oon tolla tunnepuolella. Jos nyt tapaisin uuden miehen, ni menis vuosi ennenku ihastun ja toinen vuosi ennenku haluisin suhteeseen sen kanssa. Se olis jo varmaan ihan kyllästynyt siinä vaiheessa, ku mä vasta miettisin, et mitä oikeen haluan.
Vaikeeta.
Siis miten niin?
Mä en nyt rakasta ketään (lukuunottamatta omia muksuja). Totta hemmetissä mä järjestelen mun asioitani siltä pohjalta - jopa siinä määrin että juoksen pakoon sellaisia ihania joihin EHKÄ voisin rakastua mutta jotka nyt vaan ei sovi tähän kuvioon.
Kyllä, se on järjestelyä - mutta ei rakkaudessa - vaan rakkauden puutteessa. Jos ei rakasta on vapaa tekeen näitä järjestelyitä... :)
Se mikä EI onnistu on että katson jonkun ihmisen joka vastaa kriteerejäni tai muuten on hyvä tyyppi ja sitten meen ja "Nyt mä yritän rakastaa sua." SE ei (välttämättä?) toimi. Se on järjestelemistä. Siitä mulla on tavallaan yhden avioliiton verran käytännön kokemusta.
Jos rakkautta voisi kuvata puuna niin se mitä minä teen on että yritän valita siemenelle parhaan mahdollisen kasvupaikan ja -alustan. Se ei tarkoita että siemen itää välttämättä, sitä minä en pysty tekemään. Ellei idä niin sitten kokeillaan toista siementä mutta multaa ja valoa ja vettä on syytä olla tarpeeksi.
Se mitä järjettömät ihastukset ja niiden perässä juokseminen - ja sokeasti rakastumaan meneminen - aiheuttaa ; on sama kuin kylväisi siemenensä sattumanvaraisesti. Paska mäihä jos se tipahtaa mukulakivikadulle kivien väliin. Kyllä se hiukan versoo - ja tallataan samantien. Missä siinä tapauksessa on ihmisen terve itserakkaus joka antaa tuon hemmetin tärkeän tunteen ja elämäntavan kasvaa ihan mihin tahansa, siten että se sydäntä myöten mitä ilmeisimmin riivitään pois jossain vaiheessa? Missä siinä on itsekunnioitus ja ihan puhdas terve huoli omasta sydämestä?
Kerroppa se. "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" tarkoittaa täysin samaa kuin "Rakasta iseäsi niinkuin lähimmäistäsi." - eli on välitettävä myös itsestään - että voi välittää toisestakin täysin.
Oletko koskaan ollut yksipuolisen (aktiivisen, periaatevelvoittavan) rakkauden kohteena? Tiedätkö miltä se tuntuu? - Se tuntuu paskalta ja väärältä ja ahdistavalta - tai sitten sitä käytetää täysin väärin hyväksi. Siltä että itse on niin hemmetin riittämätön. Kuka hemmetti soikoon haluaa antaa rakkaalleen noita fiilareita, miksi yksisuuntainen rakkaus olisi alkuunkaan oikein? Vahvistamalla rakastetun negatiivisia tekoja tai tunteita?
"Miksi niistä kukaan ei sitten tajua totuutta, jos sinä olet oikeassa?"
Yksin jäämisen pelosta ehkä? Osattomaksi jäämisen pelosta? Tottumuksesta? Moraalisesta pakosta? Siitä että minä en ole ollut pitämässä kädestä ja kertomassa että toisinkin voisi olla? En tiedä vastausta siihen miksi ihmiset eivät ajattele omalla päällään - enkä siihen miksi he eivät tee oikeita ratkaisuja silloin kun ne ovat vaikeita ja pelottavia. En kuulu joukkoon. En osaa samaistua.
"Esim. asiakaspalvelutyössä olevat tietää kaikki, että tunteitaan on pakkokin osata säädellä. Ei siinä voi kertoa asiakkaalle kuinka ääliö ja kusipää tämä on, vaikka siltä usein tuntuukin."
Sekoitat puuroja ja vellejä.
Ei tossa säädellä tunteita vaan sitä kuinka asioita ilmaistaan. Tuossa säädellään käyttäytymistä.
tosin 15 vuotta sitten. Mikä enää tässä iässä ja 30v maailmaa nähneenä voi olla jotenkin niin ihmeellistä että sitä jäis pähkäileen vuosikausiksi, ei kertakaikkiaan mikään.
Eikä se että ei ole teinimäisen ihastunut ja pissi housuihinsa tarkota silti sitä että kuka tahansa kelpais, päin vastoin itseasiassa. Nyt kun ei ole enää munansa / typerien teini-ihastusten vietävissä niin seula on vielä kovempi muijakaveriksi.
Vuonna 2000 aloitettiin sama lukio ja joskus ekan vuoden jälkeen vasta huomasin sen naisen tai siis kiinnitin siihen sillä tavalla huomiota. Aloin seuraamaan naista enemmän koko ajan kunnes huomaamatta ihastuin häneen ja jossain vaiheessa aloin tiedostaa että minähän olen ihastunut häneen. Se on oikeastaan aika kummallista, että nykyisin olen todella tiedostava sen suhteen milloin ihastuminen alkaa, huomaan sen heti. Tosin tämän naisen jälkeen en ole tuntenut mitään yhtä voimakasta toisia naisia kohtaan. Tämän naisen kohdalla se ihastuminen tuli jotenkin puun takaa ja oli niin voimakasta että vielä vuonna 2008 en ole päässyt hänestä täysin yli vaikkei meillä koskaan ollut minkäänsortin lähempää kontaktia.
Nainen käy mielessä joka päivä, tuntuu kuin aivoihin olisi lukiovuosina syntynyt syvät "muistiurat" jotka ei lähde millään pois ja aivot menee niistä urista joka päivä eikä pysty käyttämään mitään toista "polkua". Nykyisin en edes enää ole vakavasti kiinnostunut tästä naisesta mutta silti hänen näkemisensä tai ajattelemisensa saa sydämen lyömään tiheämmin.